sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Puhe Kiukaan kirjasyksyn avajaisissa 21.10.2023




Kiukaan kirjasyksyn avajaiset pidettiin lauantaina 21.10.2023 ravintola Punavuoren Ahvenessa Helsingissä. Samalla tilaisuudessa juhlistettiin Tuulia Matilaisen romaania "Viime yönä näin unta" ja Harri Linneran romaania "Sama vanha sade", jotka ilmestyivät äskettäin Kiukaan alamerkkinä toimivan Hexen Pressin julkaisemina. Oheinen teksti on tilaisuuden aluksi pitämäni puhe. 


Kustannusalalle aikova haaveilee yleensä luovasta työstä. Haave saattaa toteutua, jos pääsee tai joutuu isoon kustannustaloon perkaamaan käsikirjoituspinoja omassa työhuoneessa, pitämään audiensseja kirjailijoille ja edustamaan firmaa kuohuviinilasi kädessä syyskauden avajaisissa. Kokonaan toisenlainen toimenkuva on sillä, joka on riittävän hullu perustaakseen pienkustantamon, jossa työskentelee yksin tai parin yhtiökumppanin kanssa.

Vähintään puolet pienkustantajan työstä on ruumiillista raadantaa tai yksitoikkoista suorittamista. Kirjalaatikoiden kantamista paikasta toiseen, usein portaita ylös, välillä kaato- tai räntäsateessa. Kirjatilauksien pakkaamista ja kantamista postiin. Pitkiä ajomatkoja eri puolelle Suomea pitämään myyntipöytää obskyyreissä kulttuuritilaisuuksissa. Inventaarioiden laatimista, laskujen kirjoittamista. Kinastelua taittajan, graafikon, painotalon edustajan ja kirjanpitäjän kanssa.

Keskusteluista asiakkaiden kanssa myyntitilaisuuksissa voi toki nauttia, varsinkin jos on luonteeltaan sosiaalinen. Mutta usein asiakkaat saapuvat myyntipöydän ääreen esittämään kummallisia kysymyksiä ja poistuvat lopulta ostamatta mitään. Kysymykset saattavat olla häkellyttävän hölmöjä, kuten ”Onko teillä oma kirjapaino?” tai ”Julkaisetteko myös englanninkielisiä kirjoja?” On kerättävä kaikki itsehillintänsä selittääkseen rauhallisesti ja asiallisesti, että vain kaikkein suurimmilla kustantajilla on varaa kirjapainon pyörittämiseen, ja että englanninkielisiä kirjoja ei juuri ole mieltä julkaista Suomessa, koska toimituskulut ulkomaille nostaisivat niiden hinnan tolkuttoman korkeaksi.

Kerran asiakas kysyi minulta, miksi eräs valikoimassamme ollut ohuehko kirja oli kalliimpi kuin monet paksummat niteet. Koska olin pirullisella tuulella, selitin että kirjapainot hinnoittelevat kunkin sanan painamisen erikseen. Halvimpia ovat partikkelit kuten mutta, että, siis, ja, kuin, jotka maksavat vain joitakin sentin sadasosia. Kalliita ovat puolestaan pitkät vierasperäiset ja erikoissanastoon kuuluvat sanat kuten ksenoglossofilia ja suurelementtierikoisparveketyömaa, jotka pahimmillaan maksavat jopa euron kappale. Jos kirja sisältää paljon tällaisia sanoja, sen hinta voi nousta huomattavan korkeaksi sivumäärään nähden. Mies nyökkäsi sen näköisenä, ettei oikein tiennyt uskoako vai ei.

En halua liioitella pienkustantajan työn varjopuolia. Ne eivät ole ollenkaan vaikeita sietää, jos niihin on henkisesti valmistautunut. Lisäksi mekaanisimmatkin tehtävät tuottavat usein syvää tyydytystä. Painomusteen tuoksu kirjalaatikoita avatessa viestittää, että jälleen yksi kirjaprojekti on saatettu kunnialla päätökseen, abstrakti on muuttunut konkreettiseksi. Pakettikuormaa postiin viedessään tuntee että jotakin merkittävää on nyt lähdössä maailmalle.

Mutta ennen alalle ryhtymistä on syytä tiedostaa, että parhaimmillaankin työ on hirvittävän alipalkattua ja sitä varjostaa jatkuva huoli tulevaisuudesta. Moni toimeentulostaan julkisuudessa valittava kulttuuri-ihminen pärjää paremmin kuin pienkustantaja. Pienlevikkisen kirjallisuuden julkaisija joutuu taistelemaan säännöllisesti uhkaavia vararikkoja vastaan, tekemään kaiken kengännauhabudjetilla, ilman taloudellisia turvaverkkoja, usein jopa ilman kunnollisia varastotiloja. Taloudellinen huoli ei koske pelkästään itseä, vaan niitä kirjailijoita joille on tarjonnut julkaisukanavan ja joiden työhön uskoo.

Itselleni tämä puoli on aina ollut tukalin. Inhoan rahaa, tai tarkemmin sanoen inhoan sen hankkimista ja ajattelemista. On äärimmäisen vastenmielistä laskeskella, mikä olisi edullisinta ja millä keinolla saisi maksimaalisen tuoton. Kaikkein vastenmielisintä on rahasta puhuminen, se on puheenaiheena maksimaalisen tympeä, ja sen toistuva esille ottaminen keskusteluissa on matalamielisen ihmisen pettämätön tunnusmerkki. Joku voisi erehtyä pitämään minua idealistina, mutta todellisuudessa minulta vain puuttuu mielenkiinto kaikkea rahaa ja taloutta koskevaa kohtaan. Ihmisen olisi hyvä hankkia sen verran rahaa ettei sitä tarvitse ajatella, mutta ainakaan suomalaiselle pienkustantajalle siihen ei tarjoudu mahdollisuuksia.

Kiukaan kokoista kustantamoa pyörittävä joutuu aika ajoin kysymään itseltään, miksi tekee tätä hommaa vuodesta toiseen. Omalla kohdallani vastaus on aina sama: jonkun tämä on tehtävä. Kun selaan suurten kustannustalojen kevät- ja syyskatalogeja, tajuan kuinka hirvittävää olisi, jos tämän maan kulttuuritarjonta jäisi niiden varaan. Niiden pinnoitetuilta sivuilta välittyy koko ajan selvemmin asenne, että kirja on vain yksi lisälaite egonrakennuksen punttisalilla, kausituote jolla tehdään rahaa parin kuukauden mittaisen julkisuuskampanjan siivittämänä ja sen jälkeen työnnetään ylijäämäniteet silppurin kyltymättömään kitaan.

Se kulttuuri, jota suurimmat ja tehokkaimmat markkinointikoneistot myyvät, on loppuun saakka laskelmoitua ja turvatarkastusten läpäisemää. Uusinta uutta tällä saralla ovat niin sanotut kokemuslukijat, jotka perkaavat käsikirjoituksia karsiakseen sieltä mahdollisesti vähemmistöjä loukkaavat ilmaukset ja puhetavat. Erilaisten laadunvalvontaprosessien lopputuloksena on kirjallisuutta, joka käsittelee vaikeustasoltaan sopivia ongelmia ja muistaa lopuksi tarjota toivon ja ihmisten välisen yhteyden näköaloja. Leivän ja sirkushuvien, siis dekkareiden ja julkkiselämäkertojen, ohella tarvitaan arvoja ja kohottavia tunteita. Siksi mediatalot kai ylipäätään vielä julkaisevat runoja, romaaneja ja esseekokoelmia.

Suomalainen kulttuuri on korpivaelluksella. Tänä aikana kulttuurin vakaimpien linnakkeiden päätuotteiksi ovat vakiintuneet vulgaarius, imelyys ja ideologinen oikeaoppisuus. Niinpä melkein kaikkea häiritsevää, askarruttavaa ja järkyttävän kaunista on etsittävä sieltä, mihin kamerat ja valospotit eivät katso. Mutta se on siellä, ja sen esiin kaivaminen on palkitsevaa vaikka sillä ei rikastu. Osa siitä on tarjolla täällä tänään, ja uskon että se riittää oikeutukseksi Kiukaan ja monen muunkin itsenäisen kustantamon olemassaololle.



sunnuntai 1. lokakuuta 2023

100 elokuvaa

 


Edellisen päivityksen jatkoksi sopii luonnollisesti sadan tärkeän elokuvan lista. Valinta- ja luettelointiperusteet ovat olennaisilta osin samat kuin sadan kirjankin listassa. Otin mukaan vain yhden elokuvan ohjaajaa kohden ja elokuvat ovat nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ohjaajan nimi suluissa perässä.


Aguirre (Werner Herzog)

Ajomies (Victor Sjöström)

Alien (Ridley Scott)

Arabian Lawrence (David Lean)

Asfalttiviidakko (John Huston)

Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (Andrew Dominik)

Auringonlaskun katu (Billy Wilder)

Carnival of Souls (Herk Harvey)

The Conversation (Francis Ford Coppola)

Crumb (Terry Zwigoff)

Cure (Kiyoshi Kurosawa)

Das Boot (Wolfgang Petersen)

Elää ja kuolla L. A.:ssa (William Friedkin)

Fasisti (Bernardo Bertolucci)

Fight Club (David Fincher)

Gallipoli (Peter Weir)

Hell is for Heroes (Don Siegel)

The House that Jack Built (Lars von Trier)

Inho (Roman Polanski)

The Innocents (Jack Clayton)

Jahti (Thomas Vinterberg)

Julma maa (Terrence Malick)

Kadonnut (George Sluizer)

Kadotetut (Luchino Visconti)

Kahdeksan surmanluotia (Mikko Niskanen)

Kanal (Andrzej Wajda)

Kauhun kierre (Nicholas Roeg)

Kauriinmetsästäjä (Michael Cimino)

Kellopeli appelsiini (Stanley Kubrick)

Kiss Me Deadly (Robert Aldrich)

Kolmas mies (Carol Reed)

Korva (Karel Kachyňa)

Kun taivas putoaa (Risto Jarva)

Kwaidan (Masaki Kobayashi)

Kylmäverisesti (Richard Brooks)

Lacombe Lucien (Louis Malle)

Leviathan (Andrei Zvjagintsev)

Lopullinen ratkaisu (Frank Pierson)

Love is the Devil (John Maybury)

Lunacy (Jan Svankmajer)

Made in Britain (Alan Clarke)

Menetetty maa (Joel Coen)

Mies lännestä (Anthony Mann)

Mishima (Paul Schrader)

Monty Pythonin hullu maailma (Terry Gilliam)

Mulholland Drive (David Lynch)

Night and the City (Jules Dassin)

Nightmare Alley (Edmund Goulding)

Night of the Demon (Jacques Tourneur)

Night of the Hunter (Charles Laughton)

Night of the Living Dead (George A. Romero)

Nineteen Eighty-Four (Michael Radford)

Olkikoirat (Sam Peckinpah)

Onibaba (Kaneto Shindo)

Outlaw Josey Wales (Clint Eastwood)

The Ox-Bow Incident (William A. Wellman)

Paniikki piikkipuistossa (Jerry Schatzberg)

Parhaat vuotemme (William Wyler)

Patriotism (Yukio Mishima)

Pehmeä iho (Francois Truffaut)

Pettävällä pohjalla (Nicholas Ray)

Pianonopettaja (Michael Haneke)

Pikku Odessa (James Gray)

Pirulliset (H.-G. Clouzot)

Plein soleil (René Clément)

Pommin varjossa (Sidney Lumet)

Punainen katu (Fritz Lang)

Rashomon (Akira Kurosawa)

Red Angel (Yasuzo Masumura)

Reindeerspotting (Joonas Neuvonen)

Ringu (Hideo Nakata)

Salvatore Giuliano (Francesco Rosi)

Schalcken the Painter (Leslie Megahey)

The Set-Up (Robert Wise)

Shakaali (Fred Zinnemann)

Silence (Masahiro Shinoda)

Sininen enkeli (Josef von Sternberg)

Suru ja sääli (Marcel Ophuls)

Syvä joki (John Boorman)

Taksikuski (Martin Scorsese)

Talven valoa (Ingmar Bergman)

Tarinoita kulta-ajalta (Cristian Mungiu)

Teksasin moottorisahamurhat (Tobe Hooper)

Ten Rillington Place (Richard Fleischer)

The Thing (John Carpenter)

Touchez pas au grisbi (Jacques Becker)

Tuhlaajapoika (Veikko Aaltonen)

Tule ja katso (Elem Klimov)

Tuntemattomat sankarit (Jean-Pierre Melville)

Twelve O'Clock High (Henry King)

Valhe (Nicole Garcia)

Valkoinen hehku (Raoul Walsh)

Vertigo (Alfred Hitchcock)

Vihan päivä (Carl Th. Dreyer)

Videodrome (David Cronenberg)

Viridiana (Luis Bunuel)

The War Zone (Tim Roth)

The Wicker Man (Robin Hardy)

Yksin kaikkia vastaan (Gaspar Noé)

Yöportieeri (Liliana Cavani)



torstai 28. syyskuuta 2023

100 kirjaa

 



Minua on silloin tällöin pyydetty tekemään lista eniten arvostamistani kirjoista. Kun vihdoin aloin laatia sellaista, tajusin että kymmenen tai kahdenkymmenen teoksen luettelo olisi turhanpäiväinen. Jotta ihmisen lukumieltymyksistä saisi kunnollisen kuvan, listan pitäisi olla paljon laajempi. Sadan kirjan joukkoon mahtuisivat useimmat itselleni tavalla tai toisella merkitykselliset teokset, ja samalla välttäisin vaaran unohtaa jokin oikeasti tärkeä joukosta. Korostan, että seuraavan luettelon kirjat on valittu täysin subjektiivisin perustein. En yrittänyt luetella sataa kirjaa, jotka ovat maailmankirjallisuuden merkittävimpiä tai jotka jokaisen pitäisi lukea. Nämä ovat teoksia, joiden katson jollakin tavoin vaikuttaneen minuun ja joiden pariin tunnen kestävää halua palata. Otin mukaan vain sellaisia, joilla on merkittäviä tyylillisiä ansioita – puhtaasti informatiivisten tietokirjojen vaikutus on erilainen ja suppeampi. Olen tietoinen, että lista on tämän hetken tuotos ja olisi vähän erilainen jo muutaman vuoden kuluttua, eikä siihen siksi pidä suhtautua liian vakavasti. Mutta melko kattavan kuvan tähänastisesta lukuhistoriastani se joka tapauksessa antaa. Valitsin vain yhden teoksen per kirjailija, sillä muuten urakka olisi käynyt liian helposti ja lopputulos olisi yksipuolisempi. Ainoa mahdollinen järjestys kirjoille on tekijän sukunimeen perustuva aakkosjärjestys. En todellakaan osaa kuvitella niitä paremmuusjärjestykseen, enkä tiedä mitkä niistä pakkaisin reppuuni jos joutuisin viettämään vuoden tutkimusasemalla Etelänavalla.


Erich Auerbach: Mimesis

Isaak Babel: Punainen ratsuväki

J. G. Ballard: Extreme Metaphors. Interviews 1967-2008

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Ingmar Bergman: Laterna magica

Isaiah Berlin: The Crooked Timber of Humanity

Thomas Bernhard: Hakkuu

Ambrose Bierce: The Devil's Dictionary

Jorge Luis Borges: Peilin edessä ja takana

Charles Bukowski: Siinä sivussa

Luis Bunuel: Viimeinen henkäykseni

William S. Burroughs: Nisti

Albert Camus: Caligula

Philip Caputo: Pelätä ja tappaa

Catullus: Kaikki runous

Camilo José Cela: Pascual Duarten perhe

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää

E. M. Cioran: The Temptation to Exist

Jean Cocteau: Oopiumi

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

Joseph Conrad: Anarkistit

Theodore Dalrymple: Life at the Bottom

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

F. M. Dostojevski: Kellariloukko

Mircea Eliade: Ikuisen paluun myytti

T. S. Eliot: The Waste Land and Other Poems

James Ellroy: Muistoja pimeästä

Shusaku Endo: Vaitiolo

Hans Fallada: Elinkautinen

William Faulkner: Kun tein kuolemaa

Gustave Flaubert: Valmiiden ajatusten sanakirja

Jim Goad: Shit Magnet

John Gray: Straw Dogs. Thoughts on Humans and Other Animals

Paavo Haavikko: Runoja matkalta salmen yli

Knut Hamsun: Nälkä

Seppo Heikinheimo: Mätämunan muistelmat

W. H. Hodgson: Kauhujen talo

Michel Houellebecq: Alkeishiukkaset

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Eugène Ionesco: Kuningas kuolee

Maria Jotuni: Huojuva talo

Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ryszard Kapuscinski: Keisari

Konstantinos Kavafis: Barbaarit tulevat tänään

Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän

Ilmari Kianto: Elämän ja kuoleman kentältä

Arthur Koestler: Pimeää keskellä päivää

Kaarlo Kramsu: Runoelmia

Thomas Ligotti: The Nightmare Factory

Pentti Linkola: Toisinajattelijan päiväkirjasta

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset

Jack London: Rakkaus elämään

H. P. Lovecraft: Complete Tales

Malcolm Lowry: Tulivuoren juurella

Niccolò Machiavelli: Ruhtinas

Curzio Malaparte: Kaputt

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Czeslaw Milosz: Vangittu mieli

Yukio Mishima: Kultainen temppeli

Vladimir Nabokov: Puhu, muisti

Friedrich Nietzsche: Tragedian synty

Flannery O'Connor: Palava kehä

Eugene O'Neill: Pitkän päivän matka yöhön

Shohei Ooka: Tulia tasangolla

José Ortega y Gasset: Massojen kapina

George Orwell: Collected Essays, Journalism and Letters

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi

Kalervo Palsa: Päiväkirjat

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Petronius: Trimalkion pidot

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Jean Raspail: Pyhien leiri

Paavo Rintala: Jumala on kauneus

Chris Rodley & David Cronenberg: Cronenberg on Cronenberg

Joseph Roth: Radetzky-marssi

Philip Roth: Portnoyn tauti

Varlam Šalamov: Kolyman kertomuksia

Ernst von Salomon: The Answers of Ernst von Salomon

Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä

Arthur Schopenhauer: Pessimistin elämänviisaus

Juha Seppälä: Super market

Anne Sexton: The Awful Rowing Toward God

Sofokles: Kuningas Oidipus

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo

Dmitri Šostakovitš: Muistelmat

Oswald Spengler: Länsimaiden perikato

August Strindberg: Ulkosaaristossa

Jonathan Swift: Irlantilaisia pamfletteja

Tacitus: Germania

Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys

Marko Tapio: Arktinen hysteria

Henrik Tikkanen: Osoitetrilogia

Jouko Turkka: Aiheita

Veriveljien saaga

Evelyn Waugh: Rakkaamme

Oscar Wilde: Valehtelun rappio

Tom Wolfe: The Painted Word

W. B. Yeats: Torni ja kierreportaat





lauantai 3. joulukuuta 2022

Tšingis-kaani ja lennätin


 

Ensi maaliskuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta Iosif Stalinin kuolemasta. Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyy uusi kirjani Stalinin muotokuva. Kirjan yhdeksästä luvusta on tällä hetkellä valmiina kuusi, ja loput saan näillä näkymin kokoon joulu-tammikuun aikana. Kirjan alku, kaksi ensimmäistä lyhyehköä lukua, ilmestyi Sarastuksessa heinäkuunlopulla.

Vuosipäivän lähestyminen ei kuitenkaan ollut se syy, miksi juuri kuluvan vuoden aikana ryhdyin kirjoittamaan Stalinista, jonka elämän ja valtakauden tutkiminen on ollut minulle parinkymmenen vuoden mittainen harrastus. Päätöksen kypsytti television ja internetin uutisvirta, joka kertoi Stalinin aikaisten menetelmien tehneen näyttävän paluun kansainväliseen politiikkaan. Valheellisin perustein aloitettu hyökkäyssota, kidutuskeskukset miehitetyillä alueilla, joukkohaudat ja väestön pakkosiirrot, oman hallinnon sisäiset puhdistukset. Jopa Ukrainan viljapeltoja sytytettiin tuleen, mikä palautti mieleen holodomorin ja nälän valtion miekkana. ”The Old Man's Back Again” kuulosti kuin vasta sävelletyltä.

Aluksi suunnittelin yksittäistä pitkää esseetä, jonka sijoittaisin kirjavampia aiheita käsittelevän kirjan osaksi. Mutta kävi niin kuin tällaisten projektien kanssa helposti käy: ensimmäisten liuskojen valmistuttua tajusin, että asian käsittely vaatii oman kirjansa. Tämänhetkisessä työvaiheessa uskallan jo sanoa millainen kirja se on, tai ainakin millainen se ei ole.

Stalinin muotokuva ei ole elämäkerta eikä kattava selvitys Stalinin politiikasta tai rikoksista. Se on nimensä mukaisesti henkilömuotokuva tai sellaisen luonnos – taidemaalari Francis Baconia mukaillen sen olisi voinut nimetä ”tutkielmaksi Stalinin muotokuvaa varten”. Kirjan yhdeksän lukua käsittelevät Stalinia eri näkökulmista: muun muassa terrorilla hallinneena valtiomiehenä, sotapäällikkönä, venäläisen itsevaltiuden perinteenjatkajana, imperiuminkokoajana, miehenä joka rakensi itsestään yli-ihmistä, viimein vanhuksena jonka mielenterveys alkoi olla rapakunnossa. Viimeinen luku käsittelee stalinismin perintöainesta nykypäivässä ja suurvaltapolitiikassa.

Stalin oli poikkeuksellisen myrkyllinen persoona, a terrible little man, kuten Martin Amis on Koba the Dread -kirjassaan tiivistänyt. Epäluuloisuus, vainoharhaisuus, kostonhimo, itsekeskeisyys, suuruudenhulluus ovat hänen yleisesti tunnettuja luonteenpiirteitään. Mutta olisi virhe selittää hänen hallintonsa luonne hänen omallaan. Stalin kuului bolševikkiliikkeen jatkumoon, joka puolestaan kuului venäläisen hallintoperinteen paljon pidempään jatkumoon.

Bolševismia on usein käsitelty radikaalina, utopistisena uudistusliikkeenä, joka halusi raivata pois kaiken vanhaan Venäjään liittyvän. Mutta paljon olennaisemmassa mielessä se oli paluu venäläisen patrimonialismin varhaisempaan vaiheeseen. Venäjän ikiaikainen dilemma on ollut se, kuinka omaksua länsimaisten yhteiskuntien tehokkaat piirteet mutta pitää kiinni itsevaltaisesta perinnöstään. Bolševikit yrittivät ratkaista sen rakentamalla modernin valtion ilman poliittista ja taloudellista vapautta. Heihin päättyi vaihe, jolloin Venäjä oli hoiperrellut kohti nykyaikaista markkinataloutta tukeutuen samalla patrimoniaaliseen tsaarinvaltaan. Palattiin aikaan, jolloin valtio omisti kaiken ja määräsi kaikesta. Nyt vain ortodoksikristillisen perustan korvasi marxilainen ideologia.

Stalin palautti järjestelmään venäläisen patrimonialismin olennaisimman elementin: vahvan johtajan, jolle valta keskittyi ja johon uskollisuus kohdistui. Stalin myös palautti tsaarinvallan luhistumiskaaoksessa menetetyn imperiumin ja sai sen suojaksi vasallivaltioiden vyöhykkeen. Hän oli se lennättimellä varustettu Tšingis-kaani, jonka ilmaantumista Aleksandr Herzen oli 1800-luvulla pelännyt. Lisäksi hän pysyi vallassa niin kauan, että elämänsä lopulla hänellä oli hallussaan jo atomipommi.

Mutta toki Stalinin persoona on kiinnostava jo itsessään. Hänen yli-ihmismentaliteetissaan oli jotain 1900-luvun ihmiselle syvästi ominaista, hänen synkässä katkeruudessaan oli jotain peri-inhimillistä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut kaikkien hankalien ihmisten poistamisesta suurella puhdistusoperaatiolla, yksinkertaisesti häivyttämällä heidät jäljettömiin? Erityisen hämmästyttävää oli Stalinin tapa rakentaa valtansa kyvylle sietää yksitoikkoisuutta. Hän otti hoitaakseen kaikki tylsät puoluehallinnon hanttihommat, joita Trotskin kaltaiset levottomat visionäärit eivät halunneet, hoiti ne tunnollisesti ja oli niiden myötä lopulta mahtavampi kuin kaikki muut. Valtansa päivinäkin hän istui läpi loputtomat kokoukset, palaverit ja täysistunnot, juoniaan hiljaa punoen ja susien kuvia muistilehtiöönsä piirrellen. Stalin oli rutiinien nero, joka ymmärsi intuitiivisesti millainen voima harmaudessa ja persoonattomuudessa piilee.

Ja kuten mainitsin, Stalinin vaikutus ulottuu nykypäivään. Vladimir Putin ei ole Stalin, ei edes köyhän miehen Stalin, mutta hän on selvästi Stalinin rakentaman järjestelmän tuote. Hän edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa. Neuvostoimperiumin hajoamisprosessi jatkuu yhä ja kestää varmasti vielä pitkään. Sen prosessin ymmärryksen kannalta on syytä kääntää katseensa mieheen, joka järjestelmän itseään ja muita säästämättä rakensi.

torstai 15. heinäkuuta 2021

Orwellin lukemisesta ja kääntämisestä


 

Kuluva vuosi alkoi työntäyteisesti ja on jatkunut samoissa merkeissä. ABC-kirja ilmestyi alkuvuodesta, ja koska tiesin että kirjan jälkeiset lepotauot poikivat nopeasti turhautumista ja itseinhoa, siirryin seuraavan hankkeen pariin. George Orwellin tekijänoikeudet vanhenivat viime vuonna, mikä tarjosi minulle mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni kääntää ja julkaista valikoima hänen asiaproosaansa. Aloitin käännöstyöt jo viime vuoden lopulla, ja Sarastuksessa alkoi ilmestyä pienimuotoinen Orwell-käännössarja. Projekti eteni sujuvasti kevään aikana, ja koska sain onnekkaasti tilaisuuden keskittyä siihen kesäkuukausien ajan, totesin että valikoima saadaan ensi syksyn julkaisuihin. Valikoiman nimeksi tulee Sinä ja atomipommi, alaotsikkona ”Kirjoituksia 1940-luvulta”, ja se ilmestyy Kiukaalta lokakuussa.

Orwell kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka sijoittaisin kolmen tai enintään viiden tärkeimmän vaikuttajani joukkoon. Eläinten vallankumouksen ja Vuonna 1984 luin jo yläasteikäisenä, siis silloin kun ne oikeastaan kuuluisikin lukea. Ne ovat sopivan stimuloivia nuorelle lukijalle, mutta myöhemmin ne paljastuvat kirjallisesti melko köykäisiksi. Ne ovat jääneet elämään allegorioina, joiden yhteydet omaan aikaamme tarjoavat jatkuvasti keskustelunaihetta. Vuonna 1984 puolustaa edelleen paikkaansa dystopiana, vaikka jokseenkin yleisen näkemyksen mukaan Aldous Huxleyn ennustukset Uljaassa uudessa maailmassa vastaavat nykyaikaa paremmin. Orwellin etu on siinä, että hänen visionsa on psykologisesti tarkkanäköisempi. Huxleyn tulevaisuudessa ihmiset mukautuvat läpiorganisoituun järjestelmään jokseenkin vaivattomasti, tai heidät mukautetaan siihen eräänlaisella geeniterapialla, ja heidän suurimmaksi ongelmakseen jää ikävystyminen. Orwell puolestaan huomioi ahdistuksen, aggression ja seksuaalisen himon, ihmisen eläinpuolen joka etsii jatkuvasti varaventtiilejä tukahduttavassa järjestelmässä. Pinnanalaisen väkivallan kuvaajana Orwell on ajankohtaisempi kuin säyseä Huxley.

Mutta todella kestävä ihastukseni olivat siis Orwellin esseet ja lehtiartikkelit, joihin tutustuin vähän myöhemmin Jukka Kemppisen kääntämästä valikoimasta Kun ammuin norsun ja muita esseitä (WSOY, 1984). Valikoiman avaustekstinä oli alkujaan vuonna 1946 ilmestynyt essee ”Miksi kirjoitan”. Siinä Orwell vastaa usein kuultuun tiukkaavan oloiseen kysymykseen tavalla, joka on omiaan järkyttämään tai ärsyttämään hienosteluun taipuvaisia, mutta joka on samalla vapaa kaikenlaisesta poseeraamisesta. Hän luettelee neljä tärkeintä motiiviaan, jotka ovat 1.) Raaka egoismi 2.) Esteettinen into 3.) Historiallinen käyttövoima 4.) Poliittiset tarkoitusperät. Ensimmäisen kohdan hän määrittelee näin:

Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi, jne. jne. On pötyä väittää ettei tämä ole motiivi ja vieläpä vahva. Kirjailijat jakavat tämän luonteenpiirteen tiedemiesten, taiteilijoiden, poliitikkojen, lakimiesten, sotilaitten, menestyneiden liikemiesten – lyhyesti yhteiskunnan koko huippukerroksen kanssa. Ihmisten suuri joukko ei ole akuutisti itsekästä. Täytettyään noin kolmekymmentä ihmiset hylkäävät yksilöllisen kunnianhimon – monissa tapauksissa he itse asiassa melkein hylkäävät yksilöllisyyden tunteenkin – ja elävät pääasiassa toisille, tai läkähtyvät yksinkertaisesti uurastukseen. Mutta on myös lahjakkaiden tahtoihmisten vähemmistö, joka on päättänyt elää omaa elämäänsä loppuun saakka, ja kirjailijat kuuluvat tähän luokkaan. Sanoisin että vakavat kirjailijat ovat laajasti ottaen turhamaisempia ja itsekeskeisempiä kuin lehtimiehet, vaikkakin vähemmän kiinnostuneita rahasta.

Tällainen suoruus paljastaa samalla Orwellin ihailtavimman piirteen esseistinä, nimittäin poikkeuksellisen kyvyn kestää ja käsitellä ikäviä asioita: älyllisiä ja emotionaalisia ristiriitoja, ihanteiden ja todellisuuden välistä kuilua, todenpuhumiseen sisältyviä riskejä, perimmäisten motiivien raadollisuutta. Tämä kyky mahdollisti Orwellin menestyksen keskeisessä tavoitteessaan, poliittisen ja journalistisen kirjoittamisen korottamisessa taiteen tasolle. Uransa mittaan hänestä tuli mestari niin omien kuin toisten ajatuskuplien puhkaisemisessa. Suuren osan terävimmistä piikeistään hän kohdisti niihin, joiden joukkoon itse kuului: englantilaisiin, älymystöön, vasemmistolaisiin. Orwellilla oli vaistomainen kyky havaita sellainen ajattelun epärehellisyys, joka edellyttää verraten korkeaa älykkyys- ja sivistystasoa sekä turvattuja elinoloja. Toinen kestosuosikkini Kemppisen kääntämässä valikoimassa on vuonna 1941 kirjoitettu ”Wells, Hitler ja maailmanvaltio”, joka kuvaa toiveajattelua älymystön helmasyntinä:

Maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista – rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista – jotka liberaalit intellektuellit siirtävät automaattisesti syrjään anakronismeina ja jotka he ovat tavallisesti tuhonneet itsessään niin tyystin että ovat menettäneet kaiken toimintakyvyn.

Ihmiset jotka sanovat Hitleriä Antikristukseksi tai vaihtoehtoisesti Pyhäksi Hengeksi ovat lähempänä totuuden tajuamista kuin intellektuellit jotka ovat pitäneet kymmenen kammottavaa vuotta kiinni käsityksestä, jonka mukaan hän ei ole muuta kuin koomiseen oopperaan kuuluva hahmo, jota ei kannata ottaa vakavasti. Tämä ajatus heijastaa vain Englannin elämänmenon suojaisuutta. Left Book Club oli pohjimmiltaan Scotland Yardin tuote juuri samoin kuin henkilökohtaiseen väkivallasta irtisanoutumiseen perustuva Peace Pledge Union on laivaston tuote.

Äärimmäisen vastakkainasettelun – toisen maailmansodan – oloissa Orwell oli kykeneväinen ymmärtämään vastustajansa ajattelutapaa ja valmis myöntämään, mitkä seikat tämä oli ymmärtänyt omia paremmin. Tämä on perin kaukana nykyään vallitsevasta juoksuhautahengestä, jossa vastapuolta käsitellään vain omien yhteishengen lujittamiseksi ja sitä pidetään kaikkien epämiellyttävien asioiden koosteena. Orwellia onkin pidetty poliittisesti ”epäselvänä” kirjailijana, ja hänestä ovat ammentaneet eri suuntausten edustajat: anarkistit, uusvasemmistolaiset, liberaalit, konservatiivit, nationalistit. Mitään mainituista Orwell ei itse ole, mutta on vaikea keksiä maailmankatsomusta, jonka edustajalle hänen lukemisensa ei olisi suotavaa.

Orwell on yksi ensimmäisistä kirjailijoista joita aloin lukea myös alkukielellä, ja jossakin vaiheessa hankin Kemppisen käännösvalikoimaa täydentämään neliosaisen The Collected Essays, Journalism & Letters -teoksen. Ajatus uuden valikoiman kääntämisestä alkoi kypsyä mielessäni kymmenkunta vuotta sitten, koska Kemppisen valikoima tarjoaa tasokkuudestaan huolimatta melko suppean katsauksen Orwellin kirjalliseen repertuaariin. Siitä puuttuvat tyystin kirjallisuuskritiikit, joita Orwell kirjoitti säännöllisesti avustamiinsa lehtiin ja jotka ulottuvat klassikoiden uusista laitoksista Arthur Koestlerin, T. S. Eliotin, F. A. Hayekin, Jean-Paul Sartren ja Graham Greenen kaltaisiin aikalaiskirjailijoihin. Syksyllä ilmestyvään valikoimaan sisältyvät vuonna 1940 ilmestynyt arvostelu Hitlerin Mein Kampfista sekä sodanjälkeinen arvio Jevgeni Zamjatinin romaanista Me. Jälkimmäinen on erityisen kiinnostava Vuonna 1984:ää ajatellen, sillä se osoittaa Orwellin seuranneen dystopiakirjallisuutta tarkasti ja rakentaneen edeltäjistään selvästi poikkeavan vision.

Suomenkielisten lukijoiden ulottumattomiin ovat valtaosin jääneet myös Orwellin sananvapauskysymystä käsitelleet esseet. Niiden julkaiseminen kirjan kansien välissä saattoi olla YYA-Suomessa liian arkaluontoista, vaikka Tuomas Anhavan ja Jarkko Laineen yhteissuomennos ”The Prevention of Literature” -esseestä ilmestyikin Parnassossa 70-luvulla. Nyt ne ovat jälleen palanneet ajankohtaisiksi, kuten itse kääntämäni ote samasta tekstistä toivoakseni osoittaa:

Meidän aikanamme älyllistä vapautta vastaan hyökätään kahdelta suunnalta. Yhdellä suunnalla ovat sen teoreettiset viholliset, totalitarismin puolustelijat, ja toisella sen välittömät käytännön viholliset, monopolit ja byrokratia. Jokaisen lahjomattomuuttaan varjelevan kirjailijan tai journalistin nujertaa pikemminkin yhteiskunnan yleinen virta kuin suoranainen vaino. Häntä vastassa ovat muutamien rikkaiden miesten käsiin keskittyvä lehdistö, monopolien otteessa olevat radio ja elokuvateollisuus, yleisön haluttomuus ostaa kirjoja, mikä pakottaa melkein jokaisen kirjailijan ansaitsemaan osan elannostaan hanttihommilla, hänen asioihinsa sekaantuvat viralliset instituutiot kuten tiedotusministeriö ja British Council, jotka auttavat kirjailijaa pysymään hengissä mutta myös tuhlaavat hänen aikaansa ja sanelevat hänen mielipiteensä, ja viimeisten kymmenen vuoden ajan jatkunut loputon sodan ilmapiiri, jonka vääristäviä vaikutuksia kukaan ei ole päässyt pakoon. Kaikki tässä ajassa on liittoutunut kirjailijaa vastaan tehdäkseen hänestä, kuten kaikkien muidenkin alojen taiteilijoista, vähäpätöisen virkailijan joka työstää hänelle korkeammalta taholta annettuja teemoja eikä koskaan pääse kertomaan sitä, mikä hänen näkökulmastaan on koko totuus. Mutta kamppaillessaan tätä kohtaloa vastaan kirjailija ei saa apua omiltaan: ei ole laajaa mielipidesektoria, joka saisi hänet vakuuttuneeksi, että hän on oikealla asialla. [...] Omalle ajallemme erityistä on, että vallitsevan järjestyksen vastaiset kapinalliset, ainakin useimmat ja tyypillisimmät heistä, kapinoivat myös yksilöllisen lahjomattomuuden ideaa vastaan. 'Selkä suorana seisominen' on ideologisesti rikollista siinä missä vaarallistakin. Kirjailijan ja taiteilijan itsenäisyyden nakertavat olemattomiin epämääräiset taloudelliset voimat, ja samalla sitä haurastuttavat ne, joiden pitäisi puolustaa sitä.

Kirjoittavan ihmisen henkistä vapautta käsittelevissä kirjoituksissa kiteytyy se ristiriitainen tunne, jonka Orwellin aikalaiskritiikin lukeminen nykyaikana tuottaa. Yhtäältä ne tuntuvat ahdistavan ajankohtaisilta, toisaalta voi todeta että ei mitään uutta auringon alla. Orwellin maailmankuvaa muokkasivat hänen aikuisikänsä suuret yhteiskunnalliset konfliktit ja mullistukset: luokkaristiriidat teollisuusmaissa ja niiden siirtomaissa, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota, kylmä sota. Hän piti poliittisista kamppailuista syrjään jäämistä omalla kohdallaan mahdottomana, mutta oli tietoinen siitä, kuinka merkittävästi poliittinen sitoutuminen ja etenkin abstraktioille perustuva poliittinen kielenkäyttö rajoittavat paitsi kirjailijan, myös jokaisen älyllisesti rehellisen ihmisen sisäistä liikkumavaraa. Henkisen itsemurhan hän vältti vaalimalla tätä ristiriitaa, tekemällä siitä luovuutensa käyttövoiman.

Myös jotkut Orwellin vahvimmista pitkistä kirjallisuusesseistä ovat toistaiseksi jääneet suomentamatta. Niihin kuuluvat Tolstoin Shakespeare-pamflettia käsittelevä ”Lear, Tolstoy, and the Fool” ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkiä käsittelevä ”Politics vs. Literature”, jotka molemmat sisältyvät uuteen valikoimaan. Joillakin kääntämilläni teksteillä on kuriositeettiarvo, kuten esipuheella Eläinten vallankumouksen ukrainankieliseen laitokseen ja lukemisen ja tupakoinnin taloudellisia kuluja vertailevalla kirjoituksella ”Books vs. Cigarettes”. Mutta ensin mainittu on lisäksi kiinnostava omaelämäkerrallisen aineksensa takia, ja jälkimmäinen on säilyttänyt ajankohtaisuutensa, sillä painetun kirjan keskimääräinen hinta on edelleen yleinen narinan aihe niiden keskuudessa, jotka käyttävät moninkertaisia summia huvituksiin.

Orwellin kääntäminen on verraten vaivatonta, koska hän tietoisesti pyrki suoraviivaiseen tyyliin joka myös kääntyisi helposti muille kielille. ”Hyvä proosa on kuin ikkunalasi”, hän sanoi. Toisaalta tarpeeksi läheltä tarkastellessa huomaa, että Orwellin proosa on pikemminkin helpon oloista kuin helppoa, mikä estää sen lukemisen ja kääntämisen latistumisen läpihuutojutuksi. Orwell ei erottanut hyvää ilmaisua hyvästä ajattelusta, mikä ajan yleisessä ilmapiirissä johti ankariin työskentelyperiaatteisiin:

Komealta kalskahtava tyyli on itsessään eräänlainen kiertoilmaus. Latinasta johdettujen sanojen massa lankeaa tosiasioiden ylle kuin pehmeä lumi, samentaa ääriviivat ja peittää kaikki yksityiskohdat. Selkeän kielen suurin vihollinen on epärehellisyys. Kun kirjoittajan todellisten ja julkilausuttujen tavoitteiden välillä on railo, hän turvautuu vaistonvaraisesti pitkiin sanoihin ja uuvuttaviin puheenparsiin kuin mustetta ruiskiva seepia. Nykyään ei ole mahdollista ”pysytellä erossa politiikasta”. Kaikki aiheet ovat poliittisia aiheita ja politiikka itsessään koostuu valheista, väistöliikkeistä, hölmöydestä, vihasta ja jakomielisyydestä. Kun yleinen ilmapiiri on huono, kieli joutuu kärsimään. (”Politics and the English Language”, 1946)

”Sanomisen pakko” ei ollut Orwellille samean tyylin veruke, vaan päinvastoin velvoitti etsimään juuri oikeat sanat, karttamaan kuolleita metaforia ja sananparsia jotka on etukäteen valmistettu toisiinsa liitettäviksi kuin Ikean kirjahyllyn osat. Vastaavalta punninnalta ja valikoinnilta ei välty hänen suomentajansakaan.

perjantai 9. lokakuuta 2020

ABC-kirja

Kesän ja syksyn aikana olen julkaissut suhteellisen vähän omaa tekstiä tavanomaisten kanavieni kautta, ja jotkut varta vasten lupaamanikin kirjoitukset ovat viivästyneet. (Olkoon tämä siis myös anteeksipyyntö niille, jotka ovat joutuneet tai joutuvat yhä odottelemaan.) Syynä ovat työkiireet uuden kirjan parissa, josta kerron nyt lyhyesti. Tekeillä oleva kirja on nyt loppuvaiheessa, valmistunee kokonaan vuodenvaihteeseen mennessä ja ilmestyy alkuvuodesta. Sen nimeksi olen pannut Agricolan mukaan ABC-kirja. Se on muodoltaan tietosanakirja eli ensyklopedia, ja sisältää siis aakkostettujen hakusanojen mukaan järjestettyjä lyhyitä kirjoituksia. Mistään tavanomaisesta valistavasta tietopaketista ei luonnollisesti ole kysymys, vaan vertailukohtia ovat vaikkapa sellaiset teokset kuten Ambrose Biercen Saatanan sanakirja ja Gustave Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirja.

Hollantilainen Matthijs van Boxsel kirjoitti teoksessaan Tyhmyyden ensyklopedia, että modernina aikana satiiri ja ensyklopedia ovat kaksi keskeistä todellisuuden järjestämisen tapaa. Ne pyrkivät kaikenkattavaan ja systemaattiseen maailmankuvaan, mutta vastakkaisin tavoin: ensyklopedia punnitsee maailmanjärjestystä tiukasti määrätyssä mittakaavassa, satiiri taas maalaa ylösalaisen kuvan maailmasta. Viime vuosisadan myötä molemmat kirjallisuudenlajit joutuivat kuitenkin vaikeuksiin. Informaation lisääntymisen myötä ensyklopedialta katosi metodi, jolla todellisuutta voisi mielekkäästi järjestää. Tietosanakirjaa lukemalla ei voinut enää sivistää itseään tai muuttaa maailmankuvaansa, siitä oli tullut vain rahvaanomaisen typistämisen väline. Satiiri puolestaan kadotti tehtävänsä korjata epäkohtia, kun arvot muuttuivat ambivalenteiksi ja yleiseen rationaalisuuteen vetoaminen kävi mahdottomaksi. 

Boxsel löytää ratkaisun satiirin ja ensyklopedian yhdistämisestä. Satiiri alkaa käyttää ambivalenssia aseenaan kaikkia vanhoja ja uusia totuuksia vastaan, joiden tehtävänä on typeryyden verhoaminen. Ensyklopedia ryhtyy jäsentämään epäonnistumisia, joihin yritykset hallita ja ymmärtää todellisuutta väistämättä päätyvät. Näiden kombinaatiosta syntyy satiirinen ensyklopedia, jossa keskeistä on tiedon keräämisen sijaan todellisuuden lähestymisen menetelmä ja joka tekee pilaa paitsi ulkoisesta todellisuudesta, myös itsestään. 

Oma lähestymistapani on vastaavanlainen. Yhdeksi epäkiitolliseksi tehtäväkseni on muodostunut aikalaiskuvauksen laatiminen aikana, jolloin todellisuus on parodiaa räikeämpää eikä karikatyyriä enää erota esikuvasta. Haasteeseen olen nyt vastaamassa sanakirjalla, jonka hakusana-artikkelien muoto vaihtelee lyhyehköstä esseestä lauseen parin mittaiseen kiteytykseen. Sävyt liikkuvat päällisin puolin asiallisesta mietelmästä absurdiin huumoriin. Yhdessä mielessä ABC-kirja on jatkoa muutaman vuoden takaiselle muistelmakirjalleni Lihamylly: pyrkimyksenä on ajankuva ja varsinkin aikalaishulluuden kuva, mutta metodi on tyystin eri. 

 Koska päämääriään ja menetelmiään ei ole hyväksi selittää liikaa, varsinkaan ennen kirjan ilmestymistä, laitan lopuksi näytille muutaman hakusana-artikkelin. Niistä saanee konkreettista osviittaa siitä, mitä odotettavissa on. 


 *** 

AITOUS 

 Aitouden käsitteellä voidaan myydä mitä tahansa. Kaupan pakastealtaasta löytyy ”aitoja poimutettuja ranskanperunoita”. Millaisia olisivat epäaidot ranskanperunat? Väärennettyjä ranskanperunoita? Halpoja ranskanperunakopioita? Piraattiperunoita? Voidaanko ranskanperuna sijoittaa aidon ja epäaidon olemisen janalle samalla tavoin kuin Kierkegaard ja Sartre tekivät ihmiselle? 

Pohdintani on osittain retorista. Valmistajat tietenkin tarkoittavat, että heidän ranskanperunansa on valmistettu kokonaisista perunoista eikä prosessoidusta perunamössöstä. Joka tapauksessa tämäkin tuote osoittaa, että aitous on kulttuurinen fetissi, jonka merkitys kasvaa sarjatuotannon ja kopioinnin ylivallan vahvistuessa. On lukemattomia pienryhmiä ja alakulttuureita, joiden mielestä vallitseva yhteiskunta kiistää heidän arvonsa ja tukahduttaa heidän kokemistapansa. Niiden itsemäärittelylle on keskeistä ajatus, että johonkin aitoon ja puhtaaseen on perustavanlaatuisesti kajottu. Luonnonsuojelija etsii koskematonta erämaata, extremeurheilija autenttista vaaran tuntua, uskonlahkolainen puhdasoppisuutta, uusnatsi rotuyhteisön puhtautta, streittari puhdasta elimistöä. Mutta aivan tavalliseen tallaajaankin halu aitouden kokemukseen on tarttunut niin tiukasti, että sitä voidaan hyödyntää ranskanperunoiden ja shampoon kaltaisten bulkkituotteiden markkinoinnissa. Kukaan ei halua kuulua massaan tai olla valtavirtaa – niistä on tullut teennäisyyden synonyymejä aikana, jolloin vieraantuminen on normi. 

Vakavimmin ja neuroottisimmin ajatuksen aitoudesta ottavat niin sanotut hipsterit. Kyseessä on maailman ensimmäinen nuorisokulttuuri, joka perustuu pelkälle edeltäjiltä lainattujen ainesten yhdistelylle. Hipsterin univormu koostuu sieltä täältä poimituista kappaleista, jotka on irrotettu historiallisesta yhteydestään ja sulautettu osaksi loputonta nykyhetkeä. Tukkijätkän punamustaa ruutupaitaa ja muhkeaa partaa nykyään käyttävä ei luultavasti ole koskaan kaatanut ainuttakaan puuta. Lainat ovat tietoisia, ”ironisia”, mutta varsinaisena päämääränä on säilyttää turmeltumattomia osia aikanaan kumouksellisista ja sittemmin kaupallistuneista alakulttuureista. Näistä osista vain tulee ajan mittaan yhä ennalta-arvattavampia ja asiaankuuluvampia, toisin sanoen valtavirtaisempia. Niinpä hipsterien aitousjahti on Sisyfoksen työtä joka tekee yhä uudelleen itsensä tyhjäksi. Ei ole olemassa alkuperäistä hipsteriä jonka esimerkkiin tukeutua, vaan vääjäämätön kaupallistuminen ja valtavirtaistuminen on sisäänrakennettu hipsterismiin siinä määrin, etteivät hipsterit edes suostu kutsumaan itseään hipstereiksi. 

Hipsterismistä onkin tullut monille epäaitouden synonyymi, osoitus niin tietoisesta aitouden tavoittelusta että se muuttuu teennäiseksi. Jotkut tekevät kaikkensa etteivät vaikuttaisi hipstereiltä. He eivät missään tapauksessa osta pienpanimo-oluita tai vinyylilevyjä. Fanaattisimmat hipsterileiman välttelijät pukeutuvat ”juntti”-tekstillä varustettuun t-paitaan, jonka joku markkinaraon huomannut on suunnitellut. Junttipaidan tehtävä on julistaa: tämän käyttäjä on aito ihminen ja vapaa ulkoasunsa hienostelevasta pähkäilystä. Oikeasti ihminen ei ole vapaa ulkoasunsa pähkäilystä edes nudistirannalla, mutta käänteishipstereille liekkipipoineen ja asennepaitoineen mielikuva on tärkein. Ja mielikuviahan meille ensi sijassa myydään. 


DARWIN-PALKINTO 

Darwin-palkinto myönnetään yksilölle, joka on poistanut itsensä ihmislajin geenipoolista huomattavan typerällä tavalla ja näin edistänyt lajin keskimääräistä älykkyyttä ja pitkän aikavälin selviytymismahdollisuuksia. Geenipoolista poistaminen tarkoittaa kuolemaa tai itsensä hedelmättömäksi tekemistä. Valovoimaisimpiin palkittuihin kuuluvat teksasilaismies, joka pelasi ystävänsä kanssa venäläistä rulettia automaattipistoolilla, sekä irakilainen terroristi, joka unohti liimata riittävästi postimerkkejä lähettämäänsä kirjepommiin ja paketin palauduttua lähettäjälle avasi sen itse. Palkituissa on varsin vähän naisia, mikä vahvistaa tutkimustuloksia, joiden mukaan miehillä on yliedustus älykkyysjanan molemmissa päissä. 

Palkinnon funktio on lähinnä yleisön viihdyttäminen, sillä jos Darwin-raati oikeasti pyrkisi parantamaan väestönlaatua ja lajin selviytymismahdollisuuksia, se perustaisi myös kannustuspalkinnon, joka myönnettäisiin suuren lapsikatraan hankkineille älykkäille. Tällaista palkintoa pitäisi myöntää ensi sijassa naisille, koska älykkäimmät heistä usein keskittyvät uran rakentamiseen kunnes ovat jo ohittaneet aktiivisen lisääntymisiän. Kulttuurimme on kuitenkin niin allerginen kaikelle rodunjalostukselta haiskahtavalle, että lempeimmätkin yritykset kasvattaa valioyksilöiden osuutta populaatiossa aiheuttaisivat raivokasta paheksuntaa. Jostakin syystä tyhmien kuolemaan johtaville toilailuille on kuitenkin sallittua nauraa. 


FUNDAMENTALISMI 

Nykyään yleinen fundamentalistisen ajattelun ilmentymä on väite, että terrorismi tai kunniamurhat eivät edusta oikeaa islamia. Väitteen esittäjä olettaa, että uskonnot ovat oppijärjestelmiä joista on olemassa vain yksi oikea, kaikille elämänalueille ulottuva tulkinta. Hän heittää romukoppaan uskontososiologian ja -antropologian, jotka tarkastelevat kutakin uskontoa sitä harjoittavan ihmisyhteisön tuotteena, jonka opinkappaleisiin ja käytäntöihin sisältyy keskenään ristiriitaisia aineksia. Niin ikään fundamentalisti on vakuuttunut, että naispappeuden tai homoavioliittojen vastustus on ”epäkristillistä” - vaikkei hän yleensä tunnusta kristinuskoa tai muutakaan järjestäytynyttä uskontoa. Häntä voisikin kutsua sekulaariksi tai ajallisesti käänteiseksi fundamentalistiksi. Siinä missä perinteinen fundamentalisti etsii uskonnon alkuperäistä ja turmeltumatonta perusnäkemystä vuosituhansien takaa, uudenlainen fundamentalisti löytää sen 1900-luvun jälkipuoliskolla kehittyneistä sekulaareista yhteiskunnista, joissa uskonto on yksityistä hartaudenharjoittamista. Tutkijat eivät ole toistaiseksi lainkaan huomioineet tätä laajalle levinnyttä ja omaleimaista fundamentalismin muotoa. 


HENKILÖ 

Henkilö on fennomaani Wolmari Kilpisen kehittämä uudissana vuodelta 1857. Se on johdettu ikivanhasta ja suomen kirjakielessä Agricolasta saakka esiintyneestä henki-sanasta. Kilpinen itse ei ollut keksintöönsä aivan tyytyväinen, koska lopun ö-kirjain sai sen hänen mielestään kuulostamaan pilkkasanalta. Hän ehdotti sen muuttamista muotoon henkile, mutta ajatus ei saanut kannatusta. Nykyään sanalla on pikemminkin virallinen kuin pilkallinen sävy, ja tavallaan siinä tiivistyy yhteiskunnan virkakoneiston kaikkivaltius. Kantasanan mukaisesti henkilö on ihminen, joka elää ja hengittää. Jopa sukupuolta on mahdollista vaihtaa leikkauksella – ja tulevaisuudessa kenties pelkästään asiasta ilmoittamalla – mutta jokainen meistä on ja pysyy henkilönä kunnes kuolee. Henkilöitä on myös romaaneissa ja näytelmissä. Kun jostakusta puhutaan asiakirjassa henkilönä, välittyy siis viesti, että hän on jonkun toisen luomus ja kokonaan tämän ohjailtavissa. 


IDIOOTTI 

Ennen muuttumistaan yleiseksi haukkumasanaksi idiootti oli lääketieteellinen termi, jolla tarkoitettiin vaikeasti vajaaälyistä ihmistä. Termin juuret ovat kuitenkin antiikin Ateenassa, jossa se tarkoitti yleisistä ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostumatonta yksilöä. Kantasana on ἴδιος (idios), ”yksityinen”, ”itselleen kuuluva”. Etymologia on valaiseva, sillä idiotismille ominaista on kaiken olevaisen näkeminen joukkona ainutlaatuisia, sokean sattuman tuottamia ilmiöitä. Idiotismi ei tarjoa mitään kiinnekohtaa, mitään jäsentelyperiaatetta. Niinpä maailma tarjoaa idiootille loputtomasti ihmettelyn ja haltioitumisen aiheita, ja lapsenomaisen innostuksensa takia häntä sanotaan välillä myös riemuidiootiksi. 

Nykyiselle humanistiselle älymystölle on luonteenomaista eräänlainen ohjelmallinen idiotismi. Sen mukaan on olemassa vain ainutkertaisia yksilöitä, joista on paitsi virheellistä myös loukkaavaa tehdä yleistyksiä. Käytännössä tällainen lähtökohta tarkoittaa ajattelun kieltoa, sillä kognitiiviset prosessit perustuvat pitkälti yleistyksille ja ennakkoluuloille, joiden paikkansapitävyyttä sitten testataan. Samalla se häivyttää tyystin formaalin logiikan maailman ja empirian maailman välisen rajapinnan: mitään yleistystä ei voi hyväksyä, ellei siitä ole muotoiltavissa aukotonta luonnonlakia. 

Humanistin olettama yksilö on ainutkertainen mutta samalla merkillisen piirteetön: henkilö vailla ominaisuuksia. Hänen sukupuoltaan, ikäänsä, sosiaalista tai etnistä taustaansa tai muutakaan ei saisi olettaa etukäteen. Tässä ohjelmallinen idiotismi eroaa tavanomaisesta idiotismista: oikea idiootti yleensä tunnistaa totutusta poikkeavan ihonvärin, koon, ruumiinrakenteen ja niin edelleen. Ohjelmallinen idiotismi on siis tietoista tyhmäksi tekeytymistä, joka edellyttää verraten korkeaa älykkyysosamäärää. Sen hallinnollinen huipentuma nähtiin keväällä 2020, kun valtiovarainministeriön asettama työryhmä esitti, että Suomessa otettaisiin käyttöön ”uudenmuotoinen henkilötunnus, josta ei enää kävisi ilmi henkilön ikä, syntymäaika, sukupuoli tai muuta henkilöön liittyvää tietoa.” Siis henkilötunnus, josta ei enää kävisi ilmi henkilöön liittyvää tietoa. 

Myös vaistonvaraisempi idiotismi on yleistä. Se ilmenee julkisessa keskustelussa halukkuutena arvioida väitteen todenperäisyyttä hyökkäämällä sen esittäjää vastaan: tuon ihmisen täytyy olla väärässä, koska hän on persu / vasemmistolainen / vihreä / talousrikollinen / vanha / hyvätuloinen / alkoholisti... Jos väite on erityisen epämiellyttävä, esittäjästä pengotaan esiin kaikki henkilökohtaiset viat ja jopa keksitään sellaisia, jotta väitteen virheellisyys kävisi varmasti ilmi. Kyseessä on taantuminen aikaan ennen symbolifunktion kehittymistä. Alle vuoden ikäinen lapsi jää katsomaan osoittavaa sormea eikä käännä päätään osoitettuun suuntaan. Mutta tämä tuskin on juuri meidän ajallemme tyypillinen ilmiö, vaan koskettaa ihmisten suurta enemmistöä kaikkina aikoina. 

Joka tapauksessa idiotismissa on vetovoimaa, jota yleisen regressiivisyyden leimaama kulttuurimme ei voi olla tunnistamatta. Idiootin kyky hämmästellä ja innostua on usein kadehdittavaa. Ulosteellaan leikkivä heikkojärkinen voi olla vaivaannuttava näky, mutta hän selvästikin saa arkisista ja profaaneista asioista irti jotakin sellaista mitä me muut emme saa. Idiotismissa on myös samaa viehätystä kuin kuolemassa. Kuolleena ihminen ei tiedä olevansa kuollut, ja kaikki ahdistus ja murhe on muiden harteilla. Sama pätee, kun ihminen on riittävän typerä. 


KITSCH 
 
Milan Kunderan mukaan kitschin määritelmässä on keskeistä universaalius. Kitsch esittää välittömästi ymmärrettävässä muodossa tunteita, johon kaikki tai ainakin mahdollisimman monet voivat samaistua. Kitschin ystävä liikuttuu ensin pörröisistä koiranpennuista, hehkuvista auringonlaskuista tai nurmikolla leikkivistä lapsista, sitten siitä että hänen liikutuksensa jakaa koko ihmiskunta. Kitschin peruskuvaston rinnalla on kuitenkin erikoistuneempaa kitschiä, joka pyrkii vetoamaan laajaan mutta esimerkiksi uskonnollisesti tai poliittisesti rajattuun ryhmään. On katolista kitschiä muovisine neitsytmarioineen ja paavikalentereineen, sosialistista kitschiä työläissankaripatsaineen, Jehovan todistajien kitschiä ylivalotettuine paratiisikuvineen ja niin edelleen. 

Myös nykyhetken joukkoliikkeet ovat synnyttäneet omanlaistaan kitschiä. Nationalistista kitschiä edustavat leijonapaidat ja -korut sekä kuvat raikkaista nuorista neidoista kansallispuvuissa. Vasemmistolaista kitschiä ovat Che-paidat, feminististä kischiä vaginan muotoiset hatut ja We Can Do It -julisteet. Selkeimpiä esimerkkejä liberaalista kitschistä lienevät Euroviisut ja Brysselin EU-parlamentin eteen pystytetyt lapsipatsaat, jotka näyttävät Pienen Merenneidon ja Manneken Pisin kehitysvammaisilta jälkeläisiltä. 

Selvästi tunnistettavana ilmiönä kitsch syntyi teollisen massatuotannon myötä, ja jotkut sosiologit ovat sanoneet sitä globalisaation aikakauden vallitsevaksi tyylisuunnaksi. Kitsch välittää esteettiseen muotoon puettuja totuuksia maailmassa, jossa totuudet eivät enää synny kulttuurien sisäisen kehityksen vaan nopean tuotantoprosessin tuloksena. Niinpä kitsch läpäisee kaiken, jopa sellaiset alakulttuurit jotka pyrkivät kaikin keinoin välttämään sievyyttä ja kiiltokuvamaisuutta. Hyvä esimerkki on black metal -kulttuuri, joka nykymuodossaan on kitschin kyllästämä. Ylösalaiset ristit, kuolonkalpeiksi meikatut kasvot, niittirannekkeet ja patruunavyöt ovat automaattisia tunnesignaaleja ihanteiksi korotetuille pimeydelle, pahuudelle ja kaaokselle. 


KREATIONISMI 

Vuoden 2018 presidentinvaalien suurin kiistanaihe oli Laura Huhtasaaren kreationismi. Moni piti kertakaikkisen pöyristyttävänä sitä, että ”Suomessa vunna 2018” voi presidenttiehdokkaaksi päästä ihminen, joka ei usko evoluutioon. Ei kuitenkaan käynyt ilmi, mitä vaikutusta Huhtasaaren kreationismilla olisi ollut yhteiskuntaan, jos hänet olisi valittu presidentiksi. Presidentin päätösvallassa ei ole esimerkiksi se, opetetaanko kouluissa kehitysoppia vai luomiskertomusta, ja lisäksi Huhtasaari sanoi haastattelussa, ettei hänellä ole haluakaan puuttua opetusohjelmaan tai tieteentekoon. Hänen uskoaan luomiskertomukseen voidaan pitää vastaavanlaisena kuin joidenkin ihmisten uskoa telepatiaan, eli yhteiskunnallisesti yhdentekevänä. 

Kohun keskellä jäi huomaamatta, että käytännössä kukaan suomalainen poliitikko ei usko evoluutioon tietyissä yhteiskunnallisesti merkittävissä asioissa. Sellaisia ovat ennen kaikkea väestöryhmien väliset älykkyyserot ja sukupuolten väliset psykologiset erot. Osa poliitikoista saattaa yksityisesti uskoa evoluution vaikutukseen näissä asioissa, mutta varoo sanomasta tätä ääneen, sillä se tarkoittaisi vahvan tabun rikkomista ja poliittista itsemurhaa.

Kreationismi on kattotermi, jonka alle voidaan niputtaa erilaisia uskomuksia. Suomessa yleisesti hyväksytyn kreationismin muodon mukaan ihminen on lajina syntynyt evolutiivisen prosessin tuloksena, mutta välittömästi ensimmäisten homo sapiens -yksilöiden putkahdettua maailmaan evoluutio on lakannut vaikuttamasta meihin. Vähintäänkin sellaiset yksilöiden ja ryhmien väliset erot, joilla näyttää olevan merkitystä kognitiivisen suoriutumisen tai nykyaikaisessa yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta, ovat ehdottomasti ja yksinomaan ympäristötekijöiden tuotetta. Toisin kuin Huhtasaaren kreationismi, joka selvästikin on tietoisen ajatteluketjun tulosta, tällainen kreationismi on pikemminkin passiivisesti ja tunteenomaisesti omaksuttua. Sen lähtökohtana on torjua ajatus, että evoluutio on saattanut tuottaa osalle ihmisistä myös heikkouksina ja puutteina ilmeneviä ominaisuuksia. Näin ei voi eikä saa olla, sillä jos näin olisi, elämä olisi epäreilua, mikä olisi tietenkin mahdotonta.


MORALISTI 

Ihminen, joka ei osaa vihata yksin. Moralisti haluaa koko maailman yhtyvän tuomioonsa, ja lopulta myös tuomitun tuomitsevan itsensä. Mielenkiintoinen kysymys on, leppyisikö ja rauhoittuisiko moralisti jos tuomittu myöntäisi kaikki syytökset oikeiksi, ripottelisi tuhkaa päälleen ja alistuisi mielihyvin mihin tahansa rangaistukseen? Tietenkin moralisti siirtyisi ennen pitkää seuraavaan kohteeseen, mutta olisiko hän edes hetken aikaa tyytyväinen? Luultavasti ei, sillä väkijoukon sammutettua verenjanonsa se hajaantuu ja moralisti jää jälleen yksin. Hän tuntee elävänsä vain lietsoessaan omaa raivoaan ja paheksuntaansa muissa. 


SOTA 

Joukkueurheilua jäljittelevä kanssakäymisen muoto.


TUKHOLMA-SYNDROOMA

Psykologinen tila, jossa feministinaisen aviomies tai miesystävä alkaa myötäillä puolisonsa mielipiteitä. Miehen alkuperäinen motiivi on riitojen välttäminen ja seksin saanti, mutta suhteen pitkittyessä hän alkaa vakavissaan samaistua naisen maailmankatsomukseen. Miesseurassa ollessaan hän lakkaa nauramasta rasvaisille vitseille ja huomauttelee naisten esineellistämisestä. Jos mies on julkisuuden henkilö, hän alkaa valistaa yleisöä intersektionaalisuudesta ja patriarkaatista. Selviytymisstrategiana alkanut toiminta on tällöin muuttunut pyrkimykseksi miehisyyden säilyttämiseen: psykologisen kastraation uhka väistyy, kun puolison mielipiteet tuntuvat omilta. Tutkijoiden mukaan syndrooman kehittymiseen vaikuttavat suhteen intensiivisyys ja kesto, miehen henkinen ja taloudellinen riippuvuus puolisosta sekä hänen etäisyytensä tervejärkisiin ihmisiin. Usein syndrooman kehittyminen johtaa suhteen päättymiseen, sillä ajan mittaan nainen alkaa pitää vapaaehtoisesti alistuvaa ja myötäilevää miestä liian haasteettomana kumppanina. Lievemmissä tapauksissa Tukholma-syndrooma paranee itsestään eron jälkeen, vakavammissa tapauksissa toipuminen saattaa vaatia psykologin tai psykiatrin apua. Tunnettuja tapausesimerkkejä: sarjakuvapiirtäjä Pertti Jarla, toimittaja Jussi Ahlroth.


VIDEO

Sana video on latinaa ja tarkoittaa ”minä näen”. Ilmaus on luultavasti ymmärrettävä hurmioituneena huudahduksena, sillä videoformaatti nauttii tällä hetkellä huomattavasti suurempaa suosiota kuin VHS-nauhureiden aikaan. Yksinkertaisimmankin toiminnon käyttöohje on löydettävissä internetistä helpommin video- kuin tekstimuodossa. Erityisen suosittuja ovat videoblogit ja YouTube-videot, joissa puhuvat päät kertovat asioita. Tällaisten videoiden kuvanlaatu on yleensä kehno, eivätkä ne usein sisällä muuta kuin yhdestä kulmasta kuvattua monologia. Lisäksi useimpien monologinpitäjien ääni sopii hädin tuskin kaupassa asiointiin, saati sitten monimutkaisten ajatuskokonaisuuksien suulliseen välittämiseen. Siitä huolimatta monet mieluummin katsovat niitä kuin lukevat saman asian pelkkänä tekstinä, mikä olisi lisäksi huomattavasti nopeampaa.

Kenties video välittää tunteen, että ”hän puhuu juuri minulle”. Videoblogien suosio saattaa olla vastalause jälkistrukturalistiselle teesille tekijän kuolemasta. Roland Barthesin mukaan kirjailija oli metaforisesti kuollut merkityksen autenttisena lähteenä ja lukija jäänyt yksin tekstin kanssa. Videoblogissa tekijä on puolestaan ilmielävänä lukemassa tekstiään ja vahvistamassa haluamiaan merkityksiä ilmeillä ja äänenpainoilla. Video on antipostmoderni yritys olla jotakin sanomisen ja sanoman lisäksi.

perjantai 8. toukokuuta 2020

Janten laki






















Janten laki, norjaksi Janteloven, on pohjoismainen käyttäytymiskoodi jonka tarkoituksena on suitsia yksilöllisyyttä ja kunnianhimoa. Kuten kaikki epäviralliset lait, Janten laki on mahdoton kumota ja sen olemassaolo tulee ilmi vain rikkomusten yhteydessä. Sen muotoili tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Laki sisältää kymmenen kohtaa:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

Sandemosen romaanin kertoja-päähenkilö viittaa vielä yhdenteentoista kohtaan, joka muodostaa Janten rikoslain: ”Älä luule, että on jotain mitä me emme jo tietäisi sinusta.” Siihen sisältyy kätketty uhkaus: jos et noudata edellä mainittuja pykäliä, meiltä löytyy kyllä keinoja palauttaa sinut ruotuun.

Vaikka Sandemose keksi Janten lain satiirisessa tarkoituksessa, jotkut poliitikot ja sosiologit ovat käyttäneet sitä vertauskuvana sille, miten Pohjoismaille ominainen sosiaalinen kontrolli on luonut vakaan yhteiskunnan ja toimivan hyvinvointivaltion. Libertaarit ovat taas tulkinneet sen kuvaukseksi pohjoismaisen sosiaalidemokratian vihamielisyydestä kaikkea yksilöllisyyttä ja oma-aloitteisuutta kohtaan. Mutta Sandemosen alkuperäinen tarkoitus oli luultavimmin pikkupaikkakuntien hengen tai yleisemmin yhteisöelämän tukahduttavien piirteiden kuvaaminen. Romaanin päähenkilö kertoo huomanneensa, että laki ei suinkaan rajoittunut Janten kylään vaan ”oli kaikkialla, se oli Kanadan preerioilla, se levittäytyi yli USA:n, se kukoisti Jevnakerissa ja rehotti Jyllannissa.”

Jotakin leimallisen pohjoismaista Janten laissa kuitenkin on. Pohjoismaisten yhteiskuntien luja konformismi paitsi pitää niitä koossa, myös tunkeutuu syvälle jäsentensä psyykeen. Se kiteytyy naljailevaksi ja nalkuttavaksi sisäiseksi ääneksi, vihamieliseksi yliminäksi, jonka alituisen läsnäolon takia suomalainenkaan ei ole koskaan aivan yksin. Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet Jante-mentaliteetin Pohjoismaiden verraten korkeisiin itsemurhalukuihin, ja itsemurha onkin lopullinen vastaus mitätöivälle sisäiselle äänelle – osoitus, että kyllä minä sentään johonkin pystyn.

Janten laki ei varsinaisesti suuntaudu poikkeavuutta tai lahjakkuutta vastaan, sen tarkoitus on pikemminkin estää sitä toteutumasta. Kuten Erno Paasilinna totesi, Suomen pikkupaikkakunnilla kyllä arvostetaan kaunista lauluääntä, hyvää päässälaskutaitoa tai taitavaa piirtämistä. Samoin nykyään arvostetaan Idolsin tai X Factorin voittajaa, niin kauan meille on tolkutettu että luovat alat ovat kansantaloudellisesti hyödyllisiä. Mutta jos lahjakkuuteen sisältyy konfliktiaineksia, sitä ei siedetä pienissä eikä suurissa piireissä. Lahjakkuus hyväksytään varauksetta vain jos sillä on mahdollista saada titteli. Lääkäriä, insinööriä ja toimitusjohtajaa katsotaan aina ylöspäin.

Ellei lahjakkuudella ole suojanaan titteliä, hän joutuu kehittämään mutkikkaampia puolustusmekanismeja Janten lakia vastaan. Jotkut, kuten minä tai edesmennyt Jörn Donner, kehittävät raa'an, miltei patologisen ylimielisyyden, joka antaa ulospäin läpitunkemattoman vaikutelman. Se viestittää: ei kannata yrittää, tähän tyyppiin ei pure mikään. Toiset, kuten Veikko Huovinen, valitsevat haarniskakseen humoristin roolin. Kukaan ei tapa kylähullua, ja jos saa ihmiset nauramaan, he unohtavat olevansa itse pilanteon kohteena. Paavo Haavikko keräsi turvakseen mittavan omaisuuden. Pentti Linkola taas selviytyi ryhtymällä sijaiskärsijäksi. Suomalainen voi kunnioittaa jopa kunniallista ihmistä, jos tämä kärsii, ja Linkola otti kantaakseen – vieläpä korkojen kera – kaiken sen surun, jota hyvinvointi-Suomen asukki sisimmässään tuntee lapsuuden maisemien katoamisesta puupeltojen, moottoriteiden ja krääsävuorten tieltä.

On myös mahdollista kiertää lakia teeskentelemällä mukautuvansa siihen. Jos pysytään kirjallisuuden piirissä, tämän strategian valinneista tunnetuin lienee Hannu Raittila. Hän väheksyy alati itseään ja tuhahtelee neromyytille päästäkseen toisaalla kehuskelemaan, miten on jo ammoisista ajoista ollut mukana kulttuuripiireissä ja tuntee ne kuin omat taskunsa. Tällainen tekonöyryys ja kaupankäynti on vaivaannuttavin muoto siitä skitsoidista ajattelumallista, johon Janten laki itse kunkin väistämättä ajaa.

Jotkut välttävät silkkaa sinnikkyyttään musertumisen laintaulujen alle. Jos kirjailija tai kuvataiteilija tekee laajan tuotannon, hän saattaa saada osakseen arvostusta, sillä työssä on tärkeintä määrä eikä laatu. Tai sitten hän vain elää niin vanhaksi, ettei hänestä ole enää varsinaista haittaa, ja hänet saatetaan jopa palkita. Kun hän on turvallisesti kuollut, häntä voidaan muistella sanomalla ”Hän oli erikoinen ihminen” tai ”Häntä ei ymmärretty omana aikanaan”.