marginalia

Häpeä

2012-02-05T12:18:00.000-08:00

Steve McQueenin toinen pitkä elokuva Shame tuli ensi-iltaan Suomessa tammikuussa. Heti aluksi on pakko huomauttaa, että ohjaaja ei siis ole tuo 1960- ja 70-lukujen Hollywood-tähti, joka kuoli keuhkosyöpään vuonna 1980. Jopa elokuvakriitikot ovat todistettavasti sekoittaneet McQueenit keskenään, joten hirvittää ajatellakin, kuinka yleinen sekaannus on yleisön keskuudessa. Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehden verkkosivuilla:

Jokainen tekee virheitä, mutta moinen laajaa välinpitämättömyyttä heijastava nuijalla päähän -luokan sekaannus yksinkertaisesti laskee kritiikin arvostusta (entisestään). Mcqueengatea käsitelleessä Facebook-keskustelussa eräs elokuvantekijä totesi, että eipä tosiaan tarvitse kauheasti välittää siitä, mitä kriitikot sanovat.

Tämä on surullista, mutta surullinen on tietysti Shamen aihekin.

McQueen on nuoren polven brittiohjaaja, jonka elokuvat käsittelevät primaaritunteita. (Hänen nimensä ei ole postmodernisti vitsaileva taiteilijanimi, vaan aivan oikea ristimänimi.) Esikoisfilmi Hunger (2008) kertoi nimensä mukaisesti nälästä. Nouseva näyttelijätähti Michael Fassbender esitti IRA-aktivisti Bobby Sandsia, joka menehtyi nälkälakkoon brittivankilassa. Raa'an naturalistinen elokuva yltyi tutkielmaksi siitä, kuinka pitkälle yksilö on valmis rääkkäämään ruumistaan uskonsa ja asiansa puolesta.

Shamessa Fassbender esittää päinvastaista hahmoa: seksiaddiktiosta kärsivää newyorkilaista it-firman työntekijää Brandonia. Siinä missä Bobby Sands harjoitti tappavaa askeesia, on Brandon ottanut aistinautinnoissa rypemisen elämäntehtäväkseen. Kalseassa suurkaupunkihelvetissä hän etenee irtosuhteesta toiseen kuumeisella vimmalla, vaikka hänen intohimonsa seksiin on selvästi jo aikaa sitten latistunut pelkäksi tottumukseksi, joka ei tuo sisältöä onttoon elämään. Hän on kätkenyt katkeruutensa, pelkonsa ja raivonsa coolin ulkokuoren alle ja hukuttanut ne eroottisiin elämyksiin. Kuona alkaa tihkua pintaan vasta, kun Brandonin ihmissuhteissa pettynyt ja depressiivinen sisar muuttaa hänen luokseen asumaan.

William Faulkner sanoi joskus vanhoilla päivillään haluavansa syntyä uudelleen korppikotkaksi: "kukaan ei vihaa, kadehdi, halua tai tarvitse sitä. Sitä ei koskaan häiritä eikä se ole koskaan vaarassa, ja se voi syödä mitä tahansa." Juuri tällaista elämää Brandon elää. Hän "käy haaskalla" maksullisten ja maksuttomien seksuaalipartnereiden luona ja välttää visusti kaikkia syvällisiä ihmissuhteita. Sisaren ilmaantuminen paikalle uhkaa hänen rakentamaansa elämäntapaa ja nostaa Brandonissa esiin primitiivireaktioita, jotka hän on yrittänyt tuhkahduttaa.

On tietenkin vielä liian aikaista sanoa, onko Shame vuoden paras elokuvauutuus, mutta ainakin se kuuluu niin sanotusti vuoden elokuvatapauksiin. Sen visuaalinen puoli hipoo neroutta, ja Fassbenderin riskirajoilla tasapainotteleva roolisuoritus tuo mieleen Harvey Keitelin Pahassa poliisissa. McQueen ihailee kuulemma Andy Warholia, mutta onneksi se ei näy elokuvassa. Mutta elokuvan todellinen ansio on sen tinkimätön lähestymistapa.

Romaanissaan, jonka nimi sattuu myös olemaan Häpeä, Jouko Turkka kirjoitti:

Miksi kirjoissa kaikki on herkkää? Kerrotaan hirvittävänä asiana että miehen kalu on juuri mennyt naisen läpeen. Miksei kerrota että se tulee sieltä myös pois? Ensin se menee siellä edestakaisin ja sitten se tulee pois. Ja petetyllä miehellä tai naisella on vielä yhtä vaille koko toinen puolikas ihmiskuntaa. Yhtä vaille puolikkaan ihmiskunnan sukuelimet ja niiden sielulliset yhteydet siihen mikä ihmisessä parasta on, tai olisi jos maailma olisi ihmisen.

Samaa olen miettinyt itsekin. Shamen nerokkuus piilee siinä, että se on elokuva seksistä muttei lainkaan seksikäs. Se on valovuosien päässä "Sinkkuelämää" -sarjasta ja niistä lukemattomista tekeleistä, jotka ovat ironisoivinaan sinkkukulttuuria mutta antavat siitä sähäkän ja trendikkään kuvan. McQueenin elokuvassa ei ole tilaa ironialle, tuolle akateemiselle väistöliikkeelle. Sen maailma on puhdasta eksistentiaalista kauhua. Sen seksissä ei ole mitään kiihottavaa, sitä harrastavien ihmisten kasvot ovat tuskan ja inhon irveessä. Tällaista teosta olen odottanut pitkään.

Shame on harvinainen nykyelokuva, sillä se rikkoo oikeita ja yleisiä tabuja, ei kuviteltuja eikä Yhdysvaltain keskilännen raamattuvyöhykkeelle rajoittuvia. Yksi seksuaalisen vallankumouksen jäljelle jättämä tabu on yksinäisyys, joka on yhteistä sekä niille, jotka eivät saa seksiä koskaan että niille, jotka saavat sitä koko ajan.

Toinen on häpeä. Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin. Mustasukkainen mies hakkaa tyttöystäväänsä vikitelleen Brandonin, eikä hän pääse yökerhoihin kasvot ruhjeilla. Turhautuneena hän menee tuhruiseen homoseksuaalien tapaamispaikkaan ja harrastaa seksiä tuntemattoman miehen kanssa. Kohtaus olisi helppo tulkita siten, että Brandon on latentti homo, ja naisten metsästäminen on vain keino piilotella sitä. Mutta pikemminkin kyse on seksin muuttumisesta itseisarvoksi: kun emotionaalinen mukanaolo on olematon, on aivan sama mihin mättääseen miekkansa työntää. Vain seksittä jäämisen häpeää on mahdoton kestää.

Tämä on klassinen kuva langenneesta maailmasta. Hyvän ja pahan tiedon puusta on syöty, ja paljastuttuaan ihmiset kyyristelevät yksinäisinä ja häpeissään. Mutta toisin kuin Aatami ja Eeva, he osaavat hävetä vain kyvyttömyyttään nauttia tarpeeksi. He eivät koe rikkoneensa jumalallista lakia vastaan, sellainenhan on uskovaisten höpinöitä.

On selvää, että McQueen kuvaa miehistä seksuaaliviettiä tuhoisimmillaan. Mutta hän pidättäytyy selittämästä, miksi Brandonista on tullut kyyninen saalistaja. Tämä viisas ratkaisu jätti minulle tilaa miettiä, että kenties hän on entinen herkkä poika, jonka romanttiset kuvitelmat naisista ovat haaksirikkoutuneet. Kuten monet sellaiset nykyään, hän on valinnut pelimiehen elämäntavan. Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan.

Tällaisia yksilöitä on ollut kaikkina aikakausina, Casanova lienee tunnetuin historiallinen esimerkki elämäntapaviettelijästä. Mutta pelimiehen hahmossa on jotakin juuri omalle ajallemme tyypillistä. Tärkeää on huomata, että pelimieskulttuuri on syntynyt ja kukoistaa juuri seksuaalisen vapauden oloissa, tiedostavien ja emansipoituneiden naisten aikakaudella. Se on jonkinlainen vastaisku naisasialiikkeen peräänkuuluttamalle tasa-arvofilosofian sisäistäneelle pehmomiehelle (saksalaiset kutsuvat tällaista miestyyppiä "istualtaanpissaajaksi"), joka ei lopulta kelvannutkaan vapautuneelle modernille naiselle.

Brandonin kaltainen pelimies tietää, että sisimmässään useimmat naiset haluavat maskuliinista ja itsevarmaa miestä, valitsevat "jännittävän" kumppanin kunnollisen ja turvallisen sijaan ja ovat valmiita pettämään puolisoaankin tällaisten alfaurosten kanssa. Hän käyttää hyväkseen juuri näitä raadollisia piirteitä, joita naiset eivät yleensä myönnä itselleenkään. Hän tekeytyy naisten salaisten haaveiden kohteeksi ja saa mitä haluaa itsensä kätkemisen hinnalla. Pelimies on vastenmielinen olento, mutta nykymaailmassa hänen toimintansa on aivan rationaalista.

Eräs tuttu tietokirjailija totesi äskettäin, että feminismi ei onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, vaan ainoastaan sen sivistyneet muodot. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miehet eivät ole astuneet säyseän profemistikuhnurin rooliin. Enemmän tämän hetken miestä viehättää karkea lad- tai äijäkulttuuri tai pelimiestyyppinen seksihurjastelu, jonka ihanteet on noukittu pornoteollisuuden tuotteista.

Loputtoman pitkään ja alati täydentyvään feminististen harhakäsitysten listaan kuuluu kuvitelma, että pornoteollisuus pönkittäisi traditionaalisia sukupuolirooleja. Tyrkyttävätkö Playboy ja Hustler siis elämäntapaa, jossa mies on suojeleva, vaimolleen uskollinen perheen elättäjä? Päin vastoin, näiden julkaisujen ihanneuros on hedonistinen, kukasta kukkaan hyppivä rattopoika, muodin ja seksin suurkuluttaja. Lienee turha sanoakaan, kuinka paljon niin sanotun aikuisviihteen naiskuva poikkeaa vaikkapa 1950-luvun naisihanteesta.

Brandonin kaltaisia miehiä syntyy en masse kulttuurissa, joka jättää miehet oman onnensa nojaan. Heillä ei ole roolia johon he voisivat astua ja jonka käytös- ja kunniakoodit samalla hillitsisivät heidän pahimpia ominaisuuksiaan. Perinteinen herrasmiehen käytös ei enää vetoa naisiin: feministien mielestä se on paternalisoivaa, muiden mielestä toivottoman tylsää ja vanhanaikaista. Ja ennen kaikkea, miksi mies olisi kohtelias ja kunnioittava näille sofioksasille ja annemoilasille, jotka vuodesta toiseen haukkuvat häntä kaikin kuviteltavissa olevin sanankääntein ja leimaavat hänet raiskaajaksi, pahoinpitelijäksi ja juopoksi?

Samaan tapaan on merkityksensä menettänyt avioliitto. Tuon instituution sosiaalinen ja biologinen tehtävä on pohjimmiltaan ollut hillitä miehen taipumusta hylätä puolisonsa ja lapsensa seksuaalisen seikkailunhalun takia. Nyt kun avioliiton miehelle tuomat edut ovat kaventuneet lähes olemattomiin, hänellä ei enää ole syytä rajoittaa viettejään. Miksi hän perustaisi perheen, kun se todennäköisimmin hajoaa muutaman vuoden sisällä? Miksi hän olisi uskollinen vaimolle, joka ennen pitkää kyllästyy ja lähtee etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan?

Jos miehellä ei ole sofistikoitunutta ja arvostettua tapaa toteuttaa maskuliinisuuttaan, hän toteuttaa sitä kierolla, karkealla ja itsetuhoisella tavalla. Shamen Brandon on tulevaisuuden mies, ja juuri se tekee elokuvasta hyytävän.

Elämää marxilaisessa vahakabinetissa

2012-01-27T13:36:00.000-08:00

Kun Kim Jong-Il kuoli viime joulukuussa ja "suureksi seuraajaksi" nimitettiin hänen poikansa, kuului jonkin verran varovaisia pohdintoja Pohjois-Koreassa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Kenties maa alkaisi avautua hiljalleen, onhan se pyrkinyt lisäämään sinne suuntautuvaa turismiakin. Itse en usko, että mitään olennaista muutosta tapahtuu. Pohjois-Korean kaltaisessa tiiviisti suljetussa poliisivaltiossa liberalisointi johtaisi järjestelmän nopeaan luhistumiseen, ja ennen pitkää Kim-dynastian jäsenet istuisivat syytetyn penkillä jossakin ihmisoikeustuomioistuimessa. Niin todellisuudesta vieraantuneita kuin maan johtajat saattavatkin olla, he tuskin ovat niin tyhmiä, etteivät tätä tajuaisi.

Jos muutos Pohjois-Koreassa tapahtuu, sen on lähdettävä armeijan piiristä. Kansa on liiaksi nälän heikentämää ja liiaksi keskittynyt silkkaan hengissä selviytymiseen kapinoidakseen. Kansannousu tuntuu mahdottomalta myös siksi, että yksityishenkilön on Pohjois-Koreassa mahdoton hankkia tuliasetta. Poliittinen johto on pyrkinyt pitämään armeijan hyvin ruokittuna ja muutenkin tyytyväisenä välttääkseen sotilasvallankaappauksen. Siitä huolimatta joitakin korkea-arvoisia upseereja on loikannut etelään pitkin 2000-lukua, ja puolue on joutunut silloin tällöin suorittamaan puhdistuksia kenraalikunnassa.

Viime syksynä ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin kirja Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - Ordinary lives in North Korea). Teos koostuu Pohjois-Koreassa asuneiden ja sittemmin maasta loikanneiden ihmisten kertomuksista ja tarjoaa harvinaisia näkökulmia arkielämään maailman ankarimmassa totalitaarisessa valtiossa. Kaikki toki tuntevat Pohjois-Korean kummallisena, vähän huvittavana maana, jossa koko yhteiskuntaelämä tuntuu rakentuvan johtajien palvonnalle, iskulauseiden hokemiselle ja prameille sotilasparaateille. Mutta perin vähän tiedetään ja puhutaan siitä, miten maan tavalliset kansalaiset asuvat, hoitavat työnsä, perheensä ja ihmissuhteensa, viettävät vapaa-aikansa.

Tällaisesta näkökulmasta diktatuureihin on ilmeisesti tullut suosittu, sillä samanaikaisesti Suljetun maan kanssa ilmestyi suomeksi Orlando Figesin Kuiskaajat, joka tarkastelee yksityiselämää Stalinin Neuvostoliitossa. Ajankohtaisuussyistä keskityn nyt Suljettuun maahan, vaikka Kuiskaajat onkin moniulotteisempi, tarkempi ja muutenkin parempi teos.

Kirjassa kuvatut tapahtumat ajoittuvat pääosin 1990-luvun alusta nykypäivään. Siis vaiheeseen, jolloin reaalisosialismi luhistui lähestulkoon kaikkialla ja Pohjois-Korea jäi yhtenä harvoista pitämään kiinni vanhoista opeistaan. Ei niin, että se olisi alun perinkään ollut mikään tyypillinen kommunistimaa. Kim Il-Sung perusti 1950-luvulla Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmän kotikutoiseen juche-aatteeseensa, joka on sekoitus marxismia, nationalismia, kungfutselaisuutta ja herätyskristillisyyttä. Sen ydinajatus oli, että korealaiset ovat erityistä valittua kansaa, jonka piti luottaa itseensä eikä tukeutua Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisiin kommunistimahteihin. Perinteisen sosialistisen kansainvälisyyden hylkäävä oppi vetosi ylpeisiin korealaisiin, jotka olivat vuosisatoja olleet naapurimaiden miehityksen tai sanelupolitiikan alaisuudessa.

Marxilaisuudesta valikoitiin suunnitelmatalous, maatalouden kollektivointi ja taloudellisen tasa-arvon eetos. Kungfutselaisuudesta Kim Il-Sung lainasi tiukan, kastijakoa muistuttavan sosiaalisen hierarkian. Kristinuskon (Kimillä oli jonkin verran protestanttisia sukulaisia) kuvastoa hän sovelsi henkilökulttiinsa. Stalin, Mao ja Ceausescu eivät sentään esittäneet itseään ihmisjumalina, mutta Kim sekoitti peittelemättä uskonnollista ja taikauskoista ainesta henkilökulttiinsa. Virallisten tiedonantojen mukaan diktaattorin ja hänen jälkeläistensä merkkipäiviin ja julkisiin esiintymisiin liittyy yliluonnollisia ilmiöitä. Hänen 60-osaiset kootut teoksensa ovat pyhiä esineitä, joita ei saa myydä eteenpäin. Kun Kim kuoli vuonna 1994, hänet nimitettiin "ikuiseksi presidentiksi" ja eräässä propagandaelokuvassa väitettiin, että hän saattaisi vielä herätä henkiin, jos pohjoiskorealaiset surisivat häntä tarpeeksi syvästi.

Uskontoon viittaa myös yhteiskunnan tiukka sukupuolimoraali. Demick kirjoittaa, että Kim Il-sung "sulautti perinteisen korealaisen vanhoillisuuden kommunistiseen näkemykseen seksuaalisuuden tukahduttamisesta." Konservatiivisessa siveellisyydessä sukupolielämällä on sentään oma paikkansa ja aikansa, mutta Kimin yhdistelmä on synnyttänyt äärimmäisen puritaanisen kulttuurin, jossa kaikki paitsi silkka lisääntymiseen tähtäävä seksi on vähintäänkin epäilyttävää. Valtaan päästyään Kim lakkautti ilotalot, teloitti pornografian kaupustelijat ja kielsi alle 30-vuotiaana solmitut avioliitot. Lisäksi Pohjois-Koreassa ei suvaita polvipituutta lyhyempiä hameita eikä julkista suutelua. Demickin kirjassa on paljon kertomuksia nuorista pariskunnista, jotka joutuvat tapailemaan salaa (salaisetkin tapaamiset pysyvät yleensä varsin viattomina, sillä esiaviollisen seksin mahdollisuus tuntuu ylittävän pohjoiskorealaisten kuvittelukyvyn).

1990-luvulla alkoivat Pohjois-Korean todelliset vaikeudet. Talous romahti vuodessa, kun uusi Venäjä, Euroopan entiset kansandemokratiat ja autoritaariseen kapitalismiin siirtyvä Kiina alkoivat vaatia entiseltä veljesmaalta markkinahintaa tuotteistaan. Sitä ennen Pohjois-Korea oli voinut Neuvostoliiton talousavun ja halpojen elintarvikkeiden avulla taata kelvolliset aineelliset olosuhteet kansalaisilleen. Vielä 70-luvulla Pohjois-Korea saattoi ylpeillä poliittisesti epävakaata etelänaapuriaan suuremmalla bkt:lla. Useimmat pohjoiskorealaiset elivät brezhneviläisittäin mukavasti asunnoissaan, joiden jääkaapeissa oli ruokaa ja olohuoneessa televisio. Mutta vuoteen 1995 mennessä kokonaiset teollisuusalueet olivat lopettaneet toimintansa, sähköä riitti vain pariksi tunniksi vuorokaudessa eikä terveysasemilla käynyt potilaita laitteisto- ja lääkepulan takia.

(Sama kehityshän on tapahtunut toisessa marxismin viimeisessä linnakkeessa, Kuubassa. Castron saarelle myötämieliset vetoavat yleensä Kuuban ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joita ei muista Latinalaisen Amerikan maista löydy. Mutta Neuvostoliiton rahahanojen sulkeuduttua varsinkin terveydenhuolto on vajonnut nopeasti retuperälle. Havannassa vieraileva länsimainen vallankumousromantikko saattaa intoilla siitä, ettei sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ole jonoja - turhaahan jonotus olisikin, sillä vaivoihin ei ole tarjolla aspiriinia kummempaa rohtoa.)

Usein väitetään, että sosialistisessa järjestelmässä ihmiset passivoituvat, menettävät oma-aloitteellisuutensa ja kykynsä huolehtia itsestään. Työ- ja talouselämässä tämä toki pätee: miksi olla ahkerampi tai huolellisempi, kun palkka juoksee joka tapauksessa, samansuuruisena vuodesta toiseen, ja asuntokin tulee valtion puolesta. Mutta yksityiselämässä sosialistisen järjestelmän tehottomuus tuottaa sellaista aloitteellisuutta ja neuvokkuutta, joka on melkein tyystin kadonnut länsimaista. Koska järjestelmä jatkuvasti epäonnistuu kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisessä, näiden on pakko keksiä monenlaisia keinoja hankkia tarvitsemansa omin avuin.

Pohjois-Korean nälänhädän aikana ihmiset virittelivät omatekoisia ansoja lintujen ja pienjyrsijöiden pyydystämiseksi, valmistivat pettuleipää, kaivoivat hiekasta simpukoita ja nostivat merestä levää. Lisäksi puute ruokki kaikentyyppistä laillista ja laitonta yksityisyritteliäisyyttä sekä pienviljelyä. Paljon syvempää saamattomuutta ruokkii markkinatalouden tuottama hyvinvointi: verrattuna oman yhteiskuntamme vähäosaisiin, jotka saavat täyden ylläpidon vain täyttämällä kaavakkeita sosiaali- tai työvoimatoimistossa, pohjoiskorealaiset ovat aivan toisesta maailmasta. Lisäksi keskivertosuomalainen on pitkälle viedyn työnjaon ja teknologian monimutkaistumisen vuoksi teknisiltä taidoiltaan reilusti neanderthalin ihmisen alapuolella - niinpä kuolleisuus olisi monin verroin suurempi, jos Suomen ruokahuolto pettäisi Pohjois-Korean tapaan.

Pohjois-Korean infrastruktuurin surkeassa tilassa voi nähdä sen hyvän puolen, että tehtaiden pysäyttäminen on laskenut saastepitoisuudet monilla alueilla käytännössä nollaan. Teollisuuskaupunkien taivas on jälleen kirkas ja kasvillisuus rönsyilee betoniseinillä, eikä jätteitä synny lainkaan, koska kaikki käytetään hyödyksi. Syväekologisesti ajattelevien ei kuitenkaan kannata innostua liikaa. Suljetussa maassa kuvataan, miten kukkuloiden puuraja vetäytyy yhä kauemmas asukkaiden hakatessa metsät polttopuiksi. Pohjois-Koreassa saattaakin olla käynnissä yksi Aasian pahimmista metsäkuolemista. Maassa vuosia sitten vieraillut ystäväni kertoi, että Kiinan puolelta junalla tullessa rajalle saapumisen huomaa siitä, että metsävyöhyke muuttuu suunnattomaksi raiskioksi.

Viime päivityksessäni kirjoitin länsimaisen vasemmiston nykytilasta ja käytin Paavo Arhinmäen hahmoa kuvana sen surkuhupaisasta eksyneisyydestä. Pohjois-Koreaa voi puolestaan pitää eräänlaisena vanhan sosialismin rapistuneena vahakabinettina. Maassa kello on pysähtynyt stalinismin aikaan, kaikki on vain ruosteisempaa ja kulahtaneempaa kuin 1950-luvulla. Tuo museovaltio on karikatyyri keskusjohtoisesta suunnittelusta, sotilaallisesta kurista ja valtiollisesti luodusta kansallisesta yhtenäiskulttuurista - lyhyesti sanottuna kaikesta siitä, minkä tämän hetken vasemmisto mieluummin unohtaisi.

Jotkut oikeistolaiset - varsinkin sellaiset, joille jopa Kokoomus on liian "sosialistinen" - väittävät vasemmistolaisten havittelevan neuvostotyyppistä totalitaarista valtiososialismia. Nämä ihmiset elävät joko menneisyydessä tai, kuten Pohjois-Korean johtajat, silkoissa harhakuvitelmissa. Nykyvasemmisto (Kansansota-ryhmää lukuunottamatta) ei ole enää kiinnostunut väkivaltaisesta vallankaappauksesta, proletariaatin diktatuurista ja valtiollisesta talouskontrollista. Se on maailmankuvaltaan globaali, kaikkea hierarkkisuutta vieroksuva ja arvorelativistinen. Itse asiassa sen tavoitteita on jo vaikea erottaa taloudellista vapautta ihannoivan liberaalin oikeiston tavoitteista: vapaa liikkuvuus, yksilönvapaus, seksuaalinen vapaus, vapaus yhtenäiskulttuureista, perinteisistä elämänmalleista ja rajoituksista.

Vasemmisto eroaa vihollisistaan uusliberalisteista vain sinisilmäisyydessään: se haluaisi tässä ihmeellisessä vapauden maailmassa säilyttää raskaan valtiokoneiston suurine sosiaalisektoreineen ja tulonsiirtoineen - vaikkei itsekään tiedä, millä konstilla. Kansainvälisissä talouskokouksissa liituraitamiehet ja rastatukkaiset vasemmistoaktivistit seisovat eri puolella mellakka-aitaa, mutta he mahtuisivat aivan hyvin saman neuvottelupöydän ääreen. Eivät heidän arvomaailmansa niin paljon toisistaan poikkea.

Pohjois-Korean vahakabinetti on vasemmistolle kiusallinen, mutta markkinatalousmaiden kannalta on taas sen parempi mitä pidempään se pysyy pystyssä. Varsinkin Etelä-Korealle Koreoiden yhdistyminen olisi vielä pahempi taloudellinen katastrofi kuin Karjalan palauttaminen Suomelle. Etelä-Korea saisi yhdistymisen seurauksena 24 miljoonaa rutiköyhää uutta kansalaista, käyttökelvottomat tai toivottoman vanhentuneet teollisuuslaitokset, tyhjiin pumpatut luonnonvarat... Moista ei kestäisi suurempikaan kansantalous. Pohjois-Korean ydinaseuhitteluista huolimatta lännen on siis siedettävä sen olemassaoloa ja toivottava, että sen uudistuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja hallitusti.

Vasemmiston estetiikan rappio

2012-01-24T13:13:00.000-08:00

Vuoden sisällä Vasemmistoliiton ehdokkaat ovat saaneet kaksissa vaaleissa onnettoman äänisaaliin. Vasemmiston kriisistä ja sen syistä on puhuttu paljon, mutta lähes kokonaan on jäänyt huomiotta kriisin ilmeneminen vasemmiston muotokielessä ja vasemmiston kannattajien ulkoisessa habituksessa.

Vasemmiston esteettisen tilan ruotimisen voi kätevästi aloittaa "punavihreän sukupolven" näkyvimmästä hahmosta, Paavo Arhinmäestä. Hän on suosittu hahmo varsinkin nuoremman polven vasemmistolaisten keskuudessa, ja hänen asemansa Vasemmistoliiton puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana tarkoittaa sitä, että hän antaa puolueelle "kasvot". Seuraavassa kolme linkkiä, jotka kaikki sisältävät kuvan Arhinmäestä: 1, 2 ja 3.

Kuvat kertovat siitä, kuinka kauas vasemmisto on etääntynyt herooisen työläisestetiikan päivistä, jolloin propagandakuvien ja julisteiden jäntevät ja terveet proletaarit katsoivat kirkkain silmin tulevaisuuteen, ja jolloin kommunistipuolueiden johtohahmot esiintyivät karun arvokkaasti. Nykyvasemmiston keulakuvasta välittyy nuhjuisuus, jollaista hänen historialliset edeltäjänsä karttoivat.

Ensimmäisessä kuvassa Arhinmäellä on päässään jalkapallojoukkue Chelsean pipo. Kyseessä on jalkapalloinnostuksestaan tunnetun poliitikon yritys osoittaa olevansa kansanmies, "yksi meistä", jalkapalloa kun on perinteisesti pidetty työväenluokan suosimana lajina. Mutta nykyään varsinkin brittiläinen jalkapallokulttuuri, jota Arhinmäen pipo edustaa, tuo mieleen lähinnä huliganismin, järjettömän väkivallan, päihteiden tolkuttoman käytön ja muun vastaavan barbarian. Perinteinen työväenjohtaja olisi kavahtanut sellaisen mainostamista ja patistanut mieluummin proletaareja lukemaan ja sivistämään itseään kaikin tavoin, jotta ymmärtäisivät yhteiskuntaa ja pärjäisivät paremmin kapitalistille.

Arhinmäen päällä oleva maastokuvioinen takki on puolestaan jonkinlainen viittaus vasemmiston militanttiin, sotilaallisia hyveitä arvostavaan historiaan. Sotilaallisuus oli aikoinaan yhdistävä tekijä radikaalin vasemmiston ja fascismin kaltaisten oikeistoautoritaaristen liikkeiden välillä, ja vasemmiston piirissä sotilaallinen perinne jatkui pitkään toisen maailmansodan jälkeenkin. Esimerkiksi DDR:n kansanarmeija säilytti preussilaisen paraatikaavan aina Saksojen yhdistymiseen saakka. Mutta militantit vivahteet sopivat Arhinmäelle yhtä hyvin kuin, hieman karkeasti ilmaisten, silmälasit sialle. Veltto olemus, epäsiisti parta ja lepsu virnistys tekevät moiset poseeraukset välittömästi tyhjiksi.

Toisessa kuvassa on kabinetti-Arhinmäki, joka on etiketin mukaisesti sonnustautunut pukuun. Huonosti istuva takki ja ruutupaita antavat kaikkea muuta kuin arvokkaan vaikutelman. Kenties häneltä vain puuttuu tyylitajua, tai sitten hän kapinoi porvarillisia etikettejä vastaan tietoisella huolimattomuudella. Jälkimmäisestä on selvästi kyse pöyristyttävissä kuvissa, joissa hän poseeraa t-paidassa ja solmiossa (!).

Kolmannessa kuvassa näkyy Arhinmäen ohella Rauha Mäkilän ja Jani Leinosen piirtämiä vaalijulisteita. Tämä kuva osoittaa selvimmin, että vasemmistoliitto on muuttunut poliittisesta puolueesta lifestyle-puolueeksi. Mäkilän ja Leinosen julisteet (kuten heidän muu tuotantonsakin) ammentavat 1960-luvun poptaiteesta. Niiden muotokieli ihannoi räikeitä värejä, kepeyttä, nuorisotrendejä, pinnallisuutta, kaupallisuutta. Se on mahdollisimman kaukana sosialistisen realismin jyhkeästä, herooisesta, ryhdikkäästä tyylistä. Ne ovat melkoisen kaukana myös vaikkapa Teemu Mäen osoittelevasta rankistelusta. Kiiltokuvamaiset sankariasetelmat ovat out, eikä edes transgressiivinen kapinataide enää oikein kelpaa: on päädytty imelään ja tyhjän ironiseen leikittelyyn.

Mäkilän ja Leinosen kaltaiset vasemmistolaiset poptaiteilijat ovat eläviä esimerkkejä siitä, että vasemmisto on tehnyt rauhan kapitalismin kanssa. Se ihailee avoimesti "jälkiteollisen" kulutuskulttuurin ilmiöitä, vaikka toki väittääkin samalla kritisoivansa kapitalismia. Osan nykykapitalismin ilmiöistä se ottaa vastaan avosylin, kuten niin sanotun monikulttuurisuuden eli halvan työvoiman virtaamisen vapaasti maasta toiseen. Se vaatii naisia, maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia pörssiyhtiöiden hallituksiin - samojen yhtiöiden, joita se aikanaan nimitti "fasistisiksi". Eikä kapitalismin tilalle enää tarjota sosialismia, vaan "jotain kivaa".

Karl Marxin mukaan taiteen ja estetiikan ilmiöt kuuluvat yhteiskunnan pintarakenteeseen ja muuttuvat syvempien taloudellis-poliittisten liikahdusten myötä. Vasemmistoestetiikan muutosta voi sitäkin tulkita marxilaisittain. Reaalisosialismin romahdettua lähes kaikkialla läntinen vasemmisto on tyytynyt lähinnä puolustamaan hyvinvointivaltion jäänteitä. Arhinmäkikin sanoo, että hänen sosialisminsa on "ruotsalainen hyvinvointivaltio". Tässä vasemmistolaiset ovat huvittavalla tavalla toimineet juuri niin kuin väittävät konservatiivien toimivan: puolustaneet vanhoja elämänmalleja edes yrittämättä muokata niitä muuttuneeseen tilanteeseen sopiviksi. Saavutetuista eduista pidetään kiinni ymmärtämättä, että niiden säilyttäminen vaatisi hyvinvointivaltion rakenteiden remonttia tai vähintäänkin hyvinvointipalveluiden tiukkaa rajaamista kansallisen yhteisön raameihin.

Tällä strategialla vasemmisto on menettänyt suurimman osan kannatuksestaan työväestön parissa. Duunari huomaa, etteivät vasemmistopuolueet kauniista puheistaan huolimatta enää kykene puolustamaan hänen taloudellista etuaan ja äänestää mieluummin populisteja tai jopa oikeistoa. Työläisäänestäjien tilalle vasemmisto on saanut lähinnä kaikenkarvaisia idealisteja, työttömäksi jääneitä humanistisen tiedekunnan kasvatteja, nuorison alakulttuurien edustajia ja taiteilijoita. Heihin on vedottava eri keinoin kuin vanhaan kannattajakuntaan, ja ainakin Vasemmistoliitto näyttää löytäneen uusiin kaadereihin vetoavan lähestymistavan. Rap-musiikki, "katutaide", erilaiset vastakulttuuririennot ja Arhinmäen kaltaiset "rennot tyypit" miellyttävät heitä varmasti enemmän kuin kuiva talousanalyysi ja työnteon glorifioiminen. Samalla puolue on ajanut itsensä jamaan, jossa kenenkään näihin marginaalisiin kannattajaryhmiin kuulumattoman on mahdoton ottaa sitä vakavasti.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen

2012-01-23T09:02:00.000-08:00

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros päättyi kannaltani ei-toivotusti, muttei mitenkään katastrofaalisesti. Ikävin puoli on se, että toiselle kierrokselle selviytyi kaksi EU-uskovaista ehdokasta, jotka ovat selvästi liittovaltiokehityksen kannalla. Vaikka presidentti ei niistä asioista päätäkään, huonon signaalin tulos joka tapauksessa antaa ulospäin. Eurokriittisistä ehdokkaista Väyrynen olisi ollut ainoa, joka olisi tosissaan voinut haastaa Niinistön.

Ensimmäinen kierros todisti sen, mitä edellisessä päivityksessäni sanoinkin: presidentinvaalit eivät ole puoluevaalit, vaan niissä äänestetään henkilöistä ja heihin liittyvistä mielikuvista. Timo Soinin, Pekka Haaviston ja Paavo Lipposen saamat äänisaaliit eivät mitenkään vastanneet heidän puolueidensa kannatuslukuja. Omasta tuttavapiiristäni Niinistöä kannatti mm. eräs aina SDP:tä äänestävä.

Minunkin on nyt toisella kierroksella äänestettävä ensimmäistä kertaa elämässäni Kokoomuksen ehdokasta. Teen sen pitkin hampain, sillä kyseisen puolueen eurokraattisuus ja talouskasvuintoilu ovat minulle hyvin, hyvin vastenmielisiä. Mutta toista vaihtoehtoa punnitessa ratkaisuni on selvä.

Sami Liuhto, joka on aloittanut uudelleen blogikirjoittamisen, totesi taannoisessa merkinnässään:

Niinistön mukana tulee sentään Jenni Haukio, kun Haaviston paketti pitää sisällään tuulia haistelevat taiteilijat, etujoukon, joka jälkikäteen huomaa olevansa juuri nyt oikeassa.

Näinhän se on. Ylimielistä vastajytkymeuhkausta kuunnellessa ei voi muuta kuin käydä äänestämässä Niinistöä ja suorittaa sen jälkeen jonkinlaisia puhdistautumisriittejä. Kaikkein selvimmin tämä kävi ilmi kun katsoin tv:stä eilisillan vaaliuutisointia, ja iki-inhan "Suvilaulun" taannoin sorvannut muusikko Paula Vesala puhui Haaviston vaalivalvojaisissa "pehmeiden arvojen vastaiskusta" tai jostakin vastaavasta. Tunsin kylmiä väristyksiä. Minua lohduttaa vain se, että Haavisto on huomattavasti kannattajiaan viisaampi eikä sorru moiseen retoriikkaan, ja että vastajytkystä intoileminen kalahtaa lopulta Pekka-fanien omaan nilkkaan (oivallinen kirjoitus aiheesta tässä Uuden Suomen blogissa).

Minun täytyy lisäksi myöntää, että pidän Niinistön julkisuuskuvasta ja habituksesta. Hän herättää minussa arvokkuuden, pidättyväisyyden ja luotettavuuden mielikuvia. Olisi mahdotonta kuvitella hänen esiintyvän kameroiden edessä lippalakki päässään Halosen tapaan, eikä häntä muutenkaan tarvitsisi hävetä. Lisäpisteitä hänelle tuo se, että hän takavuosina jossakin television kirjallisuusohjelmassa mainitsi suosikkikirjakseen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Tyypillinen poliitikon valinta olisi ollut Seitsemän veljestä, Pohjantähti tai joku muu kansallinen merkkiteos, tai sitten jokin vahvan moraalisen sanoman sisältävä klassikko kuten Rikos ja rangaistus tai Faust. Aitona kirjallisuudenystävänä Niinistö edustaa jo kadonneeksi luulemaani ihmistyyppiä, sivistysporvaria.

Pidän myös Jenni Haukiosta. Jostakin syystä kovin moni muu kulttuuri-ihminen ei pidä. Vaikka hän on useita kokoelmia julkaissut runoilija, ajanmukainen taideväki ei juuri innostu hänestä, sillä hän kirjoittaa keskeislyyristä luonto- ja rakkausrunoutta, joka on heidän piireissään vanhanaikaista ja ideologisesti epäilyttävää. Lisäksi tiedostava väestönosa ehti jo kauhistella tuoretta uutista, jossa Niinistö kertoi vaimonsa korvaamattomasta tuesta. "Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii," Niinistö sanoi. Minusta on aivan loistavaa, että oman ikäluokkani nainen kohtelee stressaavaa kampanjatyötä tekevää miestään noin hienosti. Se osoittaa, etteivät lempeyden, kunnioittavuuden ja uutteruuden kaltaiset hyveet ole tuntemattomia kaikille tämän maan naisille.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että presidentin puolison viran voisi lakkauttaa. Monarkiassa monarkin puoliso on tietenkin tärkeässä asemassa, mutta presidentin virka ei periydy, joten hänen puolisonsa olisi parempi elää pelkkänä yksityishenkilönä. Mutta koska puoliso saa tässä maassa kuitenkin suuren näkyvyyden, on tärkeää ettei häntäkään tarvitse hävetä. Pekka Haaviston kumppani, latinokampaaja Nexar Antonio Flores on viime aikoina ehtinyt jo tapella kapakassa ja ajaa juovuksissa. Hänen voisi kuvitella nuuskaavan kokaiinia linnan juhlissa ja järjestävän vaahtobileitä Mäntyniemessä. Kun vaihtoehtona on klassisen kaunis, asiallinen, tyylikäs, kultturelli ja kaikin puolin sympaattinen Haukio, valinta on tässäkin asiassa selvä.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Niinistön äänestäminen on minulle kuitenkin kompromissiratkaisu, joten tämän enempää en aio hänen puolestaan kampanjoida. Väyrystä olisin voinut tukea toisella kierroksella aktiivisestikin.

Presidentinvaalit

2012-01-10T10:48:00.000-08:00

Tulevat presidentinvaalit ovat tähän mennessä askarruttaneet mieltäni hyvin vähän. Jossakin vaiheessa harkitsin hetken jopa sitä vaihtoehtoa, että jättäisin kokonaan äänestämättä, presidentti-instituutio kun on Suomen tyyppisessä tasavallassa niin vähämerkityksinen kaikkien muiden paitsi median kannalta.

Mutta media sitten näyttääkin pitävän presidentinvaaleja elämän ja kuoleman kysymyksenä. Se on loputtoman kiinnostunut ehdokkaiden kannoista EU:iin, euroon, Natoon, aborttiin, maahanmuuttoon, eläinoikeuksiin... Aivan kuin toimittajat itsekin uskoisivat, että presidentti pystyy vaikuttamaan näihin asioihin. Riveiltä tai niiden väleistä on luettavissa, että Soinin, Väyrysen tai vaikkapa Essayahin valinta johtaisi Suomen eristäytymiseen muusta maailmasta, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kaventumiseen sekä korkeasti koulutetun väestön maastapakoon.

Älymystö ja kulttuuriväki, maamme herkkäuskoisin ja helpoimmin johdateltava väestönosa, on jo pidemmän aikaa ryhmittäytynyt vihreiden Pekka Haaviston taakse. Tästä ryhmittäytymisestä on aistittavissa halua antaa vastaisku yhteiselle inhokille eli perussuomalaisille ja laajempaa pyrkimystä edistää liberaalia arvomaailmaa konservatiivisen myllerryksen kokeneessa mielipideilmastossa. Kirjallisuuden puolella aktiivisin Haaviston propagoija on runoilija Leevi Lehto, joka julkisti facebookissa tapahtuman "Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi" ja selvitti motiivejaan taannoisessa blogikirjoituksessa "Teen kaikkeni, että joukko olisi niin erimielinen kuin suinkin". Sekavahkossa kirjoituksessa Lehto ei oikein osaa päättää, haluaako hän Haavistosta "arvojohtajan" vai kokonaan luopua arvojohtajuuden käsitteestä. Lopuksi hän kuitenkin kirjoittaa, että jo Haaviston profiloituminen vihreiden ehdokkaan sijaan laajempien kansalaispiirien ehdokkaaksi "olisi suuri asia suomalaiselle demokratialle ja kulttuurille, kenties politiikallekin."

Viime kädessä juuri Lehdon kirjoitus yllytti minua ottamaan aktiivisemman asenteen presidentinvaaleihin. Tarkemmin sanottuna yllykkeenä oli seuraava katkelma:

kulttuurin ja taiteen kenttä voi ja sen tulee puolustautua käynnissä olevalta ”hajottavalta” hyökkäykseltä nimenomaan ”hajoamalla lisää” (ennen sanottiin ”yhdistymällä erilaisuudessa”) – osoittamalla eri muodoin käytännössä, että vapaa, sitoutumaton ja sellaisena välttämättä lisääntyvästi moniääninen kulttuurinen luovuus on vallalle pyrkivää yksiäänisyyttä (”vihapuhe”) vahvempi, ja sitä enemmän, mitä moniäänisempi.

Tämän luettuani päätin, että sanoudun näkyvästi irti Haaviston tukijoukoista (ei sen puoleen, että olisin niihin koskaan liittynyt tai liittymistä harkinnut). Itse Haavistoa vastaan minulla ei ole mitään: hän vaikuttaa sivistyneeltä, ja toisin kuin useimmat puoluetoverinsa ja hengenheimolaisensa, hän suhtautuu vastaväittäjiinsäkin asiallisesti. Verrattuna vihreiden Sinnemäki-Cronberg-Hassi-etc.-naisfalangiin hänessä on jopa aitoa valtiomiesmäisyyttä. Haaviston sukupuolinen suuntautuminen on minulle yhdentekevää, jos joku jostakin syystä toisin luulee. Myös se, että Haavistosta on nyt tullut liberaalin älymystön messias samaan tapaan kuin Tarja Halosesta aikoinaan, on lähinnä huvittavaa - messiaan paikka kun ei edes ole auki, vaan presidentin, jolla on käytännön valtaa lähinnä ulkopolitiikan hahmottelussa ja tiettyjen tärkeiden virkamiesten nimittämisessä. Presidentinvaalit ovat ennen kaikkea mielikuvavaalit, ja joidenkin mielikuvien puolesta joitakin toisia vastaan aion niissä äänestää.

Minua ärsyttää suuresti Lehdonkin kirjoituksessakin ilmenevä halu samaistaa "vapaa moniääninen kulttuurinen luovuus" yhteen henkilöön ja yhteen kuppikuntaan. Jos paljon puhuttu moniäänisyys jotain tarkoittaa niin sitä, että arvoja, mielipiteitä ja puheen rekistereitä on joka sorttia. Kulttuurielämä ei tarvitse yhtenäisiä rintamia, varsinkaan kun sen vapautta ei tiettävästi mikään konkreettinen uhkaa. En myöskään halua nähdä sitä hyvien, edistyksellisten ihmisten itsetyytyväistä voitonriemua, joka Haaviston voitosta seuraisi. Jos jokin on tunkkaista, totalitaarista ja yksiäänistä, niin sellaisessa ilmapiirissä eläminen seuraavien kuuden vuoden ajan. (No, vähintään yhtä hirvittävä ajatus olisi Paavo Lipposen presidenttikausi, mutta Lipposen pääsyä toiselle kierrokselle pidän epätodennäköisenä.)

Koska Suomen vaalijärjestelmässä ei voi antaa negatiivisia ääniä, minun on etsittävä joku positiivinen vastaehdokas Haavistolle. Tai ainakin valittava muista ehdokkaista vähiten huono, sillä ihanne-ehdokkaita ei parlamentarismissa yleensä ole. Kuka Haaviston vastaehdokkaista vastaisi parhaiten arvojani ja ihanteitani ja olisi sen lisäksi vieläpä sopiva presidentin virkaan?

Viime sunnuntaina törmäsin Ylen sivuilla artikkeliin, jossa erään brittiläisen aivotutkimuksen tuloksia sovellettiin vaalitilanteeseen. Lähtökohta oli se, että aivojen mantelitumakkeen koko saattaa jakaa ihmiset konservatiiveihin ja liberaaleihin. Sen katsottiin pönkittävän vanhaa stereotypiaa pelokkaista ja jähmeistä konservatiiveista sekä uteliaista ja avoimista liberaaleista:

Jos pelon tunteita lisäävä mantelitumake on suuri, ihminen suhtautuu elämään ja tulevaisuuteen pelokkaammin ja saattaa tämän takia turvautua konservatiivisiin arvoihin. Liberaaleja arvoja kannattavalla mantelitumake on pieni, joten ihminen sietää ristiriitatilanteita paremmin ja äänestää suvaitsevampia arvoja kannattavaa ehdokasta.

Tämän tyyppisiä arvoliberalismin normalisointeja ja kaiken muun patologisointeja on nähty ennenkin. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat julkaisivat vuonna 1950 tutkimuksen The Authoritarian Personality. Siinä pyrittiin osoittamaan, että normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen on arvomaailmaltaan liberaali. Konservatiivinen arvomaailma oli puolestaan oire "autoritaarisesta persoonallisuudesta", jonka tunnusmerkillisiä piirteitä olivat muun muassa vallan ja auktoriteetin palvonta sekä sukupuolielämän kokeminen häpeällisenä.

Uuden brittitutkimuksen voi helposti esittää päinvastaisena toteamalla, että se osoittaa liberaalit neofiileiksi, vastuuttomiksi ja kyvyttömiksi pitkäjänteiseen harkintaan. Mutta koko tutkimus alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, kun sen tuloksia aletaan soveltamaan tämänhetkiseen vaaliasetelmaan. Näissä vaaleissahan juuri konservatiivisiksi luokitellut ehdokkaat, kuten Soini ja Väyrynen, esiintyvät muutoksen edustajina ja mädän nykyjärjestelmän vastustajina. Tämä tuo mieleen intialaissyntyisen poliittisen ajattelijan ja kristityn apologeetin Dinesh D'Souzan lausahduksen:

But what if the existing society is inherently hostile to conservative beliefs? It is foolish for a conservative to attempt to conserve that culture. Rather, he must seek to undermine it, to thwart it, to destroy it at the root level.

Koska olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta temperamentiltani radikaali, minun on siis äänestettävä Soinia tai Väyrystä (Essayah on pois laskuista, koska en pidä politiikan ja uskonnon risteyttämisestä enkä usko hänen mahdollisuuksiinsa menestyä.) Ehdin jo erinäisissä yhteyksissä ilmoittaa äänestäväni Soinia, osittain siksi että Haaviston tukijoukot pitävät häntä tärkeimpänä vastapoolinaan. Jonkin aikaa harkittuani pyörsin kuitenkin päätökseni, ja aion äänestää Paavo Väyrystä. Tämä blogikirjoitus olkoon samalla julkinen tuenilmaus Väyrysen kampanjalle, jos julkinen tukeni nyt hänelle mitään merkitsee. Syyt päätökseeni ovat seuraavat:

1. Soinista on enemmän hyötyä puoluejohtajana kuin presidenttinä. Perussuomalaiset tarvitsevat vielä tulevina vuosina rivejä yhdistävää voimahahmoa, ja vain Soinista on tällä hetkellä siihen.

2. Väyrynen on umpikiero peluri. Juuri sellaista tarvitaan etenkin Venäjä-suhteiden hoitamisessa. Soini on Väyrystä idealistisempi, eikä ulkopolitiikka ole idealistien hommaa.

3. Väyrynen on omassa puolueessaankin oppositiossa. Hän on noudattanut ja noudattaa edelleen johdonmukaisen EU-kielteistä linjaa ja edustaa käytännössä kaikkea sitä, mistä Kiviniemen kepu on yrittänyt pyristellä eroon. Hänen valintansa puolueen presidenttiehdokkaaksi onkin pieni ihme.

4. Väyrynen uskoo yhteen kansakuntaan ja sen yhteisiin poliittis-taloudellisiin intresseihin.

5. Toisin kuin useimmat muut ehdokkaat, Väyrynen mitä ilmeisimmin todella haluaa presidentiksi. Hän ei ole kisassa mukana vain tuodakseen näkyvyyttä puolueelle.

6. Viimeksi lukemieni mielipidemittausten mukaan Väyrysellä on jonkin verran paremmat mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle kuin Soinilla.

7. Väyrynen ärsyttää hyviä, edistysmielisiä ihmisiä vähintään yhtä paljon kuin Soini. Helsingin Sanomia ja muita suuria tiedotusvälineitä hän ärsyttää jopa enemmän.

Näin olen siis päättänyt. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea aatteellisille vastustajilleni. Hyvät lukijat, äänestäkää tekin Paavoa (siis sitä keskimmäistä).

Sananen keskustelusta

2011-12-23T03:45:00.000-08:00

Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.

Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelystä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta tuon maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.

Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.

Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille.

- Thomas Ligotti, The Conspiracy Against the Human Race. A Contrivance of Horror.

Esseen puolustus

2011-12-14T06:35:00.000-08:00

Kritiikin uutiset -lehden viimeisimmässä numerossa (kaksoisnumero 3-4/2011) ilmestyi Kristian Blombergin kirjoitus "Kirjallisuutta ilman muotoa", joka on tarkoitettu kriittiseksi kommentiksi kotimaisen esseistiikan tämänhetkiseen tilaan. Blomberg kiinnittää huomiota kahteen ongelmana pitämäänsä ilmiöön. Hänen mielestään kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee "itsevarma ja opettava sävy" ja kirjoittaja "tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista". Tämän vuoksi Suomessa on viime vuosina julkaistu paljon "esseistiikaksi luokiteltuja kolumneja ja pamfletteja."

Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt ongelma liittyy Blombergin mukaan muotoon: "Esseillä ei ole juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa." Muodolla Blomberg tarkoittaa

(...) erityisesti sellaisia keinoja, jotka muokkaavat sanan merkityspotentiaalia (runokeinot) tai mahdollistavat samanarvoisia ja samanaikaisia näkökulmia tarkasteltaviin kysymyksiin (proosan näkökulmatekniikka, romaanien rakenne).

Havaintomateriaalina Blomberg käyttää käytännössä pelkästään Savukeitaalta viime vuosina ilmestyneitä esseekokoelmia. Tämä on ymmärrettävää, koska Savukeidas on tällä hetkellä eniten esseistiikkaa julkaiseva kotimainen kustantamo ja kulttuurimedian suuren esseen lajityyppiin kohdistuvan kiinnostuksen herättivät juuri Savukeitaan esseekokoelmat. Sen sijaan on vaikeampi ymmärtää sitä, että Blomberg käsittelee laajalti vain kahta Savukeitaan esseistiä, nimittäin minua ja Antti Nyléniä. Koska kumpikin meistä kirjoittaa jokseenkin klassisesti jäsenneltyä lausetta ja käyttää tehokeinoina jyrkkiä kärjistyksiä, esimerkit tukevat Blombergin teesiä nykyesseen itsevarmasta ja ylhäältä alaspäin suuntautuvasta asenteesta.

Mutta jos viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia esseekirjoja tarkastelee laajemmin, huomaa että tyylillisesti minä ja Nylén sijoitumme esseekentän (tätä iljettävän journalistista termiä käytän vain pitkin hampain ja paremman puutteessa) yhteen laitaan. Toiseen laitaan voi sijoittaa vaikkapa Kuisma Korhosen hyvinkin akateemisen ja pohdiskelevan esseekokoelman Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011). Useimmat kotimaiset nykyesseistit - Tommi Melender, Jaana Seppänen, Kari Hukkila, Marko Nenonen - sijoittuvat sinne tänne mainittujen ääripäiden välimaastoon. Eli todellisuudessa tämän hetken Suomalainen esseistiikka on paljon monimuotoisempaa kuin Blomberg antaa ymmärtää.

Toisaalta tämä ei ole erityisen ongelmallista. Jos haluaa kiinnittää huomiota johonkin syystä tai toisesta merkittävänä pitämäänsä ilmiöön, osa todellisuudesta on sulkeistettava ulos saadakseen ajatuksilleen kantavuutta. Ironista kyllä, Blomberg moittii esseistejä tämän menetelmän käyttämisestä mutta sallii sen itselleen.

Myönnettäköön, että minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, mitä "ylhäältä alaspäin" suuntautuva kirjoitustapa tarkoittaa. Kenties saarnatyyliä, yksiulotteista paasaamista? Kuitenkin kaikki kirjallisuus on tietyssä mielessä ylhäältä alaspäin puhuttua. Kirja on epäsosiaalinen media: siinä ei - onneksi - ole kommentointimahdollisuutta kuten blogeissa, lukija ei voi vaikuttaa siihen vaan joutuu keskustelemaan ja kiistelemään sen kanssa yksin nojatuolissaan. Kirjallisuus on itseilmaisua eikä kommunikaatiota. Siinä yksi puhuu ja toinen kuuntelee, ja hyvä niin. Internetin ja muiden medioiden tuomiin kirjallisuuden demokratisointimahdollisuuksiin suhtaudun johdonmukaisen kielteisesti.

Tämä ei silti tarkoita, että esseistiikka tai muukaan kirjallisuus koostuisi - tai että sen pitäisi koostua - totuuden torven törähdyksistä. Ihmettelen Blombergin väitettä, että esseisti tuntuu alusta alkaen tietävän mitä mieltä hän on käsittelemästään aiheesta. Tietyssä mielessä tämä kyllä pitää paikkansa. Jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on jonkinlainen etukäteisasenne käsittelemäänsä aiheeseen, ainakin allekirjoittanut on kaikista käsittelemistään aiheista "jotain mieltä". Valitsen aiheikseni sellaisia, jotka herättävät minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Näitä aiheita on suhteellisen vähän, ehdoton valtaosa maailman asioista on minulle yhdentekeviä. En siis ole "tutkijatyyppi". (Tästä syystä en myöskään ole koskaan ryhtynyt täyspäiväiseksi kirjallisuuskriitikoksi: suurin osa ilmestyvistä kirjoista jättää minut täysin kylmäksi, enkä saa tilaisuutta vihata tai ylistää.)

Mutta jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa kaikkien ajatuskulkujen ja johtopäätösten lyömistä etukäteen lukkoon, kuvaus on perin kaukana omasta tavastani kirjoittaa. Kun aloitan esseen laatimisen, minulla on yleensä mielessäni jokin johtoajatus tai sellaisen itu, jota lähden kirjoittaessani kehittelemään. Ajatusproosan kirjoittamisen varsinainen viehätys piilee juuri tässä: etukäteen ei voi ennustaa kaikkia suunnanmuutoksia ja rönsyjä, joihin ajatuksen kehittely vie. Toisinaan olen myös kumonnut joitakin lähtöolettamuksiani tuonnempana samassa esseessä. Se, etten kirjoita esiin jokaikistä ajatuskulkua ja harhapolkua vaan pyrin jäntevään kokonaisuuteen, on juuri sitä muotoon keskittymistä, mitä Blombergin mukaan nykyesseistiikasta puuttuu.

Blomberg kirjoittaa:

Mikäli muotoon ei kiinnitetä huomiota, menettää kaunokirjallisuus sanan varsinaisessa mielessä merkityksensä.

Olen samaa mieltä. Mutta minusta nykyesseistit kyllä kiinnittävät huomiota muotoon, kriitikot ja Blomberg taas eivät. Vain ani harva arvostelija on kommentoinut mitenkään kahden viimeisimmän esseekokoelmani tyylillisiä keinoja, puhetapaa, lajityypillisiä ulottuvuuksia, rakennetta jne. Useimmat ovat käsitelleet niitä jonkinlaisina manifesteina tai väitelausekokonaisuuksina - vieläpä siten, että on poimittu pari yksittäistä ja pintapuolista teesiä, käsitelty kirjaa niiden läpi ja unohdettu kaikki muu. Minusta esseistiikkaa osataan tässä maassa kirjoittaa riittävän hyvin, mutta menee vielä jonkin aikaa ennen kuin sitä osataan lukea.

Blombergin väitteistä saa sellaisen vaikutelman, ettei hän löydä sävyjä ja nyansseja kuin tietynlaisesta muodosta. Kirjoituksen edetessä kuitenkin osoittautuu, ettei hän suinkaan ole niin yksinkertainen. Tarkastellessaan yksittäisiä esimerkkejä minun, Nylénin ja Ville-Juhani Sutisen tuotannosta hän löytää kuin löytääkin kaipaamaansa moniulotteisuutta, "tekijästä poikkeavia lukuasentoja". Missä siis on ongelma?

Hän ei sitä suoraan sano, mutta oma arvaukseni on, että Blomberg löytää ongelman niin sanotusta rivilukijasta. Tähän vaihtoehtoon viittaa se, että hän pitää esseistiikan tämänhetkistä kehityssuuntaa "huolestuttavana". Kenties huoli johtuu siitä, että hän ei pidä "tavallista lukijaa" riittävän valistuneena huomaamaan moniulotteisuuksia ja tekemään omia johtopäätöksiään. Oletettu rivilukija lukee esseetä kuin oppikirjaa ja on siksi altis sen vaikutuksille. Kenties epädemokraattisesti kirjoitettu, ylhäältä alaspäin suuntautuva essee voi jopa istuttaa epäitsenäisesti ajattelevaan lukijaan väärää tietoisuutta, poliittisesti epäilyttäviä ajatuksia. Niinpä esseet pitäisi turvallisuussyistä mankeloida eräänlaisessa akateemisessa psykoanalyysissa, karsia niistä kärjistykset ja retoriikka.

Voin helpottaa Blombergin huolta toteamalla, että essee on uudesta suosiostaan huolimatta edelleen niin pienen porukan suosima laji, että sen lukijakunta on pakostakin hyvin valikoitunutta. Esseekokoelman ostaja tuskin kuvittelee löytävänsä siitä pysyviä maailman kahvoja. Epäilen myös vahvasti, lukeeko ylipäätään kukaan kirjallisuutta kuin jumalansanaa. Alhaiso etsii kirjoista viihdettä, eikä esseistiikka voi sitä tarpeeksi helposti sulavassa muodossa tarjota.

Lukijakysymykseen sopii sitaatti romaanikirjailijana ja esseistinä tunnetulta David Foster Wallacelta (katkelman on blogissaan suomentanut Tommi Melender):

Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.

Kenties essee viehättää nykyään niin monia suomalaiskirjailijoita siksi, että sen avulla voi välttää Wallacen mainitsemat sudenkuopat. Ne, joihin 1800-luvun romaanikäsitykseen jämähtänyt proosa ja substanssin ja subjektiivisuuden kieltävä formalistinen lyriikka ovat pudonneet.

Esseen varsinainen vahvuus ei ole luultavasti koskaan ollut pyrkimyksessä objektiivisuuteen, vaan peittelemättömässä subjektiivisuudessa. Montaignen henkilökohtaisuus esti hänen asiaproosansa laimenemasta pelkäksi eteeriseksi pohdinnaksi. Edellisessä päivityksessäni mainitsin Pentti Linkolan esseen "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä". Sen nerokkuus piilee suorastaan röyhkeässä subjektiivisuudessa ja puolueellisuudessa. Vain J-P Roosin kaltainen tosikko ja monomaani voi kuvitella, että kyseisen esseen arvo määräytyy sen perusteella, onko sen antama kuva sisällissodasta, sivistyneistöstä tai kansasta oikea tai historiallisesti eksakti. Minusta Linkolan essee ei edes pyri sellaiseen. Luen sitä loisteliaasti kirjoitettuna subjektiivisena todistuksena siitä, miten 1930-luvulla sivistyneistöperheessä kasvanut ihminen nämä asiat näkee ja kokee. Ennen kaikkea se paljastaa paljon kirjoittajastaan ja tämän maailmankuvasta, ja rikkoo samalla herkullisesti monia konventionaalisia tapoja, joilla vuoden 1918 tapahtumista ja luokkayhteiskunnasta on ollut viime vuosikymmeninä tapana puhua.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista kaikkein henkilökohtaisin. Esseisti ei pysty piilottamaan omia käsityksiään esimerkiksi romaanitaiteesta tutun näkökulmatekniikan taakse. Toisin sanoen hän joutuu pelaamaan paljastamisen ja kätkemisen peliä taidokkaammin ja kovemmilla panoksilla kuin lyyrikko tai prosaisti. Hän nimittäin puhuu yhdellä tasolla omana itsenään, mutta samalla rakentaa kirjoittajaminää, joka ei ole kokonaan yhtäläinen todellisen kirjoittajan kanssa. Hän joutuu jatkuvasti valitsemaan kummalla äänellä puhuu, kuinka paljon itsestään paljastaa. Nähdäkseni tähän sisältyy esseistiikan kaunokirjallinen, taiteellinen ulottuvuus. Se jää monelta hämärän peittoon, sillä essee on eräänlainen lajityyppien välissä seilaava kokonaistaideteos: se ei kuulu yksiselitteisesti kauno- eikä tietokirjallisuuteen. Muutenkin näiden lajien erottelu on Suomessa turhankin jyrkkä. Englanninkielisissä maissa jako ei ole tieto / kauno, vaan fiction / non-fiction. On siis fiktiota ja jotakin muuta. Esseistiikka on kaikkein selvimmin "jotakin muuta".

En nyt tarkoita, että esseen pitäisi olla avoimen subjektiivinen tai henkilökohtainen. Tarkoitan vain, että henkilökohtaisuus on tavalla tai toisella aina mukana esseen kirjoittamisessa, ja tämä tosiasia esseistin on pakko huomioida. Aika ajoin kuulee vaatimuksia, että esseen pitäisi olla pohdiskelevampaa tai vastaavasti henkilökohtaisempaa ja kantaaottavampaa. Esseen vapaamuotoisuus lajina mahdollistaa sen, että kumpikin lähestymistapa voi toimia. Suomessa on kirjoitettu ja kirjoitetaan tälläkin hetkellä molempia lähestymistapoja hyödyntävää esseistiikkaa. Siksi kiistan nostaminen tästä aiheesta tuntuu lähinnä tympeältä.

Klassikkotulkinnat ja itsenäisyyspäivä

2011-12-07T13:59:00.000-08:00

Olen dvd-kokoelmani ansiosta tullut lähes riippumattomaksi Ylen elokuvatarjonnasta. Niinpä pystyin itsenäisyyspäivänä katsomaan Rauni Mollbergin filmatisoinnin Tuntemattomasta sotilaasta Edvin Laineen puskafarssin sijaan. Kestää nimittäin vielä kauan, ennen kuin Mollbergin versiota uskalletaan näyttää itsenäisyyspäivänä televisiosta edes joka toinen vuosi. Viimeksi kun niin tehtiin, katsojien aggressiivinen palaute johti Laineen version vakiintumiseen ohjelmistossa.

Kuten edellä olevasta käy ilmi, kuulun siihen määrittelemättömän kokoiseen vähemmistöön, jonka mielestä Mollbergin versio on Tuntemattoman filmatisoinneista parempi. Laineen elokuva kärsii monista ongelmista, joista ensimmäinen on sen kesäteatterimainen huumori. Laine oli ilmaisussaan selvästi edelleen kiinni teatteritaiteessa, mikä muun muassa teki hänen komiikastaan hermostuttavaa kohellusta. Tämä epäilemättä sopii suomalaiselle yleisölle, jolle huumori pitää alleviivata tukkikynällä ennen kuin se ymmärtää jonkin olevan hauskaa. Mutta Mollbergin modernistisen eleetön tyyli antaa Linnan romaanin komiikan nousta itsenäisesti esiin.

Laineen toinen virhe liittyy näyttelijöiden valintaan. Hänen näyttelijänsä olivat liian vanhoja käydäkseen uskottavasti parikymppisistä asevelvollisista. Mollberg sen sijaan otti rooleihin tuolloin melko tuntemattomia nuoria näyttelijöitä ja korosti muutenkin sodan luonnetta hädin tuskin teini-ikänsä ohittaneiden miesten pyörittämänä lihamyllynä. Tähän teemaan liittyy filmatisoinnin komein visuaalinen paraabeli: elokuva alkaa ja päättyy lähikuvaan paljaasta nuoren miehen rintakehästä. Alun rinta kuuluu lääkärintarkastuksessa vuoroaan odottavalle alokkaalle, lopun rinta kärryissä makaavalle kaatuneelle.

Myös Antti Rokan hahmoa Mollberg käsittelee paremmin. Laineen elokuvassa Rokka on eräänlainen klovni, joukkueen vitsiniekka. Hän unohtaa tyystin sen, että romaanissa Rokka ei humaaneista puolistaan huolimatta ole mikään mukava mies tai harmiton hauskuuttaja, vaan luonteeltaan epäkunnioittava individualisti ja tarvittaessa kylmäverinen tappaja. Nämä puolet Mollbergin rooliin valitsema Paavo Liski tuo paremmin esiin.

Mollbergin hyvin aikaa kestänyttä elokuvaa katsellessa mietiskelin Linnan tapaa kuvata yksilöitä ja ihmisryhmiä. Tästä asiasta on paljon virheellisiä tai yksipuolisia käsityksiä. Erinomaisessa esseessään "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä" Pentti Linkola kirjoitti:

Samoin kuin Linna "Tuntematonta" kirjoittaessaan tunsi vain miehistön, ei upseerien tuntoja ja mielenliikkeitä, samoin hän "Pohjantähden" materiaalistaan hallitsi vain kansan syvät rivit. Sivistyneistön kuvaus - nuo rovasti ja ruustinna Salpakarin ja opettaja Rautajärven kerrassaan epätyypilliset karikatyyrit - perustui pelkästään omaan ja ympäristön pahantahtoiseen fantasiaan.

Linkola ei suinkaan ole ainoa, jonka mielestä Linnan romaaneista paistaa antipatia yhteiskunnan ylempiä kerroksia kohtaan. Melko vakiintuneen näkemyksen mukaan Linna ei oikein osannut luoda uskottavaa yläluokkaista henkilöhahmoa. Minusta kirjailijan "herravihaa" on kuitenkin ylikorostettu.

Tuntemattoman luutnantti Lammio ei ole yksioikoisen negatiivinen henkilöhahmo, vaikka kirjailijan sympatiat selvästi ovatkin kansanmies Koskelan johtamistyylin puolella. Lammio on jähmeä ja virkaintoinen, muttei missään nimessä huono upseeri. Kohtauksessa, jossa miehet valmistautuvat ylittämään joen rynnäkköveneillä, Rokka neuvoo Lammiota olemaan kiinnittämättä konekiväärejä jalustoihin ja asettamaan ne veneiden keulaan. Luutnantti hermostuu ja moittii Rokkaa upseerin sinuttelusta, mutta hetken mietittyään käskee alaisiaan tekemään juuri niin kuin Rokka oli neuvonut. Lammio siis kykenee muuttamaan toimintatapojaan, vaikkei toki suostukaan ääneen myöntämään olleensa väärässä. Lammion autoritaarinen ja etikettiin takertuva johtamistapa on hänen sotilassukunsa peruja, ja Linna selvästikin ymmärtää tämän. Hänen olisi mahdoton kuvitellakaan suhtautuvan miehistöön siviilissä pienviljelijän ammattia harjoittaneen Koskelan tavoin.

Linnaa upseerien mustamaalaamisesta syyttävät eivät yleensä mainitse vänrikki Kariluodon hahmoa. Tämän nuoren idealistisen AKS:laisen Linna esittää puhtaasti myönteisessä valossa, vaikka Kariluodon äärioikeistolaisuus on perin kaukana Linnan omasta ajatusmaailmasta. Kariluoto on nöyrä ja rohkea, ja miehistö arvostaa häntä vaikka hän onkin herraspoika.

Oikeastaan ainoa selvästi negatiivinen upseerihahmo on eversti Karjula, joka jää romaanissa melko vähäpätöiseksi sivuhenkilöksi. Hänen tehtävänsä teoksen maailmassa on lähinnä edustaa brutaaleinta ja jääräpäisintä suomalaista militarismia. Tosin Karjulakin osoittaa olevansa tavattoman rohkea mies. Hän käy pelkkä pistooli aseenaan venäläistä osastoa päin ja vielä pahasti haavoituttuaankin huutaa maasta etenemiskäskyjä.

Itsenäisyyspäivän elokuvatarjontaan palatakseni, muistan että kerran joskus 90-luvun loppupuolella televisiosta näytettiin, ellei itsenäisyyspäivänä niin sen aattona, Pekka Parikan Talvisota. Katsoin huvikseni senkin Mollbergin elokuvan jälkeen. Mikään täysiverinen taideteos se ei ole, mutta toimii materiaalitaistelun kuvauksena. Filmin aikana mietin sitä, kuinka itsenäisyyspäivän vietto keskittyy niin tiiviisti Suomen sotien muistelun ympärille. Välillä asiasta kuulee valituksia kaikenkarvaisilta edistysmielisiltä, mutta minua se ei sinänsä häiritse. On aivan paikallaan, että yhtenä päivänä vuodesta keskitytään muistelemaan suvereniteetin puolesta raskaimmin kärsineitä ihmisiä ja osoitetaan heille kunnioitusta. Rauhanajan saavutuksia voidaan sitten kunnioittaa vaikka 364 päivää vuodessa.

Sen sijaan voisi pohtia, miksi itsenäisyyspäivänä muistellaan lähes yksinomaan toista maailmansotaa. Periaatteessa valkoisen armeijan voittoa Suomen sisällissodassa voi pitää itsenäisyyden kannalta merkittävämpänä tapahtumana. Paitsi että se esti sulautumisen Neuvostoliittoon, siitä alkoi historiamme laajimman suvereniteetin kausi. Jos näin pieni valtio ylipäätään voi olla aidosti itsenäinen, Suomi oli sitä 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maalla oli itsenäinen ulkopolitiikka, se oli ravinnon suhteen lähes omavarainen sekä riippumaton talous- ja sotilasliitoista. Tämä itsenäisyys päättyi talvisotaan, vaikka miehitys onnistuttiin estämään. Talvisodan jälkeen Suomi on ollut varsin tiiviissä kytköksissä suurempiin: ensin tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-kausi ja lopulta integroituminen EU:hun. Kuuluisat 105 kunnian päivää voi tästä näkökulmasta nähdä myös itsenäisyyden grande finalena, perin komeana kylläkin.

Käsitteet selviksi, osa 2

2011-10-28T14:18:00.000-07:00

Kun puhuu "älymystöstä" tai "intellektuelleista", törmää jatkuvasti kysymykseen keitä tähän myyttiseen älymystöön kuuluu ja ketkä oikeastaan ovat intellektuelleja. Uusimmassa kirjassani arvostelin intellektuelleja, ja herätin samalla tiettyjä vastalauseita. Jotkut eivät pitäneet joitakin käsittelemiäni henkilöitä intellektuelleina lainkaan - heidän mielestään nämä eivät olleet riittävän älykkäitä tai vakavasti otettavia kantamaan moista arvonimeä.

Mutta intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää. Helsingin Sanomien "älykköraati", johon itsekin kuulun, koostuu hyvin kirjavasta jäsenistöstä. Esimerkiksi Atlas (ent. Akuliina) Saarikoski ja Vaula Norrena eivät vaikuta erityisen älykkäiltä eivätkä varsinkaan vakavasti otettavilta yksilöiltä, mutta heidän asemansa raadin jäseninä sekä muu toimintansa antavat heille intellektuellin statuksen. Toiminnalla viittaan siihen, että he ovat runsaasti julkisuudessa esittämässä mielipiteitään erilaisista yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä. Niin on Timo T. A. Mikkonenkin, saattaa joku sanoa. Aivan, ja minusta onkin hyvä kysymys, miksi Mikkonen ei istu HS:n raadissa mutta Saarikoski ja Norrena istuvat?

HS-raatia sanotaan joskus "asiantuntijaraadiksi", mutta monet sen jäsenet eivät ole minkään alan asiantuntijoita, ja raadille esitetyt kysymykset eivät useinkaan sivua kenenkään erityisalaa. Kysymykset koskevat pikemminkin yleisluontoisia ongelmia, joille ei ole selkeitä ratkaisuja. Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin.

Historiantutkija ja esseisti Marko Nenonen kiteyttää asian tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?:

Intellektuelli on kuin armosta viisas, ja jos muut eivät ymmärrä häntä, syynä on se seikka, että vain osa meistä on riittävän valaistuneita ja asiaan vihittyjä. Kun insinööri osaa matkata kuuhun ja kirurgi leikata sydänpotilaita, intellektuelliksi kutsutaan ihmistä, joka voi selittää mitä tahansa ihmisen sielusta, historiasta sekä yhteiskuntaelämästä, mutta joka kadun miehen mukaan ei osaa mitään tarpeellista oikeaa työtä. Intellektuelliksi eli älymystön joukkoon on luettu kuuluvaksi runoilijoita ja filosofeja ja joitakin melko epäkäytännöllisten humanististen tai yhteiskuntatieteellisten alojen edustajia sekä kokonaan toimettomia mietiskelijöitä, jotka vasta suunnittelevat tekevänsä jotakin. Sen sijaan esimerkiksi kirjastonhoitajat ja koulujen opettajat, jotka ovat usein oikeasti sivistyneitä, eivät suomalaisten lehtien palstoilla kuulu älymystöön. Vielä vähemmän intellektuelleina pidetään insinöörejä, lääkäreitä, fyysikoita tai tähtitieteilijöitä - taloustieteilijöistä puhumattakaan - jotka kuitenkin joutuvat pohtimaan yhtä ja toista.

Terminä intellektuelli on peräisin 1890-luvulta. Nimitystä alkoivat käyttää itsestään ranskalaiset taiteilijat ja yliopistomiehet, jotka ryhmittyivät Émile Zolan ympärille niin sanotussa Dreyfusin jutussa. Nimitykseen on alusta saakka liittynyt älyllinen oppositioasema: intellektuelli kritisoi valtaa ja sen käyttäjiä.

Pelkkä sosiaalinen ja historiallinen näkökulma antavat kuitenkin liian epämääräisen ja virheellisenkin kuvan intellektuellista. Jean-Jacques Rousseau oli selvästi nykyaikainen intellektuelli, vaikka kuolikin yli sata vuotta ennen Dreyfusin juttua. Amerikkalaisen historioitsija Paul Johnsonin mielestä intellektuelli edustaa tiettyä ihmistyyppiä, jonka synty mahdollistui valistuksen aikakaudella 1700-luvulla. Hänen kirjansa The Intellectuals (1988) on klassinen kuvaus tästä ihmistyypistä. Johnson lähestyy aihettaan analysoimalla kuuluisien älykköjen elämää ja persoonallisuutta: Rousseaun ohella mukana ovat mm. Karl Marx, Percy Shelley, Henrik Ibsen, Leo Tolstoi, Bertolt Brecht, Jean-Paul Sartre ja Noam Chomsky.

Johnson tekee selvän eron kirjailijoiden, taiteilijoiden, tutkijoiden ja intellektuellien välillä, vaikka intellektuelli onkin usein samanaikaisesti taiteilija tai "man of letters". Intellektuellin asenteeseen liittyy erottamattomasti kapinallisuus, kriittisyys ja usko kykyyn muuttaa koko maailma oman ajattelun voimin. Aiemmista oppineista intellektuelli eroaa siten, ettei hän ole Jumalan tai hallitsijan palvelija tai tulkitsija, vaan sijainen. Intellektuelli ei sitoudu traditioon, menneisyyden kollektiiviseen viisauteen, vaan pyrkii itsenäisesti, pelkän oman henkisen kapasiteettinsa avulla ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat. Edeltäjiltään, uskonnollisilta oppineilta, hän on omaksunut jyrkän moralismin, muttei muuta. Edistysusko liittyy olennaisesti intellektuellin määritelmään: hän ei halua uudistaa pelkästään yhteiskuntaa vaan luoda kokonaan uudenlaisen ja paremman ihmisen (tai vastaavasti kaivaa ihmisen jalon sisimmän esiin). Olipa älykkö ateisti tai uskovainen, hänen esikuvansa on Prometheus, joka varasti jumalten tulen ja toi sen maan päälle.

Tarkastellessaan maineikkaiden älymystösankarien elämiä Johnson löytää muitakin piirteitä, jotka hämmentävän hyvin sopivat eri aikakausien intellektuelleihin. Yksi niistä on räikeä ristiriita sanojen ja tekojen välillä. Shelley, Ibsen, Tolstoi ja monet muut rakkauttaan koko ihmiskuntaa kohtaan julistaneet intellektuellit osoittivat läheisiään kohtaan tunteettomuutta, joka meni kauas arkisen ajattelemattomuuden tuolle puolen. Varhainen sosialisti ja köyhien vapautuksen esitaistelija Shelley kuppasi perheeltään, aatetovereiltaan ja naisystäviltään hulppeita rahasummia kustantaakseen joutilaan elämänsä. Naisasiamies Ibsenille tosielämän naiset eivät olleet muuta kuin materiaalia menestysnäytelmiin.

Näin silmiinpistäviä ja toistuvia ristiriitoja ei selitä se itsestäänselvyys, että suuret älyniekat eivät välttämättä ole suuria ihmisiä. Eikä kyse ole siitäkään, että ihmiskunnan hyväntekijällä ei ole aikaa keskittyä läheistensä hyvinvointiin (vaikka Johnsonin käsittelemät intellektuellit mielellään oikeuttivatkin käytöksensä tällä verukkeella). Avain löytyy intellektuellien sitkeästä halusta uhmata maailman järjestystä ja järkkymättömästä uskosta omaan erityisyyteensä. "Ensimmäinen intellektuelli" Rousseau ja hänen perillisensä hylkäsivät kaikki auktoriteetit ja instituutiot. He luottivat vain itseensä, omaan moraaliseen vaistoonsa. Tämä johti hirmuiseen ylemmyydentuntoon: Johnsonin modernit prometheukset alkoivat tosissaan pitää itseään niin tärkeinä ja oikeamielisinä, etteivät tavallisten kuolevaisten säännöt koskeneet heitä. Puolisot, lapset, ystävät olivat uhrattavissa, jos ihmiskunnan suunnannäyttäjän tai hänen jalon asiansa etu niin vaati.

Hybristä syvensi entisestään älyllisesti asennoituvan yksilön ikuinen ongelma, vieraantuneisuus käytännön elämästä. Marx ei tiettävästi kertaakaan elämänsä aikana käynyt tehtaassa, kaivoksessa tai muussa teollisuuslaitoksessa. Shelley kirjoitti pamfletteja irlantilaiskysymyksestä ennen kuin oli astunut jalallaan Irlannin maaperälle. Mikä pahempaa, vaikuttaa siltä etteivät he edes halunneet tutustua todellisiin olosuhteisiin. He halusivat säilyttää sentimentaalisesti rakastamansa ihmiskunnan sellaisena kuin sen näkivät: abstraktina kokonaisuutena, jonka he aikoivat pelastaa sorrolta tai tuholta.

Johnson käsittelee kirjassaan enemmän tai vähemmän vasemmistolaisiksi luokiteltavia intellektuelleja. Kuitenkin hänen perusteesinsä ovat yhtä hyvin sovellettavissa moneen oikeistoradikaaliin älymystön edustajaan, kuten Robert Brasillachiin, Filippo Marinettiin, Knut Hamsuniin tai Ayn Randiin. Löytyykö 1700-1900-luvuilta mitään älyllistä vastavoimaa intellektuelleille? Vuosi The Intellectualsin ilmestymisen jälkeen antamassaan haastattelussa Johnson sanoi:

(...) Evelyn Waugh, suuri kirjailija jolla oli mitä väkevin äly ja joka osasi nöyrtyä Jumaluuden edessä. Pidän Waughia, Edmund Burkea, Samuel Johnsonia, Rudyard Kiplingiä ja muita heidän kaltaisiaan miltei anti-intellektuelleina. He pitävät vakiintuneita kirkkoja, tapoja ja yhteiskunnan käytäntöjä tärkeinä ihmiskunnan viisauden osina. Jos kirjoittaisin kirjani uudelleen, tekisin siitä dialogin näiden ajattelijoiden ja intellektuelleiksi kutsumieni välillä, enkä keskittyisi pelkästään intellektuelleihin.

Johnson esittää vaihtoehdoksi siis jonkinlaista älyllistä konservatismia tai traditionalismia. Tämän juonteen tunnetuimmat ylläpitäjät englanninkielisessä maailmassa taitavat nykyään olla Theodore Dalrymple, Roger Scruton ja Pat Buchanan. Kenties tällainen ajattelu alkaa hiljalleen saada laajempaakin kaikupohjaa, kun Johnsonin kirjassaan kuvaamien modernien prometheusten ajattelusta on tullut niin valtavirtaista. Nuorille on jo pitkään järjestetty prometheusleirejäkin, joista sitten tulee ulos keskenään hämmästyttävän identtisiä individualisteja. Luulisi älyllisesti vilkkaimpien yksilöiden tässä tilanteessa jo kiireesti kääntyvän perittyjen viisauksien, vanhojen maailmanjärjestysten ja jumaluuksien puoleen.

Väärään aikaan tuomittu

2011-10-05T02:46:00.000-07:00

(kirja-arvostelu, ilmestynyt aiemmin Kerberoksen numerossa 1/2011)

Robert Brasillachin (1909-1945) oikeudenkäynti lienee tunnetuin ranskalaisen kulttuurihenkilön oikeudenkäynti 1900-luvulla. Sen lopputulos kuumentaa tunteita Ranskassa yhä: muutamien vuosien välein Le monde julkaisee tapausta käsittelevän artikkelin, mikä johtaa poikkeuksetta polemiikkiin. Kirjailijaa syytettiin yhteistyöstä saksalaismiehittäjän kanssa, eikä pääministeri Charles De Gaulle kulttuuriväen vetoomuksista huolimatta suostunut armahdukseen, joten Brasillach päätti päivänsä teloitusryhmän edessä.

Amerikkalaisen Alice Kaplanin alunperin vuonna 2000 ilmestynyt teos The Collaborator yhdistelee Brasillachin henkilökuvaa, elämäkertaa ja selvitystä hänen oikeudenkäynnistään. Kaplan toteaa, että hänen tarinassaan Brasillach on toki päähenkilö muttei ainoa henkilö, ja niinpä hän rakentaa henkilökuvat myös syyttäjä Maurice Reboulista ja puolustusasianajaja Jacques Isornista. Kiintoisimmaksi kysymykseksi muodostuu se, tuomittiinko Brasillach lopulta mielipiteidensä vai tekojensa vuoksi, ja kuinka selvästi ne voidaan hänen tapauksessaan erottaa toisistaan.

Brasillachin laajaa tuotantoa ei Suomessa käytännössä tunneta. Romaanien, näytelmien ja poliittisten kirjoitusten ohella se sisälsi mm. luultavasti ensimmäisen ranskankielisen kokonaisesityksen elokuvan historiasta (Maurice Bardèchen kanssa kirjoitettu Histoire du cinéma, 1935). Kaplan pitää Brasillachia selvästi lahjakkaana mutta epätasaisena kirjoittajana, joka ei koskaan kunnolla onnistunut yhdistämään samassa tekstissä romaaneilleen ominaista nostalgista haikeutta poliittisille kiistakirjoituksilleen tyypilliseen julmaan sarkasmiin. Yksityisesti Brasillach myönsi olevansa tyytymätön romaaneihinsa.

Kirjailijan kohtaloksi eivät kuitenkaan koituneet romaanit, vaan lehtikirjoitukset. Opiskeluaikanaan Brasillach alkoi kirjoittaa rojalistiseen ja juutalaisvastaiseen Action Francaise -lehteen, mutta radikalisoitui 1930-luvun alkupuolella fascismin ja kansallissosialismin ihailijaksi. Hänestä tuli yksi Je suis partout -viikkolehden toimittajista. Action Francaise -liikkeestä irtaantuneen sirpaleryhmän julkaisu edusti ranskalaisen äärioikeiston kovinta linjaa: miehitysvuosina lehti hyljeksi Vichyn hallinnon porvarillista taantumuksellisuutta ja ihaili ”dynaamisempaa” natsismia. Brasillach näki saksalaismiehittäjät vallankumouksellisena voimana, joka kykenisi pelastamaan Ranskan juutalais-kapitalistiselta rappiolta.

Vaikka Brasillach ei miehitysaikana suoraan ilmiantanut ketään Vichyn viranomaisille tai Gestapolle, monet hänen Je suis partout'ssa ilmestyneet häväistyskirjoituksensa olivat käytännössä ilmiantoja. Usein niissä paljastettiin tunnettujen henkilöiden juutalainen sukutausta tai yhteydet vastarintaliikkeeseen, ja toisinaan ne johtivat pidätyksiin. Toisin kuin vaikkapa Ranskan kollaboraattorikirjailijoista kuuluisimman, Louis-Ferdinand Célinen, voidaan Brasillachin katsoa todella aiheuttaneen fyysistä vahinkoa toiminnallaan miehitysvuosina.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Brasillachin saama tuomio olisi ongelmaton. Kaplan myöntää, että jos oikeudenkäynti olisi käyty vaikkapa vuotta myöhemmin, Brasillach olisi todennäköisesti armahdettu. Näin tapahtui kahdelle muulle Je suis partout'ta toimittaneelle kirjailijalle, Lucien Rebatet'lle ja Pierre-Antoine Cousteaulle, vuoden 1946 oikeudenkäynnissä. Oikeutta Brasillachia vastaan käytiin Ranskan vapautuksen jälkeen mutta ennen maailmansodan varsinaista päättymistä. Miehitysvuosien kaunat olivat tuoreina pinnalla, ja loppuvuodesta 1944 tapahtunut Saksan vastahyökkäys Ardenneilla oli hetkeksi herättänyt pelon liittoutuneiden tappiosta. Vallinneessa ilmapiirissä pettureina pidetyille ei helposti herunut sympatiaa.

Vapautetun Ranskan ensimmäisten puhdistusoikeudenkäyntien uhreiksi joutui juuri älymystö, etenkin kirjailijat ja journalistit. Kaplan selittää tämän johtuneen käytännön syistä: vaikutusvaltaisimmat yhteistyössä olleet poliitikot ja virkamiehet olivat paenneet Saksaan, ja julkista kirjoittajaa vastaan oli helpompi kerätä todistusaineistoa kuin miehittäjiä auttaneita liikemiehiä vastaan. Lehdissä julkaistut kirjoitukset olivat kaivattua ”mustaa valkoisella”. Monet pitivät tällaista pikkukalojen onkimista tekopyhänä, ja kirjailija Francois Mauriac laati Brasillachin kuolemantuomiota vastustavan adressin, jonka allekirjoittivat mm. Albert Camus, Paul Claudel ja Paul Valéry.

Eriteltyään taitavasti Brasillachin syytteeseen asettamiseen johtaneita tekijöitä ja ajan henkistä ilmapiiriä Kaplan kompastelee itse oikeusprosessin analyysissä. Hän pitää puolustuksen taktiikkaa vääränä: asianajaja Isorni vetosi taiteelliseen vapauteen ja Brasillachin merkitykseen kirjailijoina – seikkoihin, joista työväenluokkainen ja vastarintaliikkeessä toiminut valamiehistö vähät välitti. Mutta Isorni tuskin edes yritti vedota valamiehiin. Luultavammin hän oli päätellyt, ettei armoa olisi kuitenkaan odotettavissa tuomioistuimelta, ja yritti puheenvuoroillaan vedota suoraan De Gaulleen. Isorni siis tarttui senhetkisissä oloissa viimeiseen oljenkorteen asiakkaansa pelastamiseksi.

The Collaborator yhdistelee tarkkaa ja asiallista historiankirjoitusta brittiläisen Antony Beevorin teoksista tuttuun tapahtumien dramatisointiin. Yhdistelmä on toimiva, vaikka terävimmin Kaplan kirjoittaa pitäytyessään ”kuivassa” aikalaisdokumentteihin perustuvassa lähestymistavassa. Brasillachin henkilökuva hahmottuu vähä vähältä kuin itsestään. Millainen oli mies, jonka tuomio pakotti Ranskan älymystön valitsemaan puolensa?

Kaplan luo kuvan älykkäästä ja lahjakkaasta, mutta jokseenkin todellisuudentajuttomasta miehestä. Brasillach ei selvästikään aina ymmärtänyt, millaisia seurauksia hänen kirjoituksillaan saattoi olla, ja hän osoitti myös kyvyttömyyttä ymmärtää oman tilanteensa vakavuutta. Vankeusaikanaan hän käyttäytyi luonnottoman huolettomasti ja kirjoitti runoja, joissa samaisti itsensä miehitysaikana vangittuihin vastarintaliikkeen jäseniin – ilmeisesti tajuamatta, että oli itse edesauttanut heidän vangitsemistaan. Brasillachissa oli paljon ilveilijää ja ikuista pikkupoikaa: asianajajalleen hän valitti, ettei päässyt sanomaan mitään huvittavaa oikeussalissa. Kujeilevan viattomuuden ja julmuuden yhdistelmä tekee Brasillachin henkilökuvasta häiritsevän ja paljastaa hänen moraalisten ongelmiensa ytimen. Kuolemaa Brasillach tervehti tyylilleen uskollisesti huutamalla teloitusryhmän edessä ”Vive la France quand même!” - ”Eläköön Ranska kaikesta huolimatta!”

Alice Kaplan: The Collaborator – The Trial and Execution of Robert Brasillach (The University of Chicago Press, 2001)

Fasismi vai fascismi?

2011-09-29T12:19:00.000-07:00

Fascismista puhuttaessa tarkoitettiin alun perin radikaalia poliittista liikettä, joka hallitsi Italiaa vuosina 1922-1943. Vähän myöhemmin termillä viitattiin eurooppalaisiin oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin, jotka hallitsivat mm. Italiassa, Saksassa ja Francisco Francon Espanjassa. Sitten sanasta pudotettiin c-kirjain pois ja se laimeni hiljalleen tarkoittamaan kaikkea pahaa, väkivaltaista ja uhkaavaa.

Fasismi-termin käyttö on ollut niin pitkään niin leväperäistä, että vältän sitä niin paljon kuin mahdollista ja puhun mieluummin vanhaan tapaan ja historiallisessa mielessä eksaktisti fascismista, siis Benito Mussolinin ympärille kehkeytyneestä italialaisesta liikkeestä. Koska kaikkia diktatuureja pidetään nykyään pahuuden ruumiillistumina, Mussolinin Italiastakin on varsinkin suuren yleisön keskuudessa paljon harhakäsityksiä. Millainen liike fascismi sitten oli, ja miten se erosi Saksan kansallissosialismista, johon se varsin yleisesti ja virheellisesti rinnastetaan?

Marxilaiset ovat pitäneet fascismia poliittisen taantumuksen militanttina muotona, joka palveli suurpääomaa raivaamalla demokraattiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeet pois häiritsemästä. Jotkut konservatiiviset ajattelijat ovat taas väittäneet, että fascismi kuului pikemminkin liberaaliin ja vasemmistolaiseen perinteeseen asettuessaan poikkiteloin kirkon ja monien muiden vanhojen instituutioiden kanssa sekä korostaessaan työväenluokkaisuutta. Käytännössä molemmat ovat väärässä. Fascismi oli ristiriitainen sekoitus konservatiivisia sekä vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Sen ideologia ei ollut koskaan yhtenäinen, ja samaa voi sanoa sen kannattajakunnasta.

Italian Juhani Suomi, laajimman ja arvostetuimman Mussolinin elämäkerran kirjoittanut Renzo De Felice on korostanut fascismin laajaa kannatuspohjaa, sen vallankumouksellisuutta ja ideologisia yhteyksiä valistukseen. Hänen mielestään fascismia piti käsitellä ideologiana muiden joukossa ja nousevan keskiluokan poliittisena liikkeenä - ei pahuuden ruumiillistumana, keskiluokan reaktiona kumoukselliseen sosialismiin tai Mussolinin vallanpidon pintarakenteena. Siksi De Felice - joka oli poliittiselta kannaltaan maltillinen sosialisti - on kovin huonossa huudossa vasemmistolaisten historioitsijoiden keskuudessa.

Siinä missä natsit kokosivat SA-joukkonsa työttömistä, rikollisista ja sopeutumattomista sotaveteraaneista, oli fascistivallankumouksen squadristeissa varsin kirjavaa väkeä. Löytyi vasemmistolaisesti ja oikeistolaisesti asennoituvia, agraarimielisiä ja koneromantikkoja - joukkoa yhdisti vain nationalismi, antikommunismi ja haaveet uudesta Rooman imperiumista. Aktiiveihin ja tukijoihin kuului myös paljon älymystöä ja taiteilijoita. Yleensä mainittujen Filippo Marinettin ja Gabriele d'Annunzion lisäksi tukijoihin kuuluivat mm. filosofi Giovanni Gentile, näytelmäkirjailija Luigi Pirandello, ja nykyään valitettavan vähän luettu kirjailija Curzio Malaparte. Fyysikko Enrico Fermi ja puhelimen keksijä Guglielmo Marconi olivat fascistihallinnon innokkaita tukijoita, ja Abessinian sodan aikaan jopa hallintoa aiemmin kritisoinut filosofi Benedetto Croce joutui isänmaallisen innostuksen valtaan ja luovutti kultansa sotaponnistusten hyväksi.

Intellektuellien, kulttuuriväen ja tiedemiesten innostus selittynee osittain silloin, että fascistien kulttuuri- ja tiedepolitiikka oli vapaamielistä. Fascismin ideologiaan ei liittynyt pseudotieteellisiä oppeja kuten natseilla, eikä virallista taidepolitiikkaa oikeastaan ollut. Väkivallasta ja teknologiasta intoilleet futuristit ihastuivat liikkeen vitaaliseen ja modernistiseen puoleen ja pyrkivät jatkuvasti virallisen fascistisen taiteen asemaan, mutta Mussolini oli haluton myöntämään heille sellaista. Periaatteessa fascisteille kelpasi millainen taide tahansa, kunhan taiteilijat vain sitoutuivat tukemaan hallintoa. Niinpä Italiassa kukoistivat uusklassististen virtausten ohella monenlaiset modernistiset tyylit.

Poliittisena liikkeenä fascismi oli valtaan pyrkiessään erittäin väkivaltainen, mutta valtaan päästyään varsin maltillinen - siis täysin päinvastainen kuin kansallissosialismi. Valtakamppailun aikana poliittisia vastustajia pahoinpideltiin ja surmattiin. Kommunisteille ja muille vastustajille juotettiin risiiniöljyä, johon oli usein sekoitettu bensiiniä, mikä sai uhrin oksentamaan sisälmyksensä ulos. Fascistimieliset yrittäjät pitivät vielä vallankumouksen jälkeenkin liikkeensä näyteikkunassa risiiniöljypulloa brutaalina muistutuksena siitä, kuka on herra talossa. Mutta vallanpitäjinä fascistit kohtelivat toisinajattelijoita suhteellisen helläkätisesti moniin muihin eurooppalaisiin diktatuureihin verrattuna. Kurinpitäjänä Mussolini vertautuu lähinnä Kemal Atatürkiin. Yleisin rangaistus avoimesti hallitusvaltaa vastustaville oli karkoitus syrjäseuduille, silloin tällöin myös vankila. Keskitysleirijärjestelmää ei ollut.

Fascistit onnistuivat talouspolitiikassaan melko hyvin. Pääpiirteittäin heidän "korporatiivista valtiotaan" voi kuvata sekoitukseksi kapitalisti- ja sosialistimaiden käytäntöjä. 1930-luvun alkupuolella monet poliittiset johtajat, Hitler ja Roosevelt etunenässä, alkoivat toteuttaa valtiojohtoista elvytyspolitiikkaa, eräänlaista suunnitelmakapitalismia, suuresta talouslamasta selvitäkseen. Italiaan lama ei taas iskenyt kovin raskaasti, sillä vastaavanlainen politiikka oli siellä käynnissä jo ennen kriisiä. Taloutta ei myöskään elvytetty sitomalla se asevarusteluun Saksan malliin.

Mussolini toteutti eräänlaisen maareformin kuivattamalla soita viljelymaaksi ja jakamalla sen maattomille talonpojille. Ruotsalainen historioitsija ja Mussolinin elämäkerran kirjoittaja Göran Hägg kirjoitti fascistien maatalouspolitiikasta:

Joissakin kolmannen maailman maissa, vaikkapa Keniassa, äärimmäisen pitkälle viedyt maauudistukset ovat pirstoneet maanomistuksen niin sirpaleiseksi, että tilat tuskin kykenevät elättämään viljelijäperheen eikä tuotanto ole lainkaan rationaalista. Sosialistisissa maissa taas kollektivointi ja suurviljely johtivat välinpitämättömyyteen ja kehnosti hoidettujen tilojen rappeutumiseen. Näyttää siis siltä, että fasistivalta onnistui löytämään keskitien, niin että maata valtion panostuksen turvin saaneet viljelijät pystyivät terveesti omaa etuaan ajatellen jatkamaan toimintansa kehittämistä.

Yksi merkittävä ero natsi-Saksaan nähden oli myös se, ettei vuosien 1922-38 fascismi tunnustanut rotuoppeja. Juutalaisia oli puolueen korkeilla paikoilla, ja virallisen Mussolini-elämäkerran kirjoittaja sekä Il Ducen rakastaja Margherita Sarfatti oli juutalainen. Piittaamattomuus rotukiihkoilusta johtui osittain ideologisista lähtökohdista: fascistien esikuvana oli Rooman valtakunta, erittäin monietninen imperiumi. Tosin kun imperiumia alettiin toden teolla rakentamaan Abessinian sodassa, italialaiset rakensivat valloittamilleen alueille jonkinlaisen apartheid-järjestelmän vanhojen siirtomaavaltojen tapaan.

Hitleriin ja kansallissosialismiin johtavat fascistit suhtautuivat aluksi epäluuloisesti, osittain juuri rotuoppien takia. Mussolini sanoi natsien rotuideologiaa "veren mystiikaksi, johon mikään järki ei ylety" ja totesi, ettei moinen ajattelu "kuulu 1900-luvulle". Muutenkin Hitleriä pidettiin fascistisessa Italiassa nousukkaana ja kehnona jäljittelijänä. Natsijohtajan valtiovierailunsa yhteydessä Mussolini tokaisi kreivi Cianolle, että Hitler "näyttää putkimieheltä".

Fascismin perusmyytteihin kuului ajatus "la guerra latinasta", sodasta jonka italialaiset käyvät "germaanisia barbaareja" vastaan. Liike oli saanut alkunsa ensimmäisessä maailmansodassa, jossa vihollisia olivat pohjoisen keisarikunnat Saksa ja Itävalta. Kun Italia myöhemmin liittoutui Saksan kanssa, monet vanhat fascistit kauhistuivat moista vanhan vainoojan mielistelyä. Toisen maailmansodan lopulla syntyi jopa fascistimielisiä partisaaniosastoja, joissa vanhat mustapaidat saivat viimein tilaisuutensa käydä suurta latinalaista sotaa germaanivihollista vastaan.

Miksi Saksan ja Italian liitto sitten syntyi, jos vallanpitäjien lähtökohdat olivat näin vastakkaiset? Miksi Mussolini omaksui fascismin vanhojen periaatteiden vastaisesti melkein kaikki kansallissosialismin pääpiirteet - lopulta jopa inhoamiaan rotuoppeja myöten? Tämä prosessihan johti tappiolliseen sotaan, käänsi fascistijohdon sekä kansan Il Ducea vastaan ja lopulta romutti koko järjestelmän.

Selitystä on viisainta etsiä Mussolinin persoonasta. Hän ei ollut Hitlerin kaltainen fanaatikko, vaan kyynisyyteen saakka laskelmoiva valtapeluri, jolle ideologiset ja poliittiset käännökset eivät paljoa merkinneet. Tämä luonteenpiirre heijastui koko fascismiin, jolla ei koskaan ollut selkeää ideologiaa tai filosofiaa. Piirre oli Mussolinin ja hänen liikkeensä etu silloin, kun se johti pragmaattisuuteen tai joustavuuteen, mutta tavallaan myös fascismin tuhon juuri. Periaatteettomana Mussolini halusi valtaa sen itsensä takia, ja valta myös eristi hänet ympäristöstään ja älykkäimmistä neuvonantajistaan. Eristyneisyys ja absoluuttisen vallan sokaiseva vaikutus johtivat tuhoisiin virhearviointeihin.

Il Duce lähti toiseen maailmansotaan Hitlerin puolella, koska pelkäsi Saksan sotilaallista mahtia ja uskoi hyötyvänsä Saksan voitoista. Periaatteiden rikkominen oli pieni hinta imperiumin huimasta laajentumisesta. Mussolini ei kuitenkaan aavistanut, että sota pitkittyisi. Se oli puutteellisesti varustautuneelle Italialle itsemurha. Maa kärsi tappioita kaikilla rintamilla, hidasti liittolaisensa sotatoimia ja lopulta joutui liittoutuneiden ensimmäisen Euroopan-maihinnousun kohteeksi. Liittoutuneiden edetessä Sisiliassa fascistien suurneuvosto erotti Mussolinin. (Tässäkin tulee esiin kahden järjestelmän ero: olisi mahdoton kuvitella, että NSDAP olisi erottanut Hitlerin.) Mussolinin sodan lopulla Italian pohjoisosissa johtama Salòn hallitus oli enää vain Saksan nukkehallitus, eikä sen politiikalla ollut juuri tekemistä varhaisemman fascismin kanssa.

Mussolinin ja fascismin tarinaan liittyy kyllä moraliteetti, mutta se ei ole esimerkki "vihan ideologian" vaarallisuudesta. Pikemminkin se kertoo, mihin periaatteeton vallanhalu johtaa. Itse olen taipuvainen näkemään vuosien 1922-36 fascismissa myös paljon hyvää, vaikka lähtökohtaisesti suhtaudun kielteisesti valtiovallan pyhittäviin järjestelmiin. Fascismi oli melko valistunut harvainvalta, joka maan sisäisen vakauden palauttamisen ohella mm. halvaannutti mafian (saavutus, johon kukaan Mussolinia edeltävä tai häntä seurannut hallitsija ei ole pystynyt) ja hävitti malarian Italiasta. Ennen kaikkea pitää muistaa, että fascismi nousi valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä kaoottisina vuosina, jolloin demokratiaa ei pidetty Euroopassa samalla tavalla itseisarvona niin kuin nykyään. Monen mielestä se oli pelkkä epäonnistunut kokeilu, ja maailmansotien välillä Euroopan kaikkiin kolkkiin syntyi diktatuureja, joista monet olivat fascismia paljon julmempia.

Jos Italia ei olisi ottanut oppia Saksalta eikä varsinkaan lähtenyt mukaan toiseen maailmansotaan, fascistihallinto olisi pysynyt pystyssä vielä vuosikymmeniä vuoden 1943 jälkeen. Todennäköisesti se olisi myös liberalisoitunut pikkuhiljaa. Portugalia vuoteen 1968 saakka diktatorisesti hallinnut António de Oliveira Salazar äänestettiin joitakin vuosia sitten "suurimmaksi portugalilaiseksi". Mussolinille olisi voinut käydä samoin, jos hän olisi toiminut valtansa loppuvaiheessa toisin tai kuollut ennen ratkaisevia virheitään. Nyky-Italiassa häntä ei tosin edelleenkään pidetä Hitlerin kaltaisena demonina, vaan hän on pikemminkin kiistanalainen hahmo, jolla on myös etabloituneet puolustajansa.

Kirjan marttyyriudesta

2011-09-20T09:11:00.000-07:00

Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa Clapham High Street-kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa lähes kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.

Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Parempi selitys on lukutaidon surkea tila maan vähävaraisten keskuudessa. Brittiläinen koulujärjestelmä on tosiaan mahdollista läpäistä oppimatta lukemaan, ja Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan, jossa värvätään "lukuavustajia" koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa vuonna 2011.

Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä roskaväkikin osaa lukea ja kirjoittaa. Suomessa jopa sosiaaliavustusten hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavanlaisia levottomuuksia. Rahvas on kaikkialla lähempänä eläintä kuin sivistynyttä ihmistä, ja musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat sen luontaiseen lyhytjänteisyyteen viihteellisintäkin kirjallisuutta paremmin. Jos rahvas saa valita, ryöstösaaliiksi tarttuvat iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.

Tämän lisäksi kirjat ovat saaliina ongelmallisia. Ne ovat raskaita ja tilaavieviä, ja niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Itse vien kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä täytyy olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa.

Tämän vuoksi kirjat ovat erinomainen keräilykohde. Ne eivät kelpaa murtovarkaille eivätkä luultavasti ulosottomiehellekään. Olen joskus joutessani kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoromaanien ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeeseen samoin kuin maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen.

Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia missäkin kaupunginosassa todennäköisesti oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis 1900-luvulla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.

Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjarovioista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat julkisesti sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.

Kirja on tallenteena kuin luotu historiallisen marttyyrin osaan. Sitä ei voi käyttää hyödykseen, sen voi vain tuhota. Mutta se tuhoutuu komeasti. Mielestäni suomalaisten vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.

Barbaarien tehtävä on sytyttää tuli, kirjojen tehtävä on palaa. Kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Näin toteutuu historian loputon heiluriliike henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Mutta ollaanko nyt tultu uuteen tilanteeseen? Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille jotakin myyttistä pahaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Nykyiset rähinöitsijät ovat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näytä merkitsevän heille sen vertaa, että he vaivautuisivat tuhoamaan ne. Kertooko tämä formaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa?

Masentavaa sinänsä, mutta ainakin kirjat saavat olla rauhassa, ensimmäistä kertaa.

Käsitteet selviksi, osa 1

2011-09-16T10:45:00.000-07:00

Euroopan keskusteluilmapiirissä on tapahtunut muutos. Aiemmin virallista totuutta hallinneet monikulttuurisuuden kannattajat ovat joutuneet puolustuskannalle, kun Angela Merkelin, David Cameronin ja Nicolas Sarkozyn kaltaiset johtavat poliitikot ovat julkisesti todenneet, että monikulttuurinen yhteiskunta on epäonnistunut.

Viimeisin kohtaamani esimerkki asetelman kääntymisestä on Liisa Liimataisen Ydin-lehdessä ilmestynyt artikkeli "Sinisilmäinen vai viisas monikulttuurisuus?" Kyseessä on yritys monikulttuurisuuden käsitteen pelastamiseksi, ja tuoretta siinä on monikulttuurisuuden ongelmien edes nimellinen tunnustaminen:

Monikulttuurisuuden puutteet pitää tunnustaa, mutta se ei saa johtaa siihen, että yhteiskunnissa eläviä erilaisia kulttuureja ei kunnioiteta eikä niiden kanssa enää käydä keskustelua. Koska toisten kulttuurien kunnioittaminen on vaativaa, pelkkä suvaitsevaisuus ei riitä: se voi perustua myös ylemmyydentunteeseen.

Liimatainen jakaa monikulttuurisuuden kahteen lajiin: naiiviin ja viisaaseen:

Sinisilmäinen monikulttuurisuus rohkaisee kulttuurirelativismia. Se viestittää, että jokainen maahanmuuttaja voi elää niin kuin haluaa ja levittää minkälaisia ajatuksia tahansa, kunhan hän ei vain riko avoimesti lakia. (...) Viisas, hienosäikeinen monikulttuurisuus sen sijaan ei hyväksy arvojen suhteellisuutta eikä varsinkaan sharia-tuomioistuimia, islamilaisen lain soveltajia, jotka asettavat maahanmuuttajien uskontoon liittyvät käytännöt valtion lakien yläpuolelle.

On toki kovin mieluista huomata, että monikultturisti myöntää monien aatetovereidensa kärsivän sinisilmäisyydestä ja yrittää korjata asian. Silti Liimataisen rehabilitointiyritys ei vakuuta. En nyt tarkoita edes hänen käsittämätöntä väitettään, että Tony Blairin Britanniassa oltiin oikealla tiellä monikulttuurisuuden suhteen. Liimataisen varsinainen kompastuskivi on kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää, että monikultturismi sinänsä on kulttuurirelativistinen oppi.

Selitän hiukan. Kulttuurilla tarkoitetaan suomenkielisen wikipedian määritelmässä "erottelujen järjestelmää, jonka avulla ihminen luokittelee ympäristöä, arvottaa itseään ja muita sekä rakentaa identiteettiä." Hyväksyttäköön tämä määritelmä ainakin työhypoteesina. Monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisimmin sitä, että samassa yhteiskunnassa elää toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureita rinnakkain ja ettei millään näistä kulttuureista ole hegemonista asemaa. Monikultturismi on taas oppi, että tällainen tila olisi erityisen tavoiteltava asia.

Monikultturistin käsitys kulttuurista on lähtökohtaisesti naiivi, paljon naiivimpi kuin vaikkapa siteeraamassani wikipedia-määritelmässä. Useiden eri kulttuurien rauhanomainen rinnakkaiselo samojen rajojen sisäpuolella edellyttäisi sitä, että kulttuurit poikkeaisivat toisistaan vain pintakerrokseltaan. Jos kulttuuri tarkoittaisi pelkästään ruoanlaittotapaa, uskonnollisia seremonioita, pukeutumistyyliä, sitä pidetäänkö kenkiä jalassa sisätiloissa vai ei, monikulttuurinen ihanneyhteiskunta olisi jo täällä. Harva ihminen kun on niin primitiivisen suvaitsematon, että ryhtyisi rakentamaan riitaa tällaisten asioiden perusteella.

Mutta kulttuurilla on myös marxilaisittain sanottuna syvärakenne. Siihen kuuluvat muun muassa käsitykset perhemallista, naisen ja miehen rooleista, kasvatuksesta, uskonnon ja politiikan suhteesta, voimankäytön oikeutuksesta, työmoraalista, usein hallintotavastakin. Nämä piirteet ovat muotoutuneet pitkän historiallisen prosessin tuloksena tietyissä maantieteellisissä ja ilmastollisissa oloissa ja muuttuvat hyvin hitaasti. Yleensä ne istuvat paljon sitkeämmässä kuin kulttuurin pintakerroksen makutottumukset. Minulle ei tuottaisi kovin suuria vaikeuksia siirtyä syömään vaikkapa intialaistyyppistä ruokaa, mutta naimisiinmeno suvun valitseman puolison kanssa olisi jo toinen juttu.

Juuri kulttuurien syvärakenteiden kohdatessa syntyvät pahimmat ja verisimmät konfliktit. Kulttuurit kun ovat määritelmällisesti erojen järjestelmiä; niiden ytimessä on monikultturistien niin kovasti kammoksuma jako meihin ja muihin. Paitsi että monikultturistit sulkevat silmänsä tältä tosiseikalta, he usein ottavat sinisilmäisesti ja ylimielisesti oikeudekseen määritellä, mikä kuuluu maahanmuuttajaryhmien kulttuuriin ja mikä ei. Arabeskit, moskeijat ja qawwali-musiikki kuuluvat "oikeaan" islamilaiseen kulttuuriin, sharia-tuomioistuimet ja naisten koulunkäynnin kieltäminen eivät. Mutta itse asiassa sharia-laki ja naisten kohteleminen kotiorjina ovat paljon olennaisemmin islamilaista kulttuuria, koska ne heijastelevat sen syvärakennetta, tässä tapauksessa perhe- ja oikeuskäsitystä. Kulttuuri ei ole pulla, josta voi poimia rusinat. Jos kulttuuria lähdetään muuttamaan, yritys joko epäonnistuu surkeasti, tai sitten muuttuu paljon muutakin kuin alun perin oli tarkoitus.

Ajatelkaamme afganistanilaista muslimimiestä, joka muuttaa Suomeen ja päättää sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Hän ottaa vain yhden vaimon, kasvattaa lapset pieksemättä heitä, hyväksyy että naisella on samat oikeudet kuin miehelläkin ja antaa tyttäriensä opiskella ja valita puolisonsa vapaasti. Hän opettelee sujuvan suomen kielen, puhuu sitä jälkikasvulleenkin ja hyväksyy sen, ettei työpäivää sovi keskeyttää jatkuvilla kumarruksilla Mekkaan päin. Hän ei ylipäätään ala vaatia itselleen erityisoikeuksia tai -vapauksia, vaikka jotkut kantaväestön käytännöt tuntuvatkin hänestä omituisilta tai jopa epämiellyttäviltä.

Tämän prosessin tuloksena afgaanistamme tulee käytännössä suomalainen, vaikka hän söisi edelleen kotimaalleen tyypillistä ruokaa, pidättäytyisi alkoholinkäytöstä ja paastoaisi ramadanin aikaan. Esimerkki on kuvitteellinen, mutta uskon että järkevin ja kyvykkäin osa maahanmuuttajista on aivan valmis tämäntyyppiseen suomalaistumiseen. Hyvä esimerkki onnistuneesta suomalaistumisesta ovat täkäläiset tataarit, islaminuskoiset suomalaiset joista ei koskaan ole ollut uhkaa yhteiskuntarauhalle vaikka he ovatkin säilyttäneet osan omista tavoistaan. Yhtenä esteenä vastaavalle kehitykselle uudempien maahanmuuttajien parissa ovat juuri monikultturistit, jotka jatkuvasti kyseenalaistavat täkäläisiä perinteitä, korostavat maahanmuuttajien asemaa myyttisinä "toisina" ja vaativat heille kiintiöitä ja erityiskohtelua.

Liimatainen tekee myös virheen erottaessaan jyrkästi toisistaan kulttuurin ja lainsäädännön. Tämä käy ilmi vaikkapa moniavioisuuskysymyksen kohdalla. Muun muassa monessa muslimimaassa ja joillakin Etelä-Afrikan alueilla moniavioisuus kuuluu kulttuuriin, kristillisen perhekäsityksen omaksuneessa Suomessa se on laitonta. Tässä kysymyksessä maan laki määrittelee maan tavan, ja lukemattomia muitakin esimerkkejä löytyy. Lakien noudattaminen on assimiloitumista, enemmän tai vähemmän.

Jos yhteiskunnassa asuu rinnakkain eri rotuisia ja eri uskontoja tunnustavia ihmisiä, se ei vielä ole monikulttuurinen. Se on monietninen. Monikulttuurinen yhteiskunnasta tulee vasta kun aletaan kuvitella, että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia ja ettei niiden käytäntöjen välillä ole perustavanlaatuisia ristiriitoja. Monikulttuurinen yhteiskunta antaa etnisyyteen perustuvia erityisvapauksia ja sallii kansanryhmien elää omissa erillisissä enklaaveissaan, koska yhdelläkään kulttuurilla ei ole oikeutta tyrkyttää standardejaan toiselle.

Sellainen yhteiskunta oli Liimataisen artikkelissa ihannoitu Tony Blairin Britannia, jossa autokoulujen kokeet, hallituksen tietovihkot ja julkisten paikkojen opasteet oli kirjoitettu virallisen englannin ohella monilla albanian murteilla, urduksi, hindiksi, bengaliksi, arabiaksi... Ei ihme, että sopeutuminen on takkuillut, kun maahanmuuttajilla ei ole siihen vähäisintäkään tarvetta. Tämän kulttuurisen sillisalaatin satoa korjattiin viimeksi elokuun slummimellakoissa.

Minusta monikulttuurisuuden käsitettä ei pidä pelastaa, vaan se joutaa roskakoriin. Kaiken kaikkiaan siitä on ollut enemmän harmia kuin hyötyä, monikulttuuriseen utopiaan uskominen on viime kädessä vain estänyt siirtolaisia löytämästä omaa paikkansa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jos ylipäätään tarvitsemme jonkin termin kuvaamaan väestörakenteeltaan nykyisen kaltaista yhteiskuntaa, puhukaamme sitten monietnisyydestä. Olkoon Suomi monietninen ja kansainvälinen, mutta ei monikulttuurinen.

Yhdessä mielessä monikulttuurisuuden käsitettä voidaan toki käyttää. Minulle monikulttuurisuus tarkoittaa sitä, että maailmassa on toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureja ja perinteitä, kukin omalla alueellaan. Minusta on myös parempi, että ne puuttuvat toistensa käytäntöihin mahdollisimman vähän ja saavat omalla painollaan kehittyä mihin suuntaan tahansa. Nyt joku epäilemättä sanoo, että pyörrän tässä edellä sanomani ja tunnustaudun itsekin kulttuurirelativistiksi, mutta asia ei ole niin. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen kulttuurimme, siis tämä merkillinen sekoitus antiikin, kristillisyyden ja valistuksen perintöä, on kaikista kulttuureista paras, kehittynein ja sivistynein. Mutta se ei tarkoita, etteikö muunkinlaisia saisi olla. Olisihan maailma silloinkin perin ikävystyttävä paikka, jos kaikki ihmisyksilöt olisivat huippuälykkäitä, kauniita, taiteellisesti lahjakkaita, terveitä ja fyysisesti vahvoja.

Eräs ratkaisu epätoivoon

2011-09-06T10:22:00.000-07:00

Kirjailijat ovat usein huonoja sotilaita. Eräs entinen rintamakaveri sanoi Norman mailerista, että tämän selviäminen hengissä sodasta oli suuri ihme. Väinö Linnan rintamakaverit muistelivat, että Linna oli ollut sodassa lusmumainen velvollisuuksien välttelijä. Moni ensimmäiseen maailmansotaan innolla lähteneistä runoilijoista kaatui tai haavoittui palveluskelvottomaksi sodan ensimmäisinä viikkoina.

Saksalainen Ernst Jünger (1895-1998) on poikkeus. Hän kävi läpi koko ensimmäisen maailmansodan, ja hänen ansionsa herättävät kunnioitusta kenessä tahansa sotilaassa. Luutnantti Jünger palveli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä, ja johti myös yhtä sodan lopulla muodostetuista Stosstrupp-erikoisosastoista, joiden vastuulla olivat strategisesti tärkeät hyökkäys- ja tiedustelutehtävät vihollisen linjoilla. Jünger oli sotilaana jonkinlainen oman aikansa Rambo: haavoituttuaan viimeisen kerran hän hoiperteli luodinreikä keuhkossaan pitkän matkan turvaan ja ampui vielä matkalla brittisotilaan. Omien laskujensa mukaan hän haavoittui rintamalla yhteensä 14 kertaa, joista viisi kiväärinluodista, kaksi kranaatinsirpaleesta, yksi srapnellinkuulasta, neljä käsikranaatinsirpaleesta ja kaksi kiväärinluodinsirpaleesta. Pari kuukautta ennen sodan päättymistä hänelle myönnettiin keisarillisen Saksan korkein kunniamerkki, Pour le Mérite.

Tämä äärimmäisen sitkeä soturi oli myös suuri esteetikko ja korkeasti sivistynyt taiteentuntija. Maatessaan kuumeessa ja kovissa tuskissa sotilassairaalan vuoteella syksyllä 1918 hän tappoi aikaa lukemalla Tristram Shandya. Sodan jälkeen hän julkaisi sotapäiväkirjoihinsa perustuvan muistelmateoksen Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern, 1920). Omakustanteena julkaistu teos saavutti nopeasti suuren maineen ja oli lähtölaukaus yhdelle 1900-luvun pisimmistä ja tuotteliaimmista kirjailijanurista. Ennen kuolemaansa 103-vuotiaana Jünger oli julkaissut romaaneja, esseeteoksia, muistelmia, tutkielmia, päiväkirjoja.

Luin hiljattain uudelleen Markus Långin suomennoksen Teräsmyrskystä, ja pidän sitä parhaana lukemanani sotamuistelmana. Vähintäänkin se on paras ensimmäisestä maailmansodasta kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Se on selvästi parempi ja kiinnostavampi kuin Erich Maria Remarquen osoittelevan pasifistinen Länsirintamalta ei mitään uutta, jonka vastinparina se usein nähdään. Kiinnostavinta ja häiritsevintä Teräsmyrskyssä on sen kylmän estoton ote kuvaamiinsa tapahtumiin. Jüngeriä on kauhisteltu, koska hän kirjoittaa sodasta jonkinlaisena seikkailuna, pohtimatta sanallakaan sen poliittisia syitä tai tuomitsematta sen mielettömyyttä. Vaikka hänen sotakirjaansa on pidetty militaristisena vastavetona aikansa pasifistiselle sotakuvausperinteelle, se poikkeaa selvästi myös siloitelluista patrioottisista sotakuvauksista.

Jünger ei mitenkään peittele mekanisoidun sodankäynnin rujoutta. Hän kuvaa ralistisesti ja yksityiskohtaisesti taisteluhautojen ankeutta, kuoleman satunnaisuutta, kammottavia sirpalevammoja, siviilien kärsimyksiä. Kuitenkin kaikesta jää tuntu, että hän viihtyy taistelukentällä ja että taistelun synnyttämä adrenaliinijuopumus ja sotilaiden veljeys ovat hänelle korkeinta onnea. Jüngerin proosasta tosiaan puuttuvat suru ja sääli, nuo nykyaikaiselle sotakuvaukselle keskeiset tunteet. Tyylin partiopoikamainen reippaus kestää alusta loppuun.

Jünger ei missään nimessä ollut vaarasta ja teurastuksesta nauttiva sosiopaatti, mutta tietty kylmyys liittyy kaikkiin hänen havaintoihinsa. Kertaakaan hän ei ilmaise edes vihaavansa vihollistaan, vaan pikemminkin kunnioittaa heitä urheina miehinä, jotka vain sattuvat taistelemaan vastapuolella. Hän paheksuu kohtaamiensa saksalaissotilaiden raivoa englantilaisia kohtaan kun kranaattikeskitys on surmannut useita heidän tovereitaan, ilmeisesti tajuamatta että kaikille sota ei tarkoittanut sellaista ritarillista kamppailulajia kuin hänelle. Kun Jünger saa taistelun keskellä tiedon ystävänsä kaatumisesta, hän kuvaa tiedon iskeneen hänet "täysin lamaan". Kuitenkin heti taistelun ja haavojen sitomisen jälkeen hän tyhjentää tuntemansa everstin kanssa viinipullon ja kertoo olevansa "puolinukuksissa mutta erinomaisella tuulella".

Mutta Jüngerin mielestä kylmyydessä on kyse vain soturin karaistumisesta. Kuunneltuaan erään rintamatoverinsa puhetta hän toteaa ihailevasti:

Tässä äänessä oli jäljellä vain suurta välinpitämättömyyttä; muu oli palanut tulen hehkussa. Sellaisten miesten kanssa voi taistella.

Sodan sielua rappeuttavaa ja traumatisoivaa vaikutusta ei Jüngerin maailmassa näytä olevan. Taistelun jälkeisiä tunnelmia hän kuvaa näin:

Jos tusinasta kaatui kymmenen, viimeiset kaksi tapasivat varmasti ensimmäisenä vapaailtana kolpakon ääressä, joivat hiljaa vainajien muistoksi ja muistelivat hilpeästi yhteisiä kokemuksia. Näissä miehissä sykki elävänä piirre, jota sodan karuus korosti ja silti henkevöitti: aimo ilo vaaran koittaessa, urhoollinen voitontahto. Neljän vuoden kuluessa tulessa puhdistui yhä puhtaampi, yhä pelottomampi soturikaarti.

Jünger uskoi vakaasti sotakokemuksen jalostavaan voimaan. Hän uskoi sen tempaisevan porvarillisen elämän turruttamat ihmiset irti itsepetoksestaan ja paljastavan heissä joko sankarin tai pedon. Teräsmyrskyn karaisemien miesten piti kirjailijan poliittisissa kaavailuissa muodostaa uuden ja paremman Saksan johtava eliitti. Samanlaisia haaveita oli Saksan koko sodanjälkeisellä äärioikeistolla, eliittikaarti-idean varaan rakennettiin Freikorps-joukot sekä Stahlhelm- ja SA-järjestöt. Huolimatta asemastaan saksalaisen nationalismin tärkeänä ideologina Jünger ei koskaan hyväksynyt natseja eikä liittynyt heihin; hänen elitistinen maailmankatsomuksensa sekä inho raakalaismaista nyrkkivaltaa kohtaan vieraannuttivat hänet "rahvaanomaisesta" kansallissosialismista.

Erikoista on, että kirjailijan ajatus sodan jalostavuudesta syntyi juuri ensimmäisessä maailmansodassa, kaikista 1900-luvun sodista hatarimmin perustellussa ja yksittäisen sotilaan kannalta järjettömimmässä. Maailmansotaahan on yleensä pidetty kaiken ritarillisuuden ja yksilöllisen urheuden päätepisteenä, teknologisena täystuhona, jonka taisteluissa uhrattiin tuhansittain miehiä rintamalinjan siirtämiseksi parisataa metriä eteenpäin. Mutta Jünger otti uuden mekanisoidun sodankäynnin haasteena. Hän etsi ja näemmä löysikin yksilösankaruutta sieltä, missä sen piti olla lähtökohtaisesti mahdotonta. Kyse oli herooisesta kamppailusta yksilön ja persoonattoman sotakoneiston välillä. Jünger löytää jotakin riemastuttavaa tapauksesta, kun eräs alikersantti laukaisee vahingossa vääränvärisen valoraketin ja saa aikaan massiivisen tykistökeskityksen:

Tykistömme heräsi oitis sellaiseen vauhtiin, että sitä seurasi ilolla. Mörssärikranaatti toisensa perään kiiti ulvoen ilman halki ja pirstoutui etumaastossa sirpaleiksi ja kipinöiksi. Pölyn, pistävän kaasun ja sinkoilevien ruumiiden löyhkä kohosi pommikuopista. Tämän tuho-orgian jälkeen tulitus laantui tavanomaiseen tasoonsa. Yksilön kiihtynyt tempaus oli käynnistänyt valtaisan sotakoneiston.

Mutta Teräsmyrskyssä ovat vielä keskeisempiä hetket, jolloin yksittäinen sotilas sulautuu itseään suurempaan mahtiin. Pari sitaattia erään taistelun kuvauksesta:

Katsoin vasemmalle ja oikealle. Kansojen rajamaa tarjosi merkillisen näkymän. Hyökkäävä pataljoona odotti silmänkantamattomana rintamana, komppaniat yhteen sulloutuneina pommikuopissa vihollislinjan edustalla, jota myllerrettiin tulimyrskyin yhä uudelleen. Nähdessäni tämän patoutuneen joukon läpimurto tuntui minusta varmalta. Riittäisivätkö voimamme myös hajottamaan vihollisen reservit ja pirstomaan ne? Se tuntui itsestään selvältä. Päätöstaistelu, viimeinen ryntäys näkyi koittaneen. Täällä kansojen kohtalo pantaisiin täytäntöön; oli kysymys maailman tulevaisuudesta. Tajusin hetken merkityksen, ja uskon, että jokainen tunsi persoonallisuutensa sulautuvan joukkoon ja pelkonsa katoavan.

***

Ei-kenenkään maa oli täynnä hyökkääjiä, jotka astuivat yksin, ryhmittäin tai suurina joukkoina kohti tulista esirippua. He eivät juosseet eivätkä hakeneet suojaa, kun torninkorkuiset patsaat kohosivat heidän välissään. Hitaasti mutta vääjäämättä he etenivät kohti vihollislinjaa. Näytti siltä kuin haavoittuvaisuus olisi mennyttä.

Tällaisen kollektiivisen voiman muodostuminen oli kirjailijalle elähdyttävä kokemus, ja kaivattu vastaus modernin sodankäynnin synnyttämään ongelmaan. Materiaalitaistelussa juoksuhautoineen, konekivääreineen, rumputulineen ja taistelukaasuineen yksilö oli orpo ja eksyksissä, samankaltaisen eksistentiaalisen tyhjyyden edessä kuin kuka tahansa Camus'n tai Beckettin henkilöhahmo. Asetelma kuvastaa yleisemmin modernin ajan ihmistä byrokratian tai tuotantokoneiston osaseksi alennettuna. Tämä toivottomuuden kokemus oli kuitenkin voitettavissa sulautumalla karaistuneiden sotureiden joukkoon, heittäytymällä tovereiden kanssa taistelun kuohuun. Hyökkäystilanteessa Jünger ei pelkästään kokenut pelkonsa haihtuvan, vaan tunsi hetken olevansa haavoittumaton ja voittamaton. Kokemus on paitsi epätoivon, myös yksilösankaruuden tuolla puolen: kadonnut merkityksellisyys löytyy uudelleen rintamatovereiden orgaanisesta yhteisöstä. Vastaavasti parlamentaarisen demokratian tilalle Jünger tarjosi aristokraattista sotilas- ja työläisvaltiota.

Joillekin tällainen maailmankatsomus on yhtä kuin fasismi, eivätkä he välttämättä ole väärässäkään. On selvää, että Jüngerin sota-aiheiset kirjoitukset vaikuttivat 1920- ja 30-lukujen oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin. Toisaalta myös Hemingway etsi moderniin tyhjyyteen sisältöä vaarallisesta ja vitaalisesta elämästä, ja hän on täysin salonkikelpoinen kirjailija. Hänet erottaa Jüngeristä lähinnä se, että amerikkalaisen kulttuurin kasvattina hän sitoutui yksilösankaruuden kulttiin, jota saksalainen hengenheimolainen tuntui pitävän riittämättömänä. Lisäksi sodanjälkeisessä tuotannossaan Jünger nosti sotilaan rinnalle myyttiseksi sankariksi työläisen, joka teollisessa "teräsmyrskyssä" kykenee nousemaan modernin maailman arvottomuuden yläpuolelle. Tämä näkemys on saanut vastakaikua myös vasemmistolaisessa ajattelussa.

Oli miten oli, Jüngerin löytämä ratkaisu nykyajan psykologisiin ja spirituaalisiin kriiseihin on niin äärimmäinen ja selvästi vain poikkeusyksilöille soveltuva, että häntä harvemmin mainitaan modernin kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Varsinkin Suomessa hänet on tyydytty ohittamaan protonatsina, tai sitten hänen "luovaa militarismiaan" on kummasteltu pyrkimättä ymmärtämään sitä syvemmin. Marjatta Hietalan jälkisanat Teräsmyrskyssä-suomennokseen jäävät nekin melko pintapuolisiksi. Jüngerin sotakirjoitukset ovat monelle suomalaiselle kirjallisuudenystävälle valitettavasti vielä vain kiintoisa kuriositeetti, ja vielä vähäisemmälle huomiolle on jäänyt hänen myöhempi tuotantonsa. Mutta siihen pureutuminen jääköön myöhempiin merkintöihin.

Ihmisen viheliäisyyden soundtrack

2011-08-11T10:26:00.000-07:00

Nyt kun viimeisimmän kirjani ilmestymisestä alkaa olla jo puolisen vuotta, olen alkanut pikku hiljaa ymmärtämään, millainen kirja se on. Niinpä mieleeni tuli idea, jonka itse asiassa varastan Antti Nyléniltä. Hänhän poltti esikoisteoksensa julkaisujuhlia varten cd-levyn, jonka nimesi "Vihan ja katkeruuden soundtrackiksi". Sen sisältö koostui kirjan tematiikkaan ja tunnelmiin sopivista kappaleista. Seuraavan teoksen eli "Halun ja epäluulon esseiden" soundtrack onkin painettu sen kansiliepeeseen. Koska ajatus oli viehättävät, laadin joutessani "Ihmisen viheliäisyyden soundtrackin". Antti tuskin suuttuu, kaikkihan on kuitenkin vain lainaa ja hyvä kirjailija varastaa kaiken mikä ei ole pultattu kiinni.

Tässä siis soundtrack, joka noudattelee "Ihmisen viheliäisyydestä" -esseekokoelman kulkua jokseenkin kronologisesti:

Bob Dylan: My Back Pages

Death In June: Many Enemies Bring Much Honour

Jean Sibelius: Jääkärimarssi

Morrissey: Irish Blood, English Heart

Joy Division: Atrocity Exhibition

Leonard Cohen: The Future

Jacques Brel: Au suivant

Jarvis Cocker: Disney Time

Richard Wagner: Tannhäuser (alkusoitto) Osa 1 Osa 2

The Dubliners: The Band Played Waltzing Matilda

Johnny Cash: The Beast In Me

16 Horsepower: Black Soul Choir

Politiikkaa vai barbariaa?

2011-08-11T05:37:00.000-07:00

Luova tauko blogikirjoittamisessa on ohi, ja jatkan taas päivittämistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tämä ensimmäinen tauon jälkeinen kirjoitus koskee muuten erinomaisen kesän epämiellyttävintä tapahtumaa, nimittäin Norjan verilöylyä. Katson asiakseni kommentoida sitä jo siitäkin syystä, että pääsen tiiviissä muodossa vastaamaan lukuisiin viisaisiin ja typeriin kysymyksiin, joita minulle epäilemättä vielä asian tiimoilta esitetään.

Itse iskusta minulla ei ole juuri sanottavaa. On selvää, että jokainen hyväntahtoinen ja tervejärkinen ihminen pitää sitä pelkästään viheliäisenä tragediana, ja tästä asiasta vallitsikin yksimielisyys iskua seuranneessa keskustelussa.

Tärkeämpi ja kipeämpi kysymys koskee iskun väitettyä poliittisuutta. Poliittinen terrori-isku se epäilemättä oli, ainakin paljon enemmän kuin Jokelan ja Kauhajoen välillä poliittisiksi väitetyt amok-juoksut, sillä Anders Breivik oli ennen tekoaan laatinut pitkän manifestimaisen selvityksen näkemyksistään ja tavoitteistaan. Manifesti ei ollut sekava houre vaan varsin jäsennelty kirjoitus lähteineen ja sitaatteineen, olipa sen sisällöstä mitä mieltä tahansa. Toisaalta Breivikillä ei näytä olleen terroritoimintaan valmiita tukijoukkoja, vaikka hän itse väittääkin toista. Yksikään puolue tai järjestö ei ole ilmaissut tukeaan hänen toiminnalleen. Ergo: jos minä kävisin ampumassa vaikkapa parikymmentä ihmistä jossakin ostoskeskuksessa ja esittäisin teolle poliittiset perusteet, verilöyly täyttäisi poliittisen terroriteon vähimmäisvaatimukset, mutta mistään järjestäytyneestä toiminnasta ei voisi puhua.

Äärioikeistolaisella terrorismilla on jonkin verran perinteitä Euroopassa. Ensimmäisinä mieleen tulevat Ranskan OAS 1960-luvulla ja espanjalaisten poliisien salainen "likainen sota" ETA:n sisseiksi epäiltyjä vastaan 1980-luvulla. Parina kolmena viime vuosikymmenenä ei oikeistoterroria juuri ole esiintynyt, eurooppalaisia poliisivoimia ovat huolettaneet lähinnä separatistiset ja islamilaiset ääriryhmät. Voi toki olla, että Norjan tapahtumat ovat alkusysäys oikeistoradikaalin poliittisen väkivallan uudelle aallolle, mutta toistaiseksi moiseen kehitykseen viittaavia signaaleja ei ole havaittavissa.

Olen lueskellut Breivikin kolmiosaista, noin 1500-sivuista manifestia sieltä täältä. Kirjoituksesta irtisanoutuneet maahanmuutto- ja islamkriittiset poliitikot ovat tuominneet sen "sekavaksi" ja "harhaiseksi", mutta minusta kuvaus ei sovi ainakaan koko manifestiin. Pikemminkin sen kaksi ensimmäistä osaa ovat hyvin tuttua tavaraa erilaisista konservatiivisista, kansallismielisistä ja maahanmuuttokriittisistä kirjoituksista verkossa ja muualla. Monet manifestin kulttuuri- ja yhteiskunta-analyyttisistä luvuista eivät edes ole Breivikin itsensä kirjoittamia, vaan ne on kopioitu sellaisinaan esim. blogeista.

Nyt vastaan lyhyesti etukäteen kysymykseen, joka minulle varmasti ennen pitkää esitetään: kyllä, osan Breivikin teeseistä allekirjoitan itsekin. Olen useissa yhteyksissä kirjoittanut, että islamilainen maahanmuutto on johtanut ongelmiin, joita tämänhetkisellä poliittisella koneistolla ei näytä olevan valmiuksia ratkaista. Samaten olen kirjoittanut, että länsimainen vasemmistolainen/liberaali älymystö kaivaa maata niiden perinteiden ja instituutioiden alta, joihin voisimme tässä hankalassa tilanteessa nojata. Samaan turmion yhtälöön kuuluu globaali ultravapaa kapitalismi, joka uusia markkina-alueita ja halvempia työvoimakustannuksia etsiessään murentaa kansallisvaltioiden rakenteet.

Tosin Breivik esittää tämän kehityskulun jonkinlaisena poliittisen eliitin, talousväen ja "kulttuurimarxilaisen" älymystön salaliittona, mikä tietenkin on humpuukia. Oikeasti prosessia ei suunnittele, käynnistä tai ohjaa kukaan sen enempää kuin ilmastonmuutostakaan; kyseessä on itseohjautuva kehityskulku, jonka syyt ovat syvällä parin viime vuosisadan historiassa ja väestönkasvun kaltaisissa tekijöissä. Lisäksi Breivik näemmä pitää länsimaisen sivilisaation kirkkaina tähtinä muun muassa Israelin valtiota ja filosofi Ayn Randia, joista kumpikaan ei saa minulta sympatiaa.

Breivikin suuruudenhulluudesta kertoo se, että hän kuvittelee yksittäisten armottomien veritekojen voivan kääntää historian suunnan. Kenties hänen mielessään oli serbinationalisti Gavrilo Princip, joka Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinandia kohti ampumillaan laukauksilla sattui jouduttamaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Mutta sota olisi varmasti syttynyt ilman Sarajevon laukauksiakin, eikä Principin mielessä ollut maailmanpalo vaan suurempi Serbia; hänestä tuli nappula pelissä, jonka vakavuutta hän ei ymmärtänyt.

Toinen mieleen tuleva mies on Yukio Mishima, joka yritti vuonna 1970 käynnistää kansallisen herätyksen ja vallankumouksen ottamalla japanilaisen sotilaskomentajan panttivangiksi. Mutta tämän pidemmälle vietynä vertaus loukkaisi suurta kirjailijaa ja traditionalistia: Mishima olisi pitänyt puolustuskyvyttömien ihmisten surmaamista törkeänä bushido-koodin rikkomuksena. Hän rakasti maataan ja perinteitään aidosti, ja uhrasi kumouksensa epäonnistuttua vain itsensä tekemällä rituaali-itsemurhan.

Minusta Norjan verilöyly on vain uusi osoitus siitä barbarisoitumisesta ja kulttuurin rappiosta, jota Breivik kuvitteli vastustavansa. Jos nationalistina itseään pitävä mies tappaa kymmeniä aseettomia oman maansa kansalaisia, on jokin pahasti pielessä. Tapaus kertoo maailmasta, jossa traditionaaliset sidonnaisuudet ja solidaarisuuden tunteet ovat kadonneet, ja jäljellä on vain poliittisia ideologioita ja heimoidentiteettejä, joiden nimissä voi harjoittaa miten alhaisia tekoja tahansa.

Omalta kannaltani erityisen epämiellyttävää on se, että Breivik kehottaa manifestinsa kolmannessa (käytännön ohjeita sisältävässä) osassa kaltaisiaan "patriootteja" iskemään mm. kirjailijakokouksiin. Perusteluksi hän sanoo, että kulttuuriväki on kokonaisuutena marxismin mädättämää ja jos "kollateraalisena vauriona" kuolee joku konservatiivinen kirjailija, se ei haittaa. Itse käyn kokouksissa ja tapaamisissa varsin harvoin, mutta ehkä aktiivisempien kollegoiden kannattaisi hankkia luvaton pistooli itsepuolustustarkoituksiin ennen Kirjailijaliiton kokouksiin tai Pentinkulman päiville menoa.

Voi olla, että tällaisetkin varotoimenpiteet ovat hätävarjelun liioittelua. Norjan tapahtumia seurannut polemiikki ja politikointi näyttää nyt laantuneen, enkä usko että laajaa radikaalioikeistolaisen väkivallan aaltoa olisi odotettavissa. Varmaa on, ettei Norjan ammuskelusta seuraa mitään hyvää, mutta pahempaakaan tuskin on odotettavissa. Utöyan saaren kuolemat olivat turhia ja traagisia, muuta niistä ei voi todeta.

Oikotie Eedeniin

2011-06-13T16:25:00.000-07:00

Suomalaisia on pidetty uskonnollisesti maltillisena väkenä, ja yleisesti ottaen kai olemmekin sitä. Kuitenkin historiastamme löytyy esimerkkejä uskonlahkoista, jotka ovat menneet kauas herätysliikkeiden hurmoksellisuutta pidemmälle. Tunnetuin näistä lienee 1920-50-luvuilla vaikuttanut kartanolaisuus, joka on viime aikoina noussut taas tutkijoiden ja journalistien mielenkiinnon kohteeksi.

Perustajansa Alma Kartanon mukaan nimetyssä kartanolaisuudessa oli kaikki vaarallisen lahkon tyypilliset piirteet, vaikkei sen tarina päättynytkään Kansan temppeli -tyyppiseen joukkoitsemurhaan tai Daavidin oksa -tyyppiseen väkivaltaiseen yhteenottoon esivallan kanssa. Kartanolaiset olivat tiukan johtajavaltainen ja muusta yhteiskunnasta eristäytynyt yhteisö, joka pyrki säätelemään jäsentensä elämän pienimpiäkin yksityiskohtia ja käytti riviensä koossapitämiseen painostusta, uhkailua ja väkivaltaa. Kuvioon sopii sekin, että karismaattisen johtajan kuoltua vuonna 1953 lahko pikkuhiljaa näivettyi pois. Alma Kartanoa ympäröineen ihailun ja pelon taikapiirin hävittyä useimmat kartanolaiset ikään kuin heräsivät unesta ja palasivat hiljalleen tavalliseen elämään.

Kun kaikki on syntiä, on johtopäätöksenä joko tiukka purismi tai hälläväliä-asenne. Lahkoille on tyypillistä joko äärimmäinen seksuaalinen sallivuus tai äärimmäinen seksuaalikielteisyys. Sallivaa linjaa edusti Ruotsissa syntynyt ja joihinkin osiin Pohjois-Suomea 20-30-luvuilla levinnyt korpelalaisuus, jonka jäsenet saivat "Jumalan valittuina" toteuttaa vapaata rakkautta. Kartanolaisilta taas olivat tavanomaisten viinan, tupakoinnin ja tanssimisen ohella kiellettyjä mm. avioliitto ja kaikentyyppinen sukupuolielämä, lihansyönti, solmiot, urheilu, hampaiden peseminen, lasten lelut, pitsikoristeet, savon murre(!), moottoriajoneuvolla ajaminen ja kirjojen lukeminen Raamattua, keittokirjoja ja Bunyanin Kristityn vaellusta lukuunottamatta.

Vainoharhaisen seksuaalikielteisyyden seurauksena seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä kartanolaisten arkielämässä. He harjoittivat rituaaleja, joissa himokkaat ajatukset ja teot piti tunnustaa, ja jos tunnustusta ei muuten irronnut, otettiin avuksi piekseminen. Useimmiten tunnustetut asiat olivat mielikuvituksen tuotetta ja sanottiin vain uusien lyöntien välttämiseksi: pikkulapset ruoskittiin tunnustamaan mm. eläimiin sekaantumista ja sukurutsaa. Seksin täydellinen kielto johti etäännytettyyn seksuaalisuuteen, uskonnon kaapuun kiedottuun sadomasokismiin. Lasten joutuessa mukaan hämärän seksuaalisuuden läpitunkemiin rääkkäysmenoihin kyse oli paitsi lasten räikeästä pahoinpitelystä, myös käytännössä pedofiliasta.

Siinä missä valtavirtainen uskonnollisuus lujittaa perhettä ja sukua, lahkoilla on tapana pyrkiä rikkomaan kannattajiensa traditionaaliset sidonnaisuudet, jotta heistä tulisi kuuliaisempia uskonyhteisön jäseniä. Jäseniä määrättiin antamaan lapsensa johtavien kartanolaisten kollektiivisesti kasvatettavaksi ja perheenjäseniä kiellettiin viettämästä aikaa kahden kesken. Alma Kartano uskoi, että vanhempiensa kasvattamana lapset sortuisivat väistämättä haureuteen viimeistään neljän vuoden iässä. Siteet lahkon ulkopuolisiin perheenjäseniin piti katkaista, ja yleensäkin lahkoon kuulumattomat olivat "piruja" joita sai vapaasti petkuttaa jos liikkeen etu niin vaati. Itse lahkosta haluttiin muodostaa korvikeperhe; Alma Kartano halusikin itseään kutsuttavan "äidiksi". Syntyy kiintoisa yhtymäkohta Charles Mansoniin, joka kutsui omaa joukkiotaan "perheeksi".

Lasten ottaminen liikkeen kasvateiksi johtui paljolti myös siitä, että Alma Kartano halusi lapsista vetonauloja kartanolaisten saarnatilaisuuksiin. Kartano oli nimittäin huolissaan liikkeen leviämisestä, sillä seksin ollessa kiellettyä jopa suvunjatkamismielessä liike ei voinut laajeta lestadiolaisten tapaan sisältä käsin. Levittäytyminen piti hoitaa tehokkaan propagandan avulla, ja niinpä jäsenillä jo valmiiksi olevat lapset pakotettiin opettelemaan ulkoa pitkiä saarnatekstejä ja julistamaan tulta ja tulikiveä pitkillä saarnakiertueilla eri puolilla Suomea. Lapsisaarnaajien takia kartanolaisten herätystilaisuuksista tulikin valtavan suosittuja, vaikka itse lahkossa oli aktiivisia jäseniä parhaimmillaankin vain pari sataa.

Ilta-Sanomien nykyinen päätoimittaja Ulla Appelsin julkaisi viime vuonna kirjan Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo tunnetuimman kartanolaisen lapsisaarnaajan Leevi K. Laitisen tarinan. 40-luvun lopulla Laitinen onnistui irrottautumaan lahkosta ja hänen paljastuksensa toivat kartanolaisuudelle paljon kielteistä julkisuutta. Kirja on melkoisen ahdistavaa luettavaa ja Laitisen kyky selviytyä menneisyydestään selväjärkisenä herättää kunnioitusta. Samalla kirja valottaa jonkin verran lahkon historiaa sekä sen johtajien että rivijäsenten motiiveja.

Kartanolaisuus on siitä poikkeuksellinen lahko, että se oli selvästi naisjohtoinen ja -valtainen. Lahkon kovan ytimen muodostivat Alma Kartano ja hänen oikea kätensä Tilda Reunanen, ja jäsenistäkin oli enemmistö naisia. Lapsivihan ohella kartanolaisuuden ideologia sisälsi annoksen miesvihaa. "Jumala teki virheen, kun loi miehiä", Reunasen kerrotaan sanoneen. Kartano halusi ottaa saarnamatkoille mieluummin naisia, koska he "vievät Herran työn kunniaan". Kartanon ja Reunasen taustoista ei tiedetä paljon, mutta joillakin lahkon hierarkiassa korkealle nousseilla naisilla oli takanaan epäonnistunut avioliitto tai leskeksi jääminen. Pakostakin alkaa miettiä, oliko kartanolaisuus katkerien eukkojen väline kostaa muulle maailmalle? Naisasiaväki voisi tulkita asian niin, että liike versoi "patriarkaalisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta" tai muusta vastaavasta, enkä olisi kuin korkeintaan lievästi hämmästynyt, jos joku radikaalifeministi nostaisi Alma Kartanon emansipaation symboliksi samaan tapaan kuin Valerie Solanasin. Joka tapauksessa kartanolaisuuden historiaan perehtyminen murentaa myyttiä, jonka mukaan manipuloivat ja suuruudenhullut lahkojohtajat, sadistit ja lasten hyväksikäyttäjät ovat aina miehiä.

Kartanolaisuuden kaltaisen liikkeen synnylle ei ole löydettävissä mitään selkeää kaavaa. Kartanolaisiin liittyneet eivät yleensä olleet köyhiä ja syrjäytyneitä, vaan melko hyvin toimeentulevia ja yhteisössään arvostettuja ihmisiä. Liikkeen suosio oli huipussaan ensin sisällissodan jälkeisinä vuosina, sitten toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Ulla Appelsin pohtii kirjassaan, että liike saattoi vedota juuri sodan traumatisoimiin ihmisiin. Kovia kokeneet innostuivat hurskaille luvatusta paratiisista, jossa kärsimykset lakkaisivat. Mutta kuten kaikenkarvaisten kulttien historia osoittaa, niiden syntyminen ei vaadi taustalleen mitään kansallista traumaa. Tarvitaan vain ihmisiä, jotka kaipaavat pois elämänsä tyhjyydestä, ankeudesta, kurjuudesta tms. ja joku, joka sanoo heille tuntevansa varman tien tämän- tai tuonpuoleiseen eedeniin. Heitä löytyy aina ja kaikkialta.

Hedelmällisintä maaperää lahkolaisuudelle ovat perinteisesti olleet Yhdysvallat ja Venäjä. Yhdysvalloissa syynä sille on epäilemättä virallisen valtauskonnon puute ja valtion syntyvaiheet. Pyhiinvaeltajaisät edustivat pientä ääriprotestanttista ryhmää, joka lähti emämaasta uskonnollisia vainoja pakoon. Uuden mantereen neitseelliset luonnonmaisemat loivat kuvan ajasta ennen syntiinlankeemusta, uudesta paratiisista johon vanhan maailman rappio ei ulottunut. Ajatus oikotiestä paratiisiin oli vahvasti mukana USA:aa perustettaessa. Venäjän tapaus on monimutkaisempi. Sikäläinen ortodoksinen uskonnollisuus on jo vuosisatojen ajan synnyttänyt monentyyppisiä valtakirkosta erkaantuneita lahkoja, joiden jäsenillä on ollut vaikutusta jopa korkeimpiin vallanpitäjiin (Rasputin). Alma Kartanokin sai innoitusta Inkerinmaalla 1700-luvulta saakka tomineesta skoptsilahkosta, joka pyrki tuhoamaan ihmisen ja Jumalan välistä suoraa yhteyttä haittaavan sukupuolivietin. Neuvostoajan virallisen ateismin kausi on varmasti myös lisännyt väestön kiinnostusta hämärimpiinkin uskonnollisiin liikkeisiin.

Yleisesti ottaen ennustan lahkoille loistavaa tulevaisuutta länsimaissa. Katolisten ja protestanttisten kirkkojen arvovallan rapistuminen ei johda tieteellisyyden ja rationaalisuuden voittokulkuun, niin kuin vapaa-ajattelijat kuvittelevat, vaan suuri joukko ihmisiä takertuu hengellisyyden tarpeessaan vaikka miten hourupäiseen uususkonnollisuuteen. Keskiajalla pyhä inkvisitio pani rautaisin ottein kataarit, pelagiolaiset ja muut huru-ukot kuriin, mutta katolinen kirkko on noudattanut myös maltillisempaa linjaa sulauttamalla monet uskonnolliset liikkeet itseensä. Suomen luterilainen kirkko on myös pitänyt herätysliikkeet yhteydessään, mikä lienee ehkäissyt niiden radikalisoitumista. Mutta näiden instituutioiden vaikutusvalta on ainakin lännessä enää varjo entisestään, ja niinpä erilaiset kultit kukoistavat. Enää ei rajoituta edes kristillisiin tai kvasikristillisiin liikkeisiin, vaan hengellisille etsijöille on tarjolla wiccalaisuutta, uuspakanismia, hare krishnaa, skientologiaa, herätyskristillisyyden ja markkinahurmoksen yhdistelmiä, jne. Kaikkine ilmiöineen ja lieveilmiöineen. Kristillisyyden jälkeisen hengenelämän tulevaisuus ei ole rauhallista marssia edistykseen tieteentekijöiden johdolla, vaan pikemminkin uskonnollisten liikkeiden taistelukenttä, jonka pelinappuloista joku ennen pitkää selviytyy voittajaksi. Kristinuskokin oli alun perin juutalaisuudesta irronnut lahko, joka osoitti ilmiömäistä kykyä vedota suuriin ihmisjoukkoihin, jotka etsivät elämälleen sisältöä. Sen seuraaja on miljoonan dollarin kysymys, johon ei vielä ole näkyvissä vastausta.

Perisynnin tärkeys

2011-06-12T17:10:00.000-07:00

Olen kirjoittanut monta uskontoa käsittelevää tai sivuavaa tekstiä, ja kirjoitan sellaisia epäilemättä jatkossakin. Niinpä ajattelin, että olisi paikallaan tehdä jonkinlainen selvitys siitä, mitä yleisemmin ajattelen uskonnosta, erityisesti kristinuskosta, ja millainen suhde minulla siihen on. Käyköön tämä blogikirjoitus sellaisesta.

Olen monta kertaa elämäni aikana yrittänyt uskoa Jumalaan, mutta jostakin syystä se on jäänyt aina yritykseksi, joskus kömpelöksi ja joskus urheaksi. En tiedä, johtuuko tämä aivokemiasta, henkilöhistoriasta vai siitä, että olen liian nuori tuntemaan alituista kuolemanpelkoa. Joka tapauksessa, rukoillessa on kuin vastaani nousisi hiljaisuuden muuri: en kykene vakuuttumaan, että minua kuullaan. Tämä kokemus minulla on ollut lapsuuden iltarukouksista saakka, eikä se ole väistynyt.

Tosin joinakin harvinaisina ja lyhyinä hetkinä olen kokenut myös toisin. Uskonnolliset rituaalit ovat aina tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen silloin tällöin osallistunut roomalaiskatoliseen messuun Tehtaankadun katedraalissa. Olen polvistunut ja rukoillut muun seurakunnan mukana ja pääsiäisyön vigiliassa ottanut siunauksen vastaan papilta, ja nämä tuhatvuotiset menot ovat saaneet minut hetkellisesti vakuuttumaan jonkin ehdottomasti ihmistä suuremman ja paremman läsnäolosta. Mutta katedraalista poistuttuani minun ei ole tarvinnut ottaa kovinkaan montaa askelta ennen kuin tuo kaikki on haihtunut mielestäni. Se, minkä oikeasti uskova kuljettaa mukanaan ulkomaailmaan on minun tapauksessani jäänyt kirkon seinien sisäpuolelle.

En pidä jumalauskon puutettani ylpeydenaiheena, vaan pikemminkin vammana. Minussa ei ole lainkaan sitä "uskonto on tyhmille" -arroganssia, joka on kovin tyypillistä monille älyllisesti asennoituville yksilöille. En tunne tarvetta pohtia älyn tasolla Jumalan olemassaolon kysymystä, koska se ei ole älyllä ratkaistava ongelma. Kyvyttömyyteni uskoa on tunnepohjainen sisäinen kokemus eikä minkään ajatteluprosessin lopputulos, ja niin sanottuja vapaa-ajattelijoita kohtaan tunnen vain halveksuntaa. "Jumalan hiljaisuuden" kohtaaminen on pohjimmiltaan murheellista, eikä anna syytä ylpeillä.

Toisaalta en ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi ehdoin tahdoin pakottaa itsensä uskomaan. Tällaiset asiat eivät minusta ole valittavissa, ja jos kristinuskossa jotain vikaa on, niin kenties se, että se antaa ihmisen vapaalle tahdolle liian suuren painoarvon. Itse olen hyvin skeptinen sen suhteen, kykenemmekö ylipäätään tunnistamaan milloin tahtomme on vapaa ja milloin ei. Spinoza huomautti, että vapaata tahtoa ei pidä sekoittaa tietoisuuteen. Hänen vertauksensa on sattuva: jos putoavalla kivellä olisi tietoisuus kuten meillä, se luultavasti uskoisi putoavansa omasta vapaasta tahdostaan.

Ehkä tärkein ero omani ja vakavassa mielessä uskonnollisen mielenlaadun välillä on se, ettei ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä suuresti elähdytä minua. Saarikosken mielestä ihmisen olisi "tarkoin harkittava, missä asennossa hän haluaa olla kuollut". Uusimmassa kirjassani kirjoitin, että osaan oikein hyvin kuvitella helvetin (minulle helvetiksi riittäisi esimerkiksi ikuisuuden kestävä Helsingin kaupunginteatterin revyy), mutta taivaan kuvittelemiseen ei mielikuvitukseni riitä. En keksi ainuttakaan mielentilaa, miljöötä tai seuralaista, johon en ikuisuuden kestäessä kyllästyisi. Niinpä ajatus kuolemanjälkeisestä tyhjyydestä, tietoisuuden sammumisesta, ei tunnu minusta erityisen ahdistavalta.

Kaikesta huolimatta en ole mitenkään välinpitämätön kristillistä kuvastoa tai problematiikkaa kohtaan. Melkein kaikilla ihailemillani taiteilijoilla on ollut tavalla tai toisella läheinen suhde kristinuskoon. Olen siis ilmeisesti jonkinlainen "kulttuurikristitty". En nyt tarkoita sitä ateistien suosimaa velttoa ajatusta, että kristinuskosta voisi poimia etiikan ja hylätä muun aineksen. Tarkoitan pikemminkin, että kristilliset käsitykset vaikkapa syyllisyydestä, vastuusta, vapaudesta jne. ovat tämän sivilisaation ydinmehua ja mahdottomia erottaa kristillisestä jumalakäsityksestä. Ne ovat syöpyneet meihin emotionaalisella tasolla eivätkä filosofisella, ja niitä voi ilmaista tehokkaasti lähinnä tietyin myyttisin peruskuvin. Epäilen vahvasti, onko sivilisaatioita mahdollista perustaa muulle kuin uskonnolle. Ainakaan muusta ei ole historiallista näyttöä. Humanismi ja tieteellinen maailmankuva ovat kyvyttömiä korvaamaan uskontoa juuri siksi, ettei niillä ole samaa myyttistä ja emotionaalista voimaa kuin ikivanhoilla uskonnollisilla rituaaleilla ja seremonioilla.

Kristinusko on luonut ainakin yhden sivilisaation kannalta nerokkaan ja ylivertaisen dogmin: perisynnin. Jos en usko Jumalaan, uskon ainakin vakaasti perisyntiin. Syyn tämän opin erinomaisuuteen ilmaisi tyhjentävästi Johan Rautio -niminen romaanihenkilö Tommi Melenderin taannoisessa blogikirjoituksessa:

Kaikilla muilla olennoilla paitsi ihmisellä on paikkansa luonnonjärjestyksessä, yksin ihminen on jäänyt harhailijaksi eikä löydä tarkoitusta omalle historialleen, omalle olemassaololleen. Sodat, taiteet, kaupankäynti, urheilu. Kaikki nämä ovat ilmausta ihmisen viihtymättömyydestä ja tyytymättömyydestä, hänen surkeudestaan. Sinä päivänä, kun ihmiset eivät enää tunne katumusta ja häpeää, heissä ei ole jäljellä mitään kunnollista.

Tähän minulla on lisättävää vain se huomio, että perisynnin oppi tekee kristinuskosta myös varsin suvaitsevaisen uskonnon. Koska ihminen on radikaalisti epätäydellinen, heikko ja pahaan taipuvainen, hänen pieniä ja vähän suurempiakaan vikojaan ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Ne ovat saatavissa ja annettavissa anteeksi. Olennaista on, että puutteellisuutensa tuntee. Paljon ahdistavampia ovat erilaiset utooppiset opit, nämä uskonnon korvikkeet jotka pyrkivät alati kehittämään ja jalostamaan ihmistä tai kaivamaan esiin hänen "alkuperäisen" harmonisen luontonsa. Ne ovat varma tie itkuun ja hammastenkiristykseen, olipa sitten kyse konsulttien höpinöistä, vasemmistolaisista yhteiskuntautopioista tai new age -liikkeistä.

Addiktion historiaa

2011-06-04T17:02:00.000-07:00

Mikko Ylikankaan kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950 on juuri sellainen kuin populaarihistoriallisen teoksen pitääkin: valaiseva. Ennen sen lukemista elin siinä varsin yleisessä uskossa, että ennen 1960- ja 70-lukua Suomessa ei ollut huumeongelmaa kuin marginaalisissa taiteilijapiireissä ja joidenkin sotaveteraanien keskuudessa. Kirjaa lukemalla selvisi, että 1930-luvulla Suomi oli heroiinin kulutuksessa johtava länsimaa, ja vuonna 1949 YK lähetti Suomelle nootin, jossa tivattiin syitä maamme korkeisiin heroiininkäyttötilastoihin. The Times julkaisi samana vuonna artikkelin, jonka mukaan narkomaanin eldorado ei suinkaan löytynyt itämailta, vaan pienestä pohjoisesta Suomesta. Maailman terveysjärjestö WHO suunnitteli jopa erityisen asiantuntijakomitean lähettämistä Suomeen tutkimaan opiaattien menekin syitä.

Uutta tietoa oli sekin, että huumeiden käyttö kriminalisoitiin Suomessa vasta 1960-luvun alkupuolella (tarkkaa vuotta en muista enkä nyt löytänyt sitä selailemalla). Reseptien kirjoittamista valvottiin ja niiden väärentämisestä sekä laittomasta huumekaupasta rangaistiin sitä ennenkin, mutta periaatteessa narkomaani saattoi vapaasti piikittää itseään vaikka poliisiaseman edessä. Jo 40-luvun loppupuolella narkomaaneilla oli kaupungeissa kehittyneet verkostot ja suuri keinovalikoima reseptin huijaamiseksi. Häikäilemättömimmät huumetrokarit hankkivat uusia asiakkaita vaikkapa lievittämällä krapulasta kärsivien tuskia morfiiniannoksilla.

Mutta suomalaisen huumekulttuurin historia ulottuu paljon kauemmas. Oopiumin valmistuksen ja käytön kotimainen (ja yleiseurooppalainenkin) pioneeri oli monipuolinen valistusmies Anders Chydenius, joka laati 1700-luvulla ensimmäisen Suomessa julkaistun seikkaperäisen artikkelin raakaoopiumin jalostamisesta valmiiksi tuotteeksi.

Chydenius oli kokeiluissaan kiinnostunut oopiumin käytöstä nimenomaan lääkeaineena, mutta aineen levitessä yleiseen lääkintäkäyttöön yleistyi myös sen viihde- ja väärinkäyttö. Sama prosessi on käyty läpi kaikkien opiaattien sekä kokaiinin ja amfetamiinin kanssa. 1800-luvulla oopiumi kuului varsin tavallisena lääkeaineena tavallisenkin kansan kotivarastoon, ja koska tehokasta lääkelainsäädäntöä ei ollut, maaseudun väki osti ainetta kulkukauppiailta, puoskareilta ja armeijan lääkintämiehiltä. Sen käyttö ei siis ollut mikään yläluokan eksentrinen huvittelumuoto.

Kokaiinista tuli Suomessa muotihuume samoihin aikoihin kuin muuallakin länsimaissa, eli 1920-luvulla. Silloisen kieltolain aikaan se oli laittoman alkoholin varteenotettava kilpailija, ja 20-luvulla käytiin kotimaisissa oikeusistuimissa ensimmäiset merkittävät huumeiden salakuljetusoikeudenkäynnit.

Yksi Ylikankaan kiinnostavimmista havainnoista on se, että lähes jokaista huumausainetta on alunperin käytetty jonkin aiemman huumeen vieroitushoidossa. Morfiinilla lievitettiin oopiuminkäyttäjien tuskia, kokaiinilla hoidettiin morfinisteja, heroiinilla kokainisteja jne. Sama kierrehän on jatkunut meidän päiviimme saakka. Vielä 2000-luvun alussa jotkut lääkärit puolustivat subutexia vallankumouksellisena keksintönä vieroitushoidon saralla. Joonas Neuvosen viimevuotinen dokumenttielokuva Reindeerspotting osoitti hyvin kouriintuntuvasti, että "lääke" on monissa narkomaanipiireissä korvannut kalliimman ja hankalasti saatavamman heroiinin.

Aloin Ylikankaan kirjaa lukiessani pohtimaan Theodore Dalrymplen huumeaiheisia kirjoituksia. En ole vielä lukenut hänen tunnetuinta aihetta käsittelevää teostaan Romancing Opiates, mutta tunnen sen olennaisen sisällön ja tutustunut Dalrymplen samansisältöisiin lyhyempiin artikkeleihin. Kirjailija-lääkärin keskeinen väite on radikaali: lähes kaikki yleiset käsitykset huume- ja erityisesti opiaattiriippuvuudesta ovat vääriä. Ne ovat syntyneet, kun hoitohenkilökunta on kritiikittömästi uskonut narkomaanien omat kuvaukset addiktiosta. Kaikkein jyrkimmin Dalrymple tyrmää myytin "cold turkeyn" eli vieroitusoireiden kauhistuttavuudesta: esimerkiksi heroiinin vieroitusoireet vastaavat hänen mukaansa lähinnä tavallista ankarampaa flunssaa. Verrattuna vaikkapa alkoholistien delirum-kohtauksiin ja viinakramppeihin huumeidenkäyttäjien "reflat" ovat lähes vaarattomia ja melko lieviä. Ylikankaan teokseen sisältyvä kuvaus tuntuu vahvistavan Dalrymplen väitteen:

Opiaattien väärinkäyttäjien vieroitusoireita ovat muun muassa huumeen halu, levottomuus, lihaskivut, unettomuus, ripuli ja oksentelu, kylmät aallot ja ihon meneminen "kananlihalle" sekä jalkojen nykiminen. Oireet ovat rajuimmat 2-3 vuorokautta viimeisen annoksen jälkeen, ja ne menevät ohitse noin viikossa. Täysi vieroitus voi olla hengenvaarallista heikossa kunnossa oleville suurkuluttajille, mutta yleensä esimerkiksi heroiinin vieroitusta pidetään huomattavasti vaarattomampana kuin alkoholi- tai barbituraattivieroitusta eli unilääke- ja rauhoittavien lääkkeiden vieroitusta.

Opiaattien "koukuttavuutta" on varmasti ainakin jossain määrin liioiteltu. Huumevalistajien "ensimmäinen kokeilu johtaa riippuvuuteen" -maksiimi voi pelotella monet välttämään huumekokeiluita, mutta todellisuutta se ei tunnu vastaavan. Kirjallisuuden kuuluisat huumeaddiktit kuten DeQuincey ja Burroughs käyttivät huumeita pitkän ajan ennen riippuvuuden kehittymistä. Lukuisissa sodissa - Talvi- ja jatkosota sekä Vietnam ovat vain pari tunnetuinta esimerkkiä - rintamamiehet ovat käyttäneet runsaasti huumeita, mutta suuri enemmistö heistä on siviiliin palattuaan lopettanut niiden käytön ilman suurempia ongelmia. USA:n sisällissodan uskottiin pitkään aiheuttaneen laajan oopiumiongelman, mutta uudempien tutkimusten mukaan sodalla ei juurikaan ollut tekemistä senaikaisen oopiuminkäytön kanssa.

Olen itse kokeillut kodeiinia pari kertaa ilman sen suurempia vieroitusoireita kuin noin 15 minuuttia kestävä pahoinvointi ja hikoilu aineen poistuessa elimistöstä. Mitään hinkua uusiin kokeiluihin en tuntenut. Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat mielenkiinnosta kokeilleet vaarallisimpana huumeena pidettyä heroiinia ja jättäneet kokeilut yhteen kertaan. Toisaalta tunnen niitäkin, jotka ovat jääneet pysyvästi addikteiksi, ja heidän kaltaisensa ihmiset todella muodostavat suuren sosiaalisen ongelman kaikissa teollisuusmaissa. Miksi yhdet addiktoituvat mutta toiset eivät?

Dalrymplen mielestä narkomanian luokitteleminen sairaudeksi on suuri virhe. Siihen syyllistyvät sekä psykologisen että kemiallisen lähestymistavan valinneet lääkärit. Mitä huumeaddiktio sitten on? Dalrymplen mielestä kyse on eksistentiaalisesta ongelmasta, tai oikeastaan reaktiosta sellaiseen. Huumeiden käyttöön ajaa merkityksettömyyden tunne, kyvyttömyys / haluttomuus ottaa vastuuta, lapsekas toive loputtomiin kestävästä nautinnosta. Dalrymple myöntää huumeiden ja rikollisuuden välisen yhteyden, mutta kääntää sen päinvastaiseksi: rikollisuus ajaa huumeiden käyttöön useammin kuin huumeiden käyttö rikollisuuteen. Useimmat hänen hoitamistaan narkomaaneista ovat aloittaneet väkivalta- tai omaisuusrikollisen uran jo kauan ennen ensimmäisiä huumekokeiluitaan.

Tunnen kiusausta väittää, että narkomania on leimallisesti oman aikamme (1900-luvun puolivälin jälkeisen ajan) "kulttuurisairaus", mutta Ylikankaan todistusaineisto viittaa siihen, että vakavia huumeongelmia on ilmennyt jo paljon aiemmin. Nykypäivän ilmiö sen sijaan on riippuvuuden medikalisointi ja narkomaanin näkeminen riippuvuutensa uhrina - siis juuri sellaisena kuin narkomaani haluaa muiden näkevän hänet. Dalrymplen mukaan addikti on onnistunut huijaamaan kokonaisia terveydenhuollon ammattilaisten sukupolvia: lääkärit ruokkivat addiktin itsesääliä paapomalla ja ymmärtämällä häntä loputtomiin, eikä hänen tarvitse parantua, sillä hän saa aina halutessaan lievitystä vaivoihinsa. Monille narkomaaneille huumeklinikat ovat pelkkiä selviämisasemia, joissa he käyvät hoidattamassa itsensä kuntoon jatkaakseen huumeiden käyttöä.

Dalrymplen näkemys on kieltämättä ankara, ja sen lempeämpiä eivät ole hänen ratkaisukeinonsa ongelmaan. Wall Street Journalissa ilmestyneessä artikkelissaan "Poppycock" hän osoittaa ymmärrystä Mao Tse-Tungille, joka ratkaisi Kiinan huumeongelman uhkaamalla ampua narkomaanit, jotka eivät suostuneet lopettamaan. Miljoonat lopettivatkin. Dalrymple on myös ehdottanut kaikkien huumeklinikoiden ja puhtaiden ruiskujen jakelupisteiden lakkauttamista, koska ne vain pahentavat ongelmaa helpottamalla narkomaanien pysyttelyä itsetuhoisessa elämäntavassaan. Vaikea sanoa, kuinka paljon näissä ehdotuksissa on provokaatiota.

Vaikka Dalrymplen diagnoosit ja reseptit ovat raakoja, lähes vulgaareja, jotakin olennaista ne silti pakottavat näkemään. Väkevinkin riippuvuus on ennen kaikkea oman pään sisällä, eikä siitä pääse irti, jos vain haluaa lievitystä kärsimyksiinsä eikä ole valmis kestämään paranemisen tuskallisuutta. Joskus shokkihoitokin voi olla lähimmäisenrakkauden osoitus. Häijyn valaiseva on myös Dalrymplen piirtämä kuva yhteiskunnasta, jossa valtava määrä lääkäreitä, terapeutteja ja byrokraatteja saa elantonsa siitä, että valtava määrä ihmisiä pysyy riippuvaisina huumeista.

Matti Pulkkinen in memoriam

2011-05-26T02:50:00.000-07:00

Romaanihenkilö kuoli, sitten myös kirjailija. Matti Pulkkinen menehtyi 17.5. sairaskohtaukseen 67-vuotiaana. Omasta puolestani voin vain todeta raamatullisesti, että kepeät mullat. Hän oli minulle tärkeä kirjailija, ja olin jo elätellyt toivoa, että pitkään hiljaiseloa viettänyt Pulkkinen tekisi jonkinlaisen comebackin, mutta sellainen jäi näemmä tulematta.

Pulkkisen uran kohtaloksi koitui 80-luvun lopulla iskenyt aivoinfarkti, joka vei lopulta hänen kykynsä kirjoittaa. Sellaisestakin asiasta voi olla kiinni koko kirjallisen työn jatkuminen, vaikka henki ja mielenterveys säilyisivätkin.

Ennen kirjoituskykynsä katoamista kirjailija oli ehtinyt tehdä neljä romaania, joista jokainen ansaitsisi oman kirjoituksen, mutta keskityn nyt Romaanihenkilön kuolemaan (1985), joka on ollut itselleni merkityksellisin. Juuri sen poimin hyllystäni uudelleen luettavakisi kuolinuutisen kuultuani, se tuntui oikeimmalta tavalta kunnioittaa miehen muistoa.

Romaanihenkilön kuolemasta puhuttiin aikoinaan ensimmäisenä suomalaisena "postmodernina" romaanina, ja siitä tehdyt akateemiset tutkimukset ovat kaikki keskittyneet kirjan dekonstruktio-yhteyksiin. Minua sen metafiktiiviset kokeilut eivät ole koskaan juuri kiinnostaneet, ja nykyään monet niistä tuntuvatkin vanhentuneilta. Mutta Pulkkisen keskeinen idea romaanista sikana, joka syö mitä vain, on edelleen käyttökelpoinen ja kaikessa epätasaisuudessaankin Romaanihenkilön kuolema on kunnianhimoinen yhdistelmä esseeromaania, tunnustuskirjallisuutta, reportaasia ja vaikka mitä. Se oli yritys romaanikäsityksen laventamiseksi, eikä sen avaamia mahdollisuuksia ole vieläkään täydesti hyödynnetty.

Mutta kestävintä Romaanihenkilön kuolemassa lienee sen tapa katsoa maailmaa. Kuten monissa minuun vetoavissa romaaneissa, havaitsen siinä epätoivon pohjavirran. Romaanihenkilön kuolema on kirja maailman pahuudesta, siitä miten kovakouraisesti todellisuus kohtelee siihen sijoitettuja toiveita. Se on myös naurulla kyllästetty kirja, mutta tuo nauru on mustaa. Pulkkinen toteaa tunteneensa, ettei maailmaa kuvaa kuin kauhukertomus ja parodia, ja niinpä hän päätti tehdä "kauhukertomuksen maailmasta, parodian kirjailijasta."

Pulkkinen suututti antiromaanillaan oman aikansa hyväuskoiset kertomalla tosielämän hölmöläistarinoita Afrikassa toimivasta kehitysyhteistyöväestä ja tosielämän kauhukertomuksia ihasteltujen eksoottisten kulttuureiden vähemmän ihastuttavista puolista. Hän kertoi suomalaisten feministien afrikkalaiskylään hankkimista traktoreista, joita kylän miehet sitten käyttivät tehdäkseen ryyppy- ja naimareissuja naapurikylään ja jotka lopulta jäivät varaosien puutteessa ruostumaan pellolle, jota kylän naiset edelleen kuokkivat.

Reaktiot olivat räikeitä, Erno Paasilinna sanoi julkisesti Pulkkista fasistiksi. Paasilinnalla tosin oli sinänsä ymmärrettävät henkilökohtaiset syynsä solvata Pulkkista, joka oli romaanissaan sanonut häntä "Laestadiuksen ja Goebbelsin, Friedellin kulttuurihistorian ja Marlene Dietrichin ristisiitokseksi", jonka tuotannossa "ei löydy muuta sisältöä kuin suoraa ja verhottua itsensä ihailua".

Pulkkinen ei säästellyt omaa, 1960-luvulla nuoruutensa elänyttä sukupolveaan:

Se sukupolvi ei sietänyt valtaa. Se halusi sitä itse ja heti, vaati oikeutetusti, koska erehtymättä tiesi missä oli paha; tunnisti sen erehtymättä koska oli itse hyvä.

"Ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä, viattomia ja syyllisiä", innostui Sartre.

Kaikki se sukupolvi sai pelon valtaan.

Kirjailijan synti oli, ettei hän nähnyt Afrikan-matkoillaan eikä mielisairaalassa työskennellessään viattomia eikä syyllisiä. Hän näki vain "ihmisen", joka ei ollutkaan aina ja kaikkialla sama, vaikka niin uskoteltiin. Hän näki myös idealisteja, joiden usko yksien ihmisten viattomuuteen ja toisten syyllisyyteen oli niin vahva, ettei ilmiselvinkään havainto puhkaissut siihen reikää.

Tutkijoilla oli suojaton sivusta.

Hitlerin kaikkine kannattajineen voi hyvin kuvitella sen kuvan pohjalta jonka he antoivat yksinäisestä, kylmästä, vieraantuneesta, kriisiin ajautuneesta jne. länsimaisesta ihmisestä.

Heidän afrikkalaiskuvansa pohjalta oli mahdotonta johtaa Idi Aminia ja hänen panafrikkalaista suosiotaan.

Tai keisari Bokassaa, joka hiipi nuija kourassaan sisäoppilaitoksen makuusaliin; tai Guinean valtionpäämiestä joka eräänä jouluna teloitti jalkapallostadionilla 150 henkeä soitattaen kovaäänisistä lempi-iskelmäänsä "Oi niitä aikoja..."

Väärältä väitteeltä ja pahalta puheelta tuntuu yhä, jos toteaa että Idi Amin oli musta.

Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään Romaanihenkilön kuoleman ilmestymisen jälkeen. Muutama vuosi takaperin eräs antropologi oli tutkinut eteläamerikkalaista intiaaniheimoa, jonka elinkeinot olivat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Heimon kieltä tutkiessaan antropologi oli havainnut, että sanavarasto oli suppea ja merkityserot välittyivät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei ollut myöskään historiaa länsimaisittain ymmärrettynä: historiallinen muisti ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas.

Kesti kauan ennen kuin tutkija uskalsi julkaista tutkimustuloksensa, koska pelkäsi syytöksiä rasismista ja alkuperäiskulttuurin halventamisesta. Rasismisyytöksiä ei tietääkseni lopulta liiemmin tullut, mutta merkittävää on, kuinka hyvin etukäteissensuuri toimii. Pelkkä erilaisuuden toteaminen käy edelleen rasismista.

Niin ikään edelleen tuntuisi pahalta puheelta romaanihenkilön / kirjailijan toteamus afrikkalaiselle tuttavalleen:

Afrikka on saanut kehitysapua yli 80 kertaa enemmän kuin Länsi-Eurooppa sodan jälkeen Marshall-apua. 20 itsenäisyysvuoden tulos: yksikään teille rakennettu keskisuuri tai suuri teollinen laitos ei toimi tuottavasti; moni halli kasvaa jo viidakkoa ja apinat kiipeilevät nosturien ketjuissa.

Turhalta tuntui idealistien huoli, että "me" teknologiallamme turmelemme teidät. Ette te näyttäneet pystyvän siihen edes itse.

Tällaisista asioista kasvaa Romaanihenkilön kuoleman tuskallinen pohjavire. Pulkkinen tietää kertovansa sellaista, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Tämä on narrin tragiikkaa: totuudet pitää kääräistä huumoriin tai muuten niiden sanoja revitään kappaleiksi, eikä Pulkkisen tapauksessa huumorikaan auttanut. Ihmiset ovat tyytyväisiä päällystäessään tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla ja suuttuvat, jos heidän työnsä luonteen paljastaa. Mutta ei Pulkkinen itseään niin vakavasti ottanut, että olisi korottanut itsensä totuudenpuhujaksi: "Kirjailijoita, Adoro, mainitaan meillä älykkäiksi miehiksi, mutta niin tyhmä ei kuitenkaan kukaan ole, että luulisi kirjailijan puhuvan totta."

Omin silmin näkemälleen Pulkkinen oli silti uskollinen. Muita hänen kirjailijaminänsä tunnusmerkillisiä piirteitä olivat surumielisyys ja tietty luonnevikaisuus. Klassikkoainesta siis.

Valaiseva huonous

2011-05-19T13:58:00.000-07:00

Vuosia sitten Ranskassa asuessaan eräs ystäväni päätti opetella ajattelemaan positiivisesti. Hän aloitti projektin menemällä Pariisin Virgin-levykauppaan, jossa saa kuunnella levyjä ilmaiseksi. Hänen ajatuksenaan oli kuunnella kaikkia mahdollisia albumeja ja löytää jopa viiden sentin tanssihiteistä jotain hyvää - hyvän sointukulun, kertosäkeen, väliosan. Kaikki sujuikin suunnitelman mukaan, kunnes vastaan tuli Limp Bizkitin levy. Se romutti hyvin alkaneen myönteisyyden olemalla niin läpikotaisin surkea, että puolustelu oli mahdotonta.

Minulle sattui hieman vastaavanlainen kokemus lukiessani Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitusta. (Kyseisestä teoksesta olen kirjoittanut tarkemmin täällä.) Yritin löytää siitä edes jotakin hyvää sanottavaa, sillä tiesin älymystön haukkuvan sen maan rakoon ja minusta olisi ollut mukavaa osoittaa erikoisuuttani olemalla eri mieltä. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, kirja oli absoluuttista roskaa alusta loppuun. Jouduin vain toteamaan, että kyky kirjoittaa niin monta sivua rikkumatonta hölynpölyä saattaa kertoa jonkinasteisesta lahjakkuudesta.

Tällaiset kokemukset saavat nöyrtymään. Haluaisimme kovasti maailman olevan ennakkoasenteidemme mukainen, mutta tosiasiat lyövät meitä kasvoille kuin heiluriovi. Samalla ne ovat perin turhauttavia ja tuskastuttavia: todellisuus on vielä paljon banaalimpi ja tympeämpi kuin osasimme olettaa. Kiistämättömän huonouden kohtaaminen tekee suuren palveluksen osoittaessaan, millaista (itse)petosta niin sanottu positiivinen ajattelu on. Myönteisyyden markkinoijat kehottavat näkemään jokaisessa ulostekasassa pullon hienoa parfyymia, mutta joskus se ei yksinkertaisesti onnistu. Ennakkoluuloiksi kutsutaan yleensä kielteisiä lähtöoletuksia, mutta aivan yhtä ennakkoluuloista on olettaa, että voisimme pelkällä itsesuggestiolla löytää kaikista ulkoisen maailman ilmiöistä jotakin arvokasta.

Oscar Wilden mielestä kirjat voi jakaa kolmeen kategoriaan: niihin jotka kannattaa lukea, niihin jotka kannattaa lukea useampaan kertaan ja niihin joita ei kannata lukea lainkaan. Kolmatta kategoriaa hän piti tärkeimpänä. On nimittäin mahdotonta laatia yleispätevää luetteloa lukemisen arvoisista teoksista, sillä kirjallisuuden arvostamisessa on kyse temperamentista, mutta sen sijaan on täysin mahdollista neuvoa, mitä kirjoja kannattaa välttää. Wilde ehdotti huonon kirjallisuuden kurssia yliopistojen opinto-ohjelmiin:

Juuri sitä tosiaan tarvitaan erittäin kipeästi meidän aikanamme, joka lukee niin paljon ettei sillä ole aikaa ihastella ja kirjoittaa niin paljon ettei sillä ole aikaa ajatella. Kuka ikinä valikoikin nykyisen opinto-ohjelmamme sekamelskasta "Sata huonointa kirjaa" ja julkaisee listan niistä, tekee nousevalle sukupolvelle todellisen ja kestävän palveluksen.

(kirjoituksesta To Read or not to Read, 1886)

Kaikki lukeminen ei tosiaan ole hyödyllistä, avartavaa eikä nautinnollista. Merkittävä osa siitä on ajanhukkaa. En silti usko, että vain hyviä ja erinomaisia kirjoja kannattaa lukea. Huonot voivat olla äärimmäisen valaisevia - ne nimittäin osoittavat kirkkaasti miten ei kannata kirjoittaa, ja auttavat lukijaa muodostamaan sen mitä sanotaan henkilökohtaiseksi mauksi.

Tosin sitten kun maku on muodostunut, huonot kirjat alkavat menettää merkitystään. Usein huomaan jotakin rimanalitusta lukiessani miettiväni, miksi tuhlaan aikaani tällaiseen, kun en muutenkaan elämäni aikana ehdi lukea läheskään kaikkea oikeasti kiinnostavaa. Tämä on myös syy, miksen koskaan ole harkinnut jonkin lehden vakituiseksi kriitikoksi ryhtymistä. Siinä virassa joutuisi kohtaamaan niin gargantuamaisen määrän kuonaa, ettei se enää jaksaisi edes herättää hedelmällistä raivoa, vaan silkkaa tympääntymistä.

Mikä kauhua vaivaa?

2011-05-10T09:44:00.000-07:00

En ole koskaan välittänyt fantasiasta, enkä kovin paljon science fictionistakaan. Jostakin syystä kauhufiktio on taas ollut minulle aina jonkinasteisen mielenkiinnon kohde. Kenties selitys löytyy maailmankuvallisista seikoista; Michel Houellebecq kirjoitti H. P. Lovecraft -tutkielmassaan, että kauhu on lajina reaktionaarinen, koska sen varsinaisena lähtöolettamuksena on pahuuden olemassaolo. Kauhun viehätys perustuu pessimistiselle ja konservatiiviselle ajatukselle, ettei pahuutta voida tyhjentävästi selittää eikä poistaa maailmasta. Oli miten oli, seuraan yhä jonkin verran mitä kauhuelokuvan saralla tapahtuu (kirjallisuudessa olen näemmä lopullisesti jämähtänyt Poen ja Lovecraftin kaltaisiin gotiikan klassikoihin), vaikka rehellisesti sanottuna se tuntuu yhä turhemmalta työltä.

Toki kauhuelokuva on aina ollut hankala laji, ja sen todelliset helmet harvassa. Mutta nykyään sen tilanne tuntuu aivan toivottomalta, ja uuden sukupolven "kyvyt" ovat laimeita harrastelijoita John Carpenteriin tai George Romeroon verrattuina. Ne 2000-luvun kauhufilmit, joita ei tarvitse unohtaa ensimmäisen katselukerran jälkeen, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Mikä on syynä moiseen alennustilaan?

Nykyisistä kauhuohjaajista yhdet eivät käsitä mitään estetiikasta, toiset eivät draamasta, huonoimmat eivät kummastakaan. Yhdet hylkäävät kaikki nyanssit ja hukuttavat näkemyksettömyytensä veriefekteihin, toiset tekevät eteerisiä ja sekavia kummitustarinoita, joista puuttuu kaikki iskevyys. Juuri kukaan ei enää ymmärrä hitaan lähestymisen merkitystä: William Friedkinin Manaajaa eivät tee piinaavaksi hernekeiton näköistä mönjää papin päälle oksentava pikkutyttö tai muut shokkiefektit, vaan kauhun ja paranoian hidas, vakaa, vaivihkainen kehittyminen. Sama pätee Rosemaryn painajaiseen ja käytännössä mihin tahansa todelliseen lajin klassikkoon. Myös dialogi on useimmissa tuoreissa kauhuelokuvissa vain aavistuksen verran parempaa kuin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksissä tai pornofilmeissä. Samaten tarinoiden henkilöt ovat niin yhdentekeviä tai jopa ärsyttäviä, että kauhistuttava kuolema tuntuu heille täysin sopivalta osalta. Ei niin, että kauhuelokuva välttämättä vaatisi monitasoisia henkilöhahmoja, mutta käsikirjoittajilla ja ohjaajilla ei ole myöskään rohkeutta tehdä Kubrickin tavoin henkilöistään pelkkiä tarinaa eteenpäin kuljettavia agentteja. Sen sijaan henkilöistä yritetään sorvata mahdollisimman "tavallisia", "uskottavia" ja "samaistuttavia", mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi oikeasti samaistua heihin.

Kauhuelokuva on kaikista lajityypeistä jäänyt ikävimmällä tavalla maneeriensa vangiksi. Kaikissa genreissä ennalta-arvattavuus ei ole pahasta: perustuuhan vaikkapa lännenelokuvan viehätys tietoiselle kaavamaisuudelle, ja "myyttejä murtavat" westernit ovat yleensä rasittavaa katsottavaa. Mutta kauhuelokuva, jonka ideana on herättää pelon ja ihmetyksen kaltaisia tunnetiloja, ei yksinkertaisesti voi pelata samoilla rakenteilla ja tehokeinoilla vuosikymmenestä toiseen. En halua enää kertaakaan nähdä "hahmo välähtää peilissä tai peilikaapin ovessa" -efektiä. Roman Polanski teki sen jo Inhossa, ja aivan riittävän hyvin. Silti yhdeksän kymmenestä nykyohjaajasta sisällyttää tuollaisen kohtauksen elokuvaansa, vieläpä alleviivaavan kiljahduksen kera.

Nähdäkseni ongelman ydin on tässä: ohjaajien ensisijaisena tavoitteena ei pitäisi olla hyvän kauhuelokuvan tekeminen, vaan hyvän elokuvan tekeminen. Minulla ei ole yleiskuvaa kauhuohjaajien elokuvahistoriallisen sivistyksen tasosta, mutta sen laajentaminen ei ainakaan voisi pahentaa asiaa. H.-G. Clouzot'n Pirullisia ei yleensä mainita kauhuklassikoiden listoissa, mutta aikamme nuorilla tekijöillä olisi paljon opittavaa siitä, miten ranskalaisohjaaja rakentaa pelon, paranoian, yllätyksen ja mysteerin - johdonmukaisesti, pala palalta ja tyylikkäästi. Genreen ja sen rajoituksiin takertumisen turhuutta kuvastaa se, että viime aikojen parhaat "kauhuelokuvat" ovat itse asiassa olleet kauhuaineksilla ryyditettyjä psykologisia draamoja: sellaisia kuten Lars Von Trierin Antikristus ja Darren Aronofskyn erinomainen uutuus The Black Swan.

Mutta ehkeivät suurimpia syyllisiä rappioon olekaan elokuvien tekijät, vaan yleisö. Kauhuelokuvien valtaosa on suunnattu varhaisnuorille ja teini-ikäisille - katsojista lyhytjänteisimmille ja mielikuvituksettomimmille. He ovat tyytyväisiä saadessaan jokapäiväisen veripalttunsa, joten miksi vaarantaa juoksevia kassavirtoja? Niinpä kauhuelokuva rypee omassa turvallisessa infantiiliudessaan eikä vaivaudu pohtimaan lähtökohtiaan.

Yksi punnitsemisen arvoinen lähtökohta on se, mitkä asiat todella ovat kauhistuttavia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että toimiva kauhufiktio käsittelee metafyysisiä pelkoja, ei esimerkiksi yhteiskunnallisia. Päivänpoliittisen sanoman sisällyttäminen kauhuelokuvaan tuottaa yleensä vaivaannuttavia tuloksia. Dawn of the Deadin kuva ostoskeskuksen hyllyjen välissä vaeltavista zombeista on toki julkeudessaan hauska, muttei kovin syvällinen. Syvemmin kyseinen teos - kuten kaikki onnistuneet kauhuelokuvat - pureutuu kuoleman, olemattomuuteen liukenemisen, minuuden murenemisen pelkoihin.

Kun näihin päästään käsiksi, kauhukertomuksen luonne paradoksaalisesti muuttuu: päällimmäiseksi tunnetilaksi ei jää kauhu tai inho, vaan melankolia. Esimerkiksi muutoksesta voisi ottaa yhden uuden ja yhden vanhan teoksen: jo mainitsemani Black Swan sekä Nicholas Roegin 70-luvun klassikko Kauhun kierre ovat hyvin surumielisiä elokuvia. Ensin mainittu kuvaa turhaa ja traagista uhrautumista, jälkimmäinen mahdottomuutta päästä irti menetyksistään. Kummassakin säikäyttävät ja groteskit ainekset ovat vain pintakuohuja, syvemmällä kulkee murheen ja resignaation virta. Sisällöltään elokuvat jatkavat gotiikan perinnettä, ja tästä gotiikan sisällöstä - ei niinkään muodosta - toivoisi useamman ohjaajan nykyisin ammentavan.

Sanoin edellä, etten juuri ole seurannut nykyistä kauhukirjallisuutta, joten en voi sanoa, ovatko kritiikkini ja johtopäätökseni sovellettavissa siihen. Yksi suomalainen nykykirjailija on kuitenkin taitavasti hyödyntänyt genren keinoja ja aineksia romaaneissaan, nimittäin Marko Hautala. Itsevalaisevissa ja Käärinliinoissa on tarkoittamaani goottilaista surumielisyyttä jäntevään yliluonnolliseen jännityskertomukseen käärittynä. Siinäkin mielessä Hautala sopii hahmotteluihini, että hän ei ole puhdasverinen kauhukirjailija, vaan kauhugenrestä ammentava klassinen romaanikirjailija. Uutta romaania Torajyvät en ole vielä saanut käsiini, mutta kahden aiemman antamien lupausten perusteella voin aivan hyvin uhrata elämästäni sen lukemiseen kuluvan ajan.

Vapaus ja vapaamielisyys

2011-04-27T14:50:00.000-07:00

Vihreät aloittivat poliittisen taipaleensa luonnonsuojelun - perustaltaan konservatiivisen aatteen - edistäjinä, mutta sittemmin puolueesta kehittyi liberaali "arvopuolue". Puolitoista viikkoa sitten puheenjohtaja Anni Sinnemäki kommentoi vaalitappiotaan sanomalla, että kyseessä oli ennen kaikkea vihreiden ajamien arvojen tappio vastakkaiselle arvomaailmalle. Siinä hän oli varmaankin oikeassa, mutta se, mitä vihreiden ajamat arvot oikeasti ovat, ei ole yhtä selvää.

Vihreät ovat profiloituneet "liberaaleiksi", eli vastavoimaksi niille, joita he nimittävät "konservatiiveiksi". Jako on vanha, 1800-luvulta juontuva, muttei mitenkään yksiselitteinen. Edmund Burke, jota pidetään nykyaikaisen konservatismin keksijänä ja oppi-isänä, kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn Whig-puolueeseen. Lisäksi pitää erottaa toisistaan talous- ja arvoliberalismi, joista edellinen on ns. tiedostavissa piireissä automaattisesti pahaa ja jälkimmäinen automaattisesti hyvää. Mutta olennaisempaa on, että sama ihminen voi olla samanaikaisesti konservatiivi ja liberaali, jopa samassa kysymyksessä.

Otetaan esimerkiksi homokysymys, jossa rintamalinjojen usein oletetaan hahmottuvan kirkkaasti. Itse olen sitä mieltä, että se, mitä aikuiset ihmiset keskenään makuuhuoneessa tekevät, on heidän oma asiansa eikä yhteiskunnan ja viranomaisten. Niinpä homoilla on minusta täysi oikeus toteuttaa taipumuksiaan ja vaikka järjestää Pride-marssejakin kenenkään häiritsemättä. Sekin on minusta hyvä, että heillä on halutessaan mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa. Tässä mielessä olen siis liberaali.

Toisaalta taas en olisi halukas sallimaan homoavioliittoja enkä adoptio-oikeutta homopareille. Tätä perustelen siten, että vaikka ihmisillä onkin oikeus tehdä keskenään mitä huvittaa, yhteiskunnassa on oltava jokin yleinen käsitys siitä, mikä on normaalia ja säännönmukaista. Avioliitto ei ole mikään kahden vapaan yksilön romanttinen sopimus, vaan instituutio, jonka tarkoitus on suvunjatkaminen. Niinpä homoseksuaaleilla voi kyllä minun puolestani olla rekisteröity parisuhde, muttei avioliittoa. Perheinstituutiossakaan ei ole kysymys vanhempien vapauksista ja oikeuksista, vaan jälkikasvun hyvinvoinnista, ja minusta lapsella on oikeus sekä isään että äitiin. Näiden mielipiteideni takia (jotka eivät ole tämän kirjoituksen aihe) lukeudun puolestani konservatiiviseen leiriin.

Tästä voidaan tehdä tiettyjä karkeahkoja johtopäätöksiä. Liberalismi on aate, joka korostaa yksilönvapautta, ja liberaalin mielestä valtion on puututtava yksityisen kansalaisen tekemisiin mahdollisimman vähän. Konservatismi taas korostaa, että luonnostaan pahatapainen ihminen vaatii ihmisiksi elääkseen sääntöjä ja rajoituksia, niin moraalisia kuin lainsäädännöllisiä sellaisia. Konservatiivi arvostaa instituutioita ja katsoo, että vuosisataisilla perinteillä on merkityksensä myös nykyään eläville. Näkökannat tuntuvat näin esitettyinä vastakkaisilta, mutta todellisuudessa kyse on kahdesta länsimaisen sivilisaation perusvirtauksesta, jotka kietoutuvat jatkuvasti toisiinsa ja elävät eräänlaisessa symbioosissa. Jos tätä ei tajuta, niin liberalismi kuin konservatismikin muuttuvat itsensä irvikuviksi.

Erinomaisessa blogikirjoituksessaan "Lapsesi ei äänestä vihreitä" Marko Hamilo, klassiseksi liberaaliksi tunnustautuva intellektuelli, kirjoitti vihreän liberalismin rajoittuneisuudesta:

Todellisuudessa vihreä arvoliberalismi on myytti. Vihreät - ja monet muutkin arvoliberaalit - puhuvat mielellään homojen oikeudesta homostella, jos homosteluttaa. Onko joku sitä kieltämässä? Homoiluun on ollut laillinen oikeus Suomessa 40 vuotta. En ole kuullut, että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista. Sen sijaan muuan Tuija Brax on hahmotellut aikuisten ihmisten välisen prostituution täyskieltoa.

(...)

Vihreillä on muutenkin valtava halu päättää ihmisten omista asioista. Miksi valtio tietäisi perheitä paremmin, miten vanhempainvapaat on jaettava? Vihreät vastustivat holhousta tasan niin kauan kuin holhous kohdistui heidän elämäntapapreferenssejään vastaan. Kun vihreistä arvoista tuli valtavirtaa, vihreät ottivat holhoojan roolin ilomielin vastaan.

Juuri tätä holhousmentaliteettia olen itsekin hämmästellyt. Hamilon mainitsemiin esimerkkeihin voisi lisätä vihreiden tarpeen rajoittaa kansalaisten oikeutta omistaa tuliase sekä heidän ehdotuksensa rippisalaisuuden lakkauttamisesta. Aina kun he kohtaavat ilmiön, josta eivät itse pidä, he ovat kummemmin pohtimatta valmiita ulottamaan valtion lonkerot yksilöiden elämään.

Yhtä räikeästi arvoliberaali holhousinto näkyy suhteessa vähemmistöihin. Vaikka pidän itseäni enemmän konservatiivina kuin liberaalina, suhtautumiseni useimpiin seksuaalisiin, poliittisiin, uskonnollisiin, etnisiin ym. vähemmistöihin on suoraviivaisen salliva, ja sen voi tiivistää kahteen sanaan: maailmaan mahtuu. En edellytä vähemmistöryhmiltä muuta kuin sopeutumista kirjoitettuihin lakeihin ja osaan kirjoittamattomista, esim. siihen, mitä tässä kulttuuripiirissä pidetään hyvänä käytöksenä. Mutta monille nykyliberaaleille vähemmistöt ovat erityistä paapomista tarvitsevia uhriryhmiä, joille on alituiseen säädettävä erityisvapauksia ja joiden kaikki ryhmäkohtaiset intressit kuuluvat ihmisoikeuksien piiriin. Muiden vapauksia ollaan valmiita rajoittamaan, jos uhriksi luokiteltujen todellinen tai varsinkin kuviteltu etu niin vaatii.

Paitsi että vihreät ja muut arvoliberaalit ovat pettäneet alkuperäisen vapauden eetoksensa epämääräisen "vapaamielisyyden" hyväksi, heidän uskottavuuttaan syö täydellinen kyvyttömyys / haluttomuus ymmärtää vastustajiaan. Konservatiivisemman arvomaailman nousussa he näkevät vain kaipuuta kuviteltuun menneisyyteen, herravihaa ja muukalaispelkoa. Heidän omien arvojensa valtavirtaistuminen ja suoranainen hegemonia esimerkiksi valtamediassa ja älymystöpiireissä on tehnyt heistä velttoja ja ylimielisiä. Konservatiivisten vastustajiensa teemojen vaihtoehdoksi he osaavat nostaa vain iskulauseen "suvaitsevaisuudesta" - ja sehän tarkoittaa kaikessa banaaliudessaan vain erilaisten asioiden sietämistä. Tämän sietämisen 2000-luvun suomalainen on sisäistänyt niin hyvin, ettei arvoliberaali kiivailu enää sykähdytä hänen sydäntään. Niinpä jopa yksinkertaisimman karvalakkikonservatismin "koti-uskonto-isänmaa" -tunnuslauseet tuntuvat tuoreemmilta ja älyllisesti haastavammilta.

Toivon, että liberaaleilla on voimia luopua älyllisestä velttoudestaan, vastustajiensa demonisoinnista ja holhousinnostaan. En toivo tätä siitä huolimatta, että kuulun maailmankuvaltani eri leiriin, vaan sen vuoksi. Arvostamani liberaali ajattelija Isaiah Berlin on sanonut, että vapaus tarvitsee arvostelijansa siinä missä tukijansakin. Sama pätee konservatiivien arvostamaan asiaan eli perinteeseen. Ilman henkisesti vireää vastapoolia nykyinen konservatismi taantuu umpimielisyydeksi, ja seuraukset ovat tuhoisat niin vapauden kuin perinteenkin kannalta. Nämä kaksi keskenään ristiriitaista asiaa ovat nimittäin sivistyksemme ydin, ja sivistyksen arvostus on yhteistä niin aidolle konservatiiville kuin aidolle liberaalille.

Eläinten veri

2011-04-15T04:25:00.000-07:00

Eläinten veri (Le Sang des bêtes, 1949) on Suomessa varsin vähän tunnetun ranskalaisohjaaja Georges Franjun (1912-1987) varhainen dokumenttielokuva, joka käsittelee Pariisin teurastamoita 1940-luvun lopulla. Sitä oli pitkään lähes mahdoton saada käsiinsä, mutta onneksi meidän sukupolvellamme on Youtube, josta koko 20-minuuttinen filmi on katsottavissa laadukkaalla kuvalla kolmessa osassa. Laitan linkit tähän: osa 1, osa 2 ja osa 3. Huomautan, että kahden jälkimmäisen osan nähdäkseen täytyy luoda google-tili ja kirjautua sisään (onnistuu vaivattomasti), koska Youtuben mukaan niiden sisältö "ei sovi kaikille".

Youtuben varoitus ei ole täysin aiheeton kaikkein herkkätuntoisimmille, sen verran naturalistinen Franjun kuvaus teurastamon työntekijöiden arkipäivästä on. Kuvauksen siekailemattomuus iski minuunkin kuin märkä pyyhe ensimmäisellä katselukerralla, mutta samalla vaikutuin Franjun kuvien esteettisestä tehosta. Harvoin kauneus on yhdistetty makaaberiin valkokankaalla yhtä tinkimättömästi. Franju loihtii teurastamon karuissa puitteissa arkis-surrealistisia asetelmaotoksia, joita voi pitää johdantona koko hänen tyyliinsä. Peter von Bagh kirjoittaa elokuvasta kirjassaan Vuosisadan tarina:

Eläinten veren yhteisvaikutelmana on voimallinen unenomaisuus. Fantastinen syntyy suoraan todellisuudesta. Franju halusi antaa "todellisuudelle" keinotekoisen ilmeen: luoda luonnollisen ympäristön, josta sitten tuli eräänlainen lavaste. Esinemaailma pönkittää tätä vaikutelmaa: kirpputori, kuivuvat lakanat, surrealistiset yksityiskohdat, kuten mallinukke autiossa laitakaupungin maisemassa, Renoirin maalaus, sateenvarjo, leikkivät lapset. Elokuva tarvitsi vaipakseen marraskuun valon: "Höyry joka nousi vielä lämpimästä lihasta johti täysin erityisen valon määrittelemiseen."

Toisin kuin jotkut nykykatsojat, en näe Eläinten verta ahdistavana moraliteettina. Kyllä, se on tutkielma ihmisen ja elämän raadollisuudesta sekä ravintomme väkivaltaisesta syntyperästä. Meat is murder, eikä ilmaisia lounaita ole. Mutta kameran katse ei ole dokumentissa syyttävä, vaan pikemminkin ymmärtävä. Kaiken lähtökohta on kuvauksen arkisuus: teurastajat näytetään tavallisina käsityöläisinä askareidensa ääressä, heidän liikkeensä ovat varmoja, toimet toistuvat päivästä päivään. Jyrkässä kontrastissa teurastajien tyyneyteen nähden ovat teurastuspöytään sidotun vasikan paniikin täyttämät silmät, mutta Franjun näyttämässä maailmassa se, että toisen kärsimys on toisen ravinto, on yhtä luonnollista kuin kaikki muukin.

Paljon ahdistavammilta minusta ovat tuntuneet nykyisissä teurastamoissa kuvatut filminpätkät. Nehän ovat yleensä eläinsuojeluaktivistien salaa kuvaamia, nykyiset teurastamot eivät enää päästä kameraryhmiä tallentamaan jokapäiväisen leivän syntyprosessia. Franjun aikana teurastus oli vielä käsityötä, eläimet olivat eläneet suhteellisen mukavasti ennen loppuaan, ja suuri osa väestöstä asui maaseudulla, missä Eläinten veressä kuvatut näyt eivät olleet mitenkään tavattomia. Nykyisen tehotuotannon aikana sähköllä tehty liukuhihnateurastus on viimeinen vaihe tuotantoeläimen alusta saakka ankeassa olemassaolossa, joka piilotetaan visusti tavallisen marketissakävijän silmiltä. Eläinten veri ei ole kuvaus nykymaailmasta, vaan ajattomampi pohdinta ravintoketjuista ja kylläisyyden hinnasta. Teemaa pohti jo yli kaksisataa vuotta sitten Joseph de Maistre (käännös on epätarkka, koska perustuu englanninnokseen):

Ihminen tappaa saadakseen ruokaa ja tappaa vaatettaakseen itsensä. Hän tappaa
koristellakseen itsensä ja hän tappaa hyökätäkseen. Hän tappaa puolustautuakseen ja
hän tappaa kouluttaakseen itseään. Hän tappaa huvittaakseen itseään ja hän tappaa
tappaakseen. Ylpeä ja hirmuinen kuningas, hän haluaa kaiken eikä mikään voi vastustaa häntä. (...) Lampaalta hän vaatii sisälmykset saadakseen harppunsa
soimaan (...) sudelta terävimmän hampaan hioakseen joutavia taideteoksiaan,
elefantilta syöksyhampaat tehdäkseen lelun lapselleen, pöytänsä hän koristaa
raadoilla. (...) Mutta kuka (yleisessä verenvuodatuksessa) tuhoaa sen, joka tuhoaa
kaikki muut? Hän tekee sen itse. Juuri ihminen on vastuussa ihmisten teurastamisesta.(...) Niin täytetään (...) laki elävien olentojen väkivaltaisesta tuhosta. Koko maa, ikuisesti vereen vajonneena, on vain suunnaton alttari, jolla kaikki elävä on loputtomasti, määrättömästi, keskeytyksettä uhrattava aikojen loppuun saakka, pahan häviämiseen saakka, kuoleman kuolemaan saakka.

Tehtäköön tämä selväksi: eläimen surmaaminen ravinnoksi ei ole koskaan ollut eikä ole minulle mikään moraalinen ongelma. Ne eläinsuojelijat, joiden mielestä kaikki lihansyönti on yhtä kuin natsismi, ovat minusta lahkolaisia, enkä tunne vetoa lahkolaisajattelun ehdottomuuteen. On tietenkin aivan mahdollista suhtautua asiaan niin, että eläimiä ei yksinkertaisesti syödä ja ettei asia vaadi tarkempia perusteluja, mutta minulle moinen suhtautumistapa on käsittämätön niin kulttuurisesti, historiallisesti kuin biologisesti. Yhtä lailla minua ihmetyttävät ne, joiden mielestä metsästys on barbaarista, mutta jotka syövät nikottelematta kaupasta ostetun kyljyksensä, jonka alkulähde on taatusti kärsinyt enemmän ja kauemmin kuin vapaan elämänsä päätteeksi metsästäjän ammukseen menehtynyt jänis tai hirvi.

Teholihantuotanto on eri asia kuin eläinten syöminen sinänsä. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää muuna kuin elämän rivona häpäisemisenä, ja uskoisin, että tulevat historiankirjat muistavat sen yhtenä sivilisaatiomme häpeäpilkuista. Tehotuotannosta luopuminen tarkoittaisi lihan hinnan jyrkkää nousua ja sen myötä lihan kulutuksen vähenemistä. Se sopisi minulle kyllä, kaikki kun maksaa muutenkin liian vähän. Ehkä sen myötä löytäisimme jälleen myös kunnioittavamman asenteen ravintoon, jota heitämme nykyään pois niin paljon, etteivät biojätelaitokset ehdi käsitellä kuin murto-osan.

Ravinnon kunnioitus onkin minulle Franjun elokuvan pääpointti, ja tästä näkökulmasta katsoen elokuva muuttuu sävyltään lähes hartaaksi. Kenties nykyihmisen olisi syytä alkaa kiinnittää uskonnollisia symboleita tai jonkinlaisia kunniamerkkejä jääkaappinsa oveen. Ne muistuttaisivat meitä eläimistä ja kasveista, jotka ovat antaneet henkensä puolestamme.

Raha puhuu

2011-04-08T09:24:00.000-07:00

Mietitäänpä yhteistä valuuttaamme. Mitä 10, 20, 50 tai 100 euron setelit kuvaavat? Holveja, siltoja, ovia, aivan kuin mantereemme olisi vain läpikulkupaikka, odotushuone, muulle planeetalle ojennettu käsi. Shakespearen, Cervantesin, Rembrandtin, Leonardon, Goethen, Danten, Pascalin, Voltairen kuvat ovat poissa. Kaikki nämä miehet ovat KVEMejä, kuolleita valkoisia eurooppalaisia miehiä, tietyillä kampuksilla muodikasta terminologiaa käyttääkseni, ja he ovat epäilyttäviä, herättävät yhä epäluuloja, että voittoisa moderniutemme on pyyhältänyt ohi. Eurooppa eli "perimmäisen onttouden" (Ulrich Beck) riemuvoitto, disinkarnaation huipentuma. Sen menneisyys on kirottu: sen on kiistettävä se hinnalla millä hyvänsä tullakseen pelkäksi liikkeeksi muita kohti, puhtaaksi ideaksi joka voi ylittää kansalliset rajat. Sitä paitsi, tällä alueella äärimmäinen vaatimattomuus kulkee käsi kädessä mässäilyn kanssa, koska jotkut ovat jo alkaneet unelmoida alueellisessa kohtuuttomuudessaan Azerbaidzanin tai Brasilian liittämisestä Euroopan Unioniin. Vanha imperialistinen fantasia ei ole kuollut. Se on vain muuttunut formaaliseksi suuruudenhulluudeksi, joka perustuu abstraktiolle, joka kiistää kaiken historiallisen tai maantieteellisen syvyyden, kaiken affektiivisen muistin.

- Pascal Bruckner, The Tyranny of Guilt (alkuteos La tyrannie de la pénitence: essai sur le masochisme occidental, 2006)

Arktinen amnesia

2011-03-25T11:15:00.000-07:00

Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina miellyttävää, mutta parhaita lukukokemuksia ovat ehkä sittenkin paluut pitkän ajan jälkeen vanhojen suosikkien pariin. Viime päivinä olen lukenut uudelleen kotimaista kestoihastustani, Marko Tapion Arktista hysteriaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Sen rinnalla olen lukenut Tuulikki Valkosen muistelmateosta ex-miehestään Tapiosta. Jälleen olen saanut todeta, että Arktinen hysteria on suuri kirja, yksi väkevimmistä maassamme toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuista. Pitkäaikaisena suunnitelmanani on ollut kirjoittaa siitä ja Tapiosta laaja esseistinen tutkielma, ja nyt olen vakuuttunut, että se on toteutettava. Sitä varten pitää haastatella vanhoja saarijärveläisiä, joilla on muistikuvia ja perimätietoa Tapiosta ja romaanisarjan taustoista. Kaunokirjallinen ja kansatieteellinen projekti siis.

Tuulikki Valkonen vertaa muistelmakirjassaan Tapion kirjoitustapaa Gustave Flaubertiin, ja perustelee vertauksensa hyvin. Molemmat kirjailijat olivat suuria esteetikkoja, heillä oli pessimistinen ihmiskäsitys ja he halusivat jäljentää kuvaamaansa todellisuutta mikroskooppisen tarkasti, naturalistisesti. Itseäni viehättää Tapiossa sekin, että hän pyrki eroon perinteisestä juoniromaanista psykologisine henkilökuvauksineen sekä se, että hän näyttää pyrkineen jonkinlaisen kansallisen modernismin luomiseen. Lainaan Valkosen referaattia Tapion pohdinnoista ARS 1961 -näyttelyn tiimoilta:

Siellä hän tuli pohtineeksi, mahtoivatko taiteilijamme sittenkään olla asiassa oikein "sisällä"... Hän oli näkevinään suomalaisten taiteilijoitten töissä sulattamattomien vaikutteiden pinnallista hyväksikäyttöä. Siis muodikkaan mutta vieraan kuvakulttuurin aineksia ja keinoja, alkaen materiaalikokeiluista... Markon mielestä kulttuuria ei voi omaksua, sen on itsensä kasvettava. Hänen mielestään modernin ilmaisun on saatava kasvaa orgaanisesti omasta maaperästä, rehellisesti, juurevasti. Hän kaipasi omalaatuista miestä, itsenäistä, yksinäistä.

Ei ole mikään ihme, että Suomen 1900-luvun historian kuvauksena Arktisesta hysteriasta ei tullut sellaista koko kansan suosikkia kuin Linnan Pohjantähdestä, jonka vastateoksena se ilmestyessään nähtiin. Sellaiseksi se on aivan liian moderni, "vaikea" ja jopa raskaslukuinen. Tapio ei yritä laatia objektiivista historiankuvausta niin kuin Linna, vaan suodattaa tapahtumat subjektiivisen kertojaminän läpi. Lisäksi kerronnan aikataso hyppii jatkuvasti menneisyydestä nykyhetkeen, kertojan omista havainnoista muiden henkilöiden kertomusten referointiin. Perinteisempään kerrontaan tottuneen lukijan on välillä vaikea pysyä nopeiden leikkausten perässä.

Luulen, että suurta yleisöä vieraannutti myös romaanisarjan pessimistinen, lähes nihilistinen maailman- ja ihmiskuva. Vuoden 1918 tapahtumia kuvatessaan kirja ei asetu sorrettujen ja solvattujen eikä ylipäätään kenenkään puolelle. Kertoja on elitistinen työmaainsinööri, joka pitää piruuttaan Hitlerin kuvaa toimistonsa seinällä (Tapiolla oli sellainen oman työhuoneensa seinällä) ja jolla ei ole illuusioita läheltä seuraamistaan työläisistä:

Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.

Arktinen hysteria on yhdellä tasolla yritys tällaisen aukon puhkaisemiseksi. Mutta olisi väärin pitää sitä Pohjantähden oikeistoversiona. Tekstistä huokuva, vaikeasti määriteltävä epätoivo estää kirjan supistamisen minkäänlaiseksi poliittiseksi puheenvuoroksi. Kertoja ylenkatsoo työmiestä, mutta hänen varsinainen inhonsa ja raivonsa kohdistuu nousukasmaiseen isään. Hän katsoo suomalaisuuden pimeälle puolelle ja näkee niin herrassa kuin rengissäkin typeryyttä ja alemmuudentunnosta kumpuavaa, herkästi väkivallaksi puhkeavaa kaunaa. Romaani hylkää tylysti sisällissodan poliittiset ja taloudelliset selitykset: vuoden 1918 tappo-orgiat olivat vain yksi ilmentymä ikiaikaisesta, pimeästä, eristyneestä, ahdistuneesta, depressiivisen alistuneesta mutta ääritilanteissa silmittömästä kansanluonteesta - arktisesta hysteriasta. Tämä tuhon siemen on kulkenut suomalaisissa ammoisista ajoista lähtien ja sisällissota siirsi sitä sukupolvia eteenpäin.

Vuonna 1969 antamassaan radiohaastattelussa Tapio sanoi, että hänen on kirjoitettava neliosainen romaani selittääkseen, mitä "arktinen hysteria" tarkoittaa. Sarjasta ehti valitettavasti valmistua vain kaksi osaa ennen kirjailijan psyykkis-fyysistä loppuunpalamista ja kuolemaa, mutta niistäkin jo saamme osviittaa. Valaiseva on myös kirjailijan oma lyhyt johdanto käsitteeseen. Lainaan sen kokonaisuudessaan:

Arktinen hysteria ei ole sairaus. Emme tiedä mitä se oikein on. Se on eräs ilmiö meidän elämässämme ankaran ilmaston ja armottomien olojen keskellä. Se on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään. Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka. Sen jälkeen hän ei ota mitään. Joskus kuurin välillä on kuukausi, kaksi, enemmän tai vähemmän, sitten se tulee taas. Tai se ilmenee muussa muodossa. Se on pohjattomasti melankoolisen, rehellisyydessään ihmeellisen kansan reaktio kovissa olosuhteissa. Se on tuhoon tuomitun kansan reaktio. Tämä kansa voi nousta yhtenä miehenä ja yhtään epäröimättä yksinään maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan ja ryhtyy pitämään puolia lumessa ja pakkasessa. Se pitää myös. Ja jos tämä neljä ja puoli miljoonainen kansa tottelisi aavistuksiaan, lähtisi koko kansa yhtenä samanaikaisena ja samansuuntaisena liikkeenä länteen, miehet vaimoineen, vaimot lapsineen, karjoineen, kaikkine tavaroineen, valtavana kolonnana suin päin länteen, niin kahdessa viikossa se asettuisi väkisin sinne asumaan. Vastarinnasta välittämättä. Kahdessa viikossa. Se ei koskaan tee sitä. Se jää tänne. Tämä on pohjattomasti melankoolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia. Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä. Päin vastoin kuin on ominaista trooppisten seutujen ihmisten innostukselle, hurmiolle, tämä ei ole elämänriemua. Riehakkaimmillakin se on kuolemanvakavaa. Emme tiedä mitä se oikein on.

Tapion romaanisarjan keskeisiin teemoihin kuuluu menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä, ja sen polveileva rakenne ilmaisee juuri sitä. Sisällissodan kaunat ja sitäkin varhaisemmat vihat leimahtelevat uuteen liekkiin siellä täällä pitkin ajan kehää. Ehkä ainoa poikkeus kaavasta on kertojan ja nuoren työväenluokkaisen tytön rakkaussuhde, jonka jatkosta emme valitettavasti voi tietää mitään sarjan jäätyä kesken.

Arktisen hysterian kirjoittamis- ja julkaisuajankohtana, 1960-luvulla, sisällissodan traumat olivat yhä pinnalla, mutta entä nykyään? Menneisyys ei enää näytä olevan samalla tavalla läsnä nykyisyydessä kuin Tapion romaanissa. Veikkaan, että vain harva kansakunta on toipunut omasta sisällissodastaan yhtä hyvin kuin Suomi. Tavallisen kansan keskuudessa vuosi 1918 ei enää elä. Oman ikäisistäni ihmisistä harva edes tietää, kummalla puolella oma suku oli. Itse tiedän, että äitini puolella suvusta oltiin punaisia ja isän puolella valkoisia, en juuri muuta. On vaikea kuvitella, että enää syntyisi ainuttakaan nyrkkitappelua sillä verukkeella, että jonkun isosisän isä oli laittanut jonkun toisen isoisän isän seinää vasten. Vain väriä tunnustavat historioitsijat jaksavat enää riidellä lehtien palstoilla, kumpi osapuoli oli julmempi.

Jos otetaan vertailukohdaksi vaikkapa espanjalaiset, heidän sisällissotansa on ymmärtääkseni edelleen hieman arka aihe. Syytkin ovat selvät: Espanjan sisällissota kesti kauemmin ja oli huomattavasti verisempi, ja sitä seurannut Francon diktatuuri kesti 1970-luvun puoliväliin. Suomen sisällissota kesti vain muutaman kuukauden, kuolleiden määrät eivät olleet suunnattomia ja sodan päätyttyä Suomeen vakiintui parlamentaarinen demokratia, eikä demokraattinen perinne missään vaiheessa katkennut, vaikka olikin monesti uhattuna. Lisäksi pitää muistaa talvisodan vaikutus kansan eheyttäjänä.

Traumojen liukeneminen on tietenkin hyvä asia, mutta tapiolaisena synkistelijänä näen osasyynä siihen myös epämiellyttävämmän ilmiön, historiallisen paikannuskyvyn heikentymisen. Jos yläasteikäiset sekoittavat Mannerheimin, Stalinin ja Hitlerin keskenään ja missiehdokkaan mielestä talvisota käytiin 1950-luvulla, ei ole todellakaan ihme, ettei 1918 ole heidän tajunnassaan muuta kuin sarja numeroita. Jos Marko Tapion elinaikaa leimasi synkää toistopakko, onko oman aikamme ilmiö muistin katoaminen, arktinen amnesia? Molempi pahempi.

Lehtiä lukiessa

2011-03-25T04:01:00.000-07:00

Sisareni tilasi minulle ystävällisyyttään viikonloppuhesarit muutamaksi viikoksi, joten olen aamuisin päässyt tarkastelemaan todellisuutta valtalehden sapluunan läpi. En tiedä, onko se hyvä asia. Lopetin aikanaan HS:n paperiversion lukemisen samasta syystä kuin television katselemisen: kaikki sieltä lukemani materiaali oli joko liian ärsyttävää tai liian yhdentekevää mieleni sulatettavaksi.

Tänään Nyt -liitteessä oli minusta lyhyt haastattelu. Paperiversiossa kirjoitettiin, että vuonna 2009 ilmestynyt neljäs kirjani Ilman olisi ollut esikoisteokseni. Kirjoitus oli muuten täysin asiallinen ja tiedän tämän kuulostavan tärkeilevältä marmatukselta, mutta minua sapettaa moinen. Ennen kaikkea siitä syystä, että faktojen ottaminen selville on nykyaikana niin helppoa.

Olen monesti ihmetellyt, miksi sanomalehtiartikkeleissa on nykyään niin paljon virheitä ja ihmisten yleissivistys on niin surkealla tolalla, vaikka pelkästään Wikipediaa selaamalla saisi nopeasti oikeat tiedot. Olen toisinaan kuullut varsinkin nuorilta lukijoilta valituksia, että kirjoissani viitataan usein kirjailijoihin ja filosofeihin, joista he eivät ole kuulleet mitään. Olenko elänyt liian kauan omissa maailmoissani? Minulle kun on aina ollut itsetään selvää, että jos en tiedä, otan selvää. Ja omana kouluaikanani piti vielä mennä kirjastoon selaamaan tietosanakirjoja, asiaa ei voinut hoitaa parin minuutin internethyppelyllä. Helppous laiskistaa, eikä tietämätön enää kunnioita sitä joka tietää, vaan vaatii kaiken esittämistä oman ahtaan perspektiivinsä mittakaavassa.

Helppouden aiheuttama velttous, uteliaisuuden ja oma-aloitteisuuden puute, on ongelma, joka vaatisi ratkaisukseen laajempaa ryhtiliikettä. Tässäkin asiassa kaikki lähtee kotoa ja koulusta. Keskenkasvuiset pitäisi ensin saada ymmärtämään, että maailmassa on tiettyjä yhteisiä pelisääntöjä ja ettei kaikkea aiota tuoda heidän eteensä hopeatarjottimella - vasta sitten kannattaa lähteä opastamaan tiedonhakuun, kulttuurin arvostamiseen ja muuhun sellaiseen. Eräs tuttava sanoi kerran, että jos hän olisi yläasteen opettaja, hän sanoisi aivan ensimmäiseksi oppilailleen, että hänen tunneillaan tytöt eivät pukeudu kuin hampurilaiset huorat ja pojat ottavat pipon pois päästä. Jos valtani olisi yhtä suuri kuin tahtoni, laittaisin hänet opettamaan opettajankoulutusseminaarilaisia.

Muutakin kiihdyttävää löytyi lehteä lukiessa. Varsinaisessa Hesarissa älymystöraati arvioi omaa suvaitsevaisuuttaan ja antoi itselleen kiitettävän arvosanan. Aiheena on siis perussuomalaiskysymys. Valaisevin kommentti raadissa on peräisin professori Juha Sihvolalta:

Persut eivät (vielä) ole osoittaneet ansaitsevansa suvaitsevaisuutta osakseen. Päinvastoin näyttävät tympeältä rasistijoukolta, joka pitääkin jättää poliittisen konsensuksen ulkopuolelle.

Suvaitsevaisuus on siis jotakin sellaista, mikä pitää ansaita. Periaatteessa olen samaa mieltä. Olen aina sanonut, että suvaitsevaisuus on yliarvostettu ominaisuus, enkä nyt enkä vastakaan aio suvaita mitään sellaista, mikä ei ole suvaitsemisen arvoista. Mutta mitähän Sihvola mahtaisi vastata, jos älykköraadilta seuraavaksi kysyttäisiin, ansaitsevatko vaikkapa romanit tai somalit suvaitsevaisuutemme? (Tietenkään mitään tällaista ei raadilta koskaan kysytä.) Varmaankin jotain sensuuntaista, että ihmisiä pitää käsitellä yksilöinä eikä viiteryhmänsä edustajina. Ja perussuomalaisiahan ei ihmisiksi voi laskea.

Totuus on, että persujen vastaista joukkohysteriaa lietsomalla liberaali älymystö ja vanhat puolueet kaivavat omaa hautaansa. Tavallinen äänestäjä ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että kavahtaisi ehdokasta, jolle on piirretty pirunsarvet päähän. Todennäköisempi on päinvastainen reaktio, ja tulokset nähdään vaaliuurnilla.

Nyt -liitteeseen palatakseni, todellinen kirsikka kakun päällä on lehden virallisen drama queenin Anu Silfverbergin kolumni. Sekin käsittelee perussuomalaisia. Silfverberg on kolumnipalstallaan kunnostautunut loukkaantumalla ja pahoittamalla mielensä milloin mistäkin, ja nyt hän syyttää persuja uhrimentaliteetista. Siis siitä, että he vievät huomion oikeiden uhrien - homojen ja naisten - kärsimyksistä. Vain "aidosti huono-osaiset" saa nähdä "pelkkänä välittömiin ärsykkeisiin reagoivana uhrina". Ja tietenkin Silfverbergin itsensä. Taistelu marttyyrin sädekehästä siis jatkuu. Seuraan sitä kuin parasta saippuaoopperaa.

***

Päivitys: Kaiken marmattamisen jälkeen; Savon Sanomissa ilmestyi älykäs ja asiantunteva arvio uudesta kirjasta. Kirjoittaja oli lukenut Dalrympleäkin. Ilmeisesti kriitikot yhä osaavat hoitaa tarvittavan taustatyön.

***

Päivitys 2: Tuo alussa mainitsemani asiavirhe ei ollut peräisin haastattelun tekijän Perttu Häkkisen kynästä, vaan oli lipsahtanut mukaan toimitusvaiheessa. Eli häpeä sille jolle häpeä kuuluu.

Lopettamisen taito

2011-03-22T11:25:00.000-07:00

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi ovat laatineet kirjan nimeltä Aloittamisen taito (2010), joka käsittelee legendaarisia kirjanaloituksia ja sitä, mihin niiden teho perustuu. Samanlaisen voisi hyvin tehdä lopetuksista.

Minulle tekstin tai kirjan aloittaminen ei ole koskaan tuntunut ongelmalliselta. Mielessäni ja muistiinpanovihossani on nytkin lukuisia hyviä alkuja, joista saisi vaikkapa romaaneja, jos joskus keksisin, miten jatkaa niitä. Kun tarkastelen tähän mennessä julkaistuja esseitäni, olen tyytyväisin juuri alkuihin, ensimmäisiin kappaleisiin. Ne ovat riittävän teräviä, tiivistävät olennaiset lähtökohdat, antavat vauhtia pitkällekin temaattiselle kehittelylle. Lopettaminen on paljon vaikeampaa. Usein yritän saada loppuun jonkinlaisen huipennusviisauden tai yhteenvedon, vaikka esteettisesti tehokkaampaa olisi lopettaa kuin seinään ja jättää lukija miettimään. Joistakin lopetuksistani olen miettinyt, että viimeisen tai kaksi viimeistä kappaletta olisi voinut surutta poistaa.

Mitä tulee kertomusten (kirjallisten ja muiden) loppuihin, inhoan niiden jaottelua "onnellisiin" ja "onnettomiin". Flannery O'Connoria moitittiin omana aikanaan onnellisten loppujen puutteesta, ja myöhemmin erilaiset apologeetat ovat pyrkineet todistamaan, että hänen romaaniensa ja novelliensa päätökset ovatkin valoisia. Mielipiteiden jakautuminen todistaa, että O'Connor on onnistunut lopetuksissaan. Pidän lopuista, joista voi kinastella, jotka ovat niin sanotusti avoimia.

Erään kinefiiliystäväni kanssa olen monta kertaa kiistellyt Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan lopusta. Hän on sitä mieltä, että pastori Tomaksen tyhjälle kirkolle pitämä saarna kuvaa hänen henkisen umpikujansa lopullisuutta, hänen kyvyttömyyttään irrottautua rituaaleista, joihin hän ei enää usko. Tulkinta on hyvin yleinen eikä ainakaan suoraan liity tulkitsijan omaan uskonnolliseen vakaumukseen tai vakaumuksettomuuteen. Samaa kantaa näyttäisi edustavan Tommi Melender, joka esseekokoelmassaan Kuka nauttii eniten viittaa elokuvan loppuun jonkinlaisena luterilaisen tapakristillisyyden kuvana:

Kirkolle ei jää kastamisten, vihkimisten ja hautaamisten lisäksi muuta tehtävää kuin tarjota ihmisille lohtua ja anteeksiantoa silloin, kun he syystä tai toisesta kokevat niitä tarvitsevansa. Jokainen seurakuntalainen pidättää itselleen oikeuden "uskoa omalla tavallaan" jumalaan, jonka on mieleisekseen muovannut. Evankelisluterilaisuuden tulevaisuudenkuva lienee samanlainen kuin Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan loppukohtaus, jossa uskonsa kadottanut pappi puhuu tyhjyyttään kumisevassa kirkossa silkasta tottumuksesta ja rutiinista. (s. 172)

Itse taas olen aina nähnyt Bergmanin filmin lopussa jonkinlaista eksistentialistista uhmaa, jopa toiveikkuutta. Aloittaessaan saarnansa kuumeinen, uskonsa menettänyt, sielunhoitajana epäonnistunut ja seurakuntansa hylkäämä pappi on minusta hyväksynyt kohtalonsa. Hän on päättänyt jatkaa valitsemallaan tiellä, vaikka paremmasta tulevaisuudesta ei ole merkkejä. Tavallaan Tomaksesta tulee jälleen uskon mies, ja hänen heittäytymisessään epävarmuuteen on jotain sankarillista. Hän voisi milloin vain nakata papinkaapunsa maahan ja kävellä ulos kirkosta, mutta päättääkin "elää pahan päivän yli" silläkin uhalla, että paha päivä kestää loppuelämän.

Elokuvasta löytyy tiettyjä tulkintaani tukevia aineksia. Tärkein on Tomaksen kirkon ramman suntion kanssa käymä keskustelu, jonka aikana suntio toteaa, että Kristuksen suuruus piilee epäilyssä: ristillä roikkuessaan Jeesus epäili itseään ja jumalallista tehtäväänsä. Bergmanin muuta tuotantoa tarkastellessa huomaa myös, että hänellä oli tapana sijoittaa jonkinlainen valonpilkahdus ja vapahduksen mahdollisuus lähes jokaisen elokuvansa loppuun. Miksi Talven valoa olisi poikkeus säännöstä? Toisaalta olen tietoinen, että vastakkainenkin tulkinta on aivan yhtä hyvin perusteltavissa. Ja juuri tästä syystä Talven valon lopetus on niin nerokas.

Lähes yhtä ristiriitainen on Kauriinmetsästäjän loppukohtaus, jossa päähenkilöt puolisoineen kokoontuvat Christopher Walkenin hautajaisiin ja laulavat ruokapöydässä God Bless America -hymnin. Amerikkalaiselle patriotismille allergiset väittävät usein lopetuksen latistavan elokuvaa. Mutta heiltä jää huomaamatta, että hymni lauletaan alavireisesti ja horjahtelevasti. Se ilmaisee surua, ei uhmaa. Tietenkin siinä on täysin mahdollista, jopa suotavaa, nähdä kansallisen yhteisön kestävyys murheen ja tappion hetkelläkin, mutta mikään Vietnamin sodan oikeutusta hakeva nostatus se ei ole.

Kokonaan oman kategoriansa muodostavat tarkoituksellisen kryptiset loput, sellaiset kuin Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaanissa. Niiden viehätys ei perustu kahden vastakkaisen tulkintamahdollisuuden väliselle jännitteelle, vaan sille, ettemme tiedä emmekä voikaan tietää, mitä todella tapahtuu. Niinpä tulkintavaihtoehtoja avautuu moniaalle. Blood Meridianin päätös ja symbolistinen epilogi tuottavat minulle yhä päänvaivaa ja huojumista eri vaihtoehtojen välillä, ja siksi olenkin varma, että luen kirjan uudelleen lähiaikoina.

Lopettamisen suhteen ei ole muita yleispäteviä maksiimeja kuin se, että joskus on lopetettava. Minua ärsyttävät elokuvien "vaihtoehtoiset loput", joita tungetaan dvd-painosten lisämateriaaliksi. Olen sen verran vanhanaikainen, että haluan ohjaajan päättävän, milloin ja miten elokuva loppuu, vaikka ratkaisu ei minua tyydyttäisikään. Toivon hartaasti, ettei tällainen käytäntö leviä kirjallisuuteenkin e-kirjan yleistyessä. Jos romaanit muuttuvat interaktiivisiksi peleiksi, joiden päätöksistä lukija saa valita mieleisensä, lopetan niiden lukemisen siihen paikkaan.

Suuri mies, suuret virheet

2011-03-17T11:21:00.000-07:00

Katselin eilen latvialaisen The Soviet Story -dokumenttielokuvan, joka ilmestyessään 2008 aiheutti paljon kohua Euroopassa ja Venäjällä. Filmi oli valitettavan - joskaan ei yllättävän - heikkotasoinen. Minua häiritsi siinä sama asia kuin Sofi Oksasen julkisissa kannanotoissa: molemmissa tiedot merkittävästä historiallisesta verilöylystä esitetään radikaalina paljastuksena, tuomatta kuitenkaan asiaan mitään uutta informaatiota tai tuoretta näkökulmaa. Oksanen tai Soviet Storyn ohjaaja Edvïns Šnore eivät ole kertoneet mitään, mitä ei olisi perusteellisemmin kerrottu jo Robert Conquestin tai

Solženitsynin kirjoissa. Ukrainan tarkoituksella aiheutettu nälänhätä 30-luvulla, suuret puhdistukset, joukkokarkotukset ja muut kommunismin rikokset ovat kyllä yleisessä tiedossa, vaikka niillä ei olekaan tavallisen ihmisen mielessä yhtä hyytävää kaikua kuin Auschwitzilla. Soviet Story kelpaa korkeintaan valistusfilmiksi peruskoulun historiantunnille, mutta asiaan tarkemmin perehtyneelle sillä ei juuri ole annettavaa.

Vielä enemmän minua häiritsi Soviet Storyssa lähes täydellinen analyyttisyyden puute. Se on käytännössä kauhukertomus, jossa luetellaan hirvittävyyksiä niitä sen kummemmin taustoittamatta. Tällä lähestymistavalla saadaan välillä aikaan vaikuttavaa fiktiota tai kaunokirjallista asiaproosaa, mutta historiallista dokumenttia laadittaessa metodi on kelvoton.

Elokuva ei anna kommunistisen kokeilun verisyydelle muuta kuin ideologisen selityksen: Leninin ja Stalinin marxilaisuus oli sosiaalidarwinistinen oppi, jonka mukaan tietyt yhteiskuntaluokat piti hävittää, samaan tapaan kuin natsismi ajoi tiettyjen rotujen tuhoamista. Havainto on tietenkin aivan oikea, muttei selitä kuin yhden puolen asiasta. Esimerkiksi Neuvostoliiton vuosien 1936-38 puhdistusaallon taustalla olivat kommunistihallinnon tuhoisat taloudelliset epäonnistumiset (maataloudessa ym.), joille täytyi löytää syylliseksi trotskilaisia, vieraan vallan agentteja ja muita "tuholaisia". Lisäksi menetelmien ankaruuteen vaikutti myös arkielämän ja ihmissuhteiden raaistuminen ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikana. Tässä mielessä Kommunismin musta kirja on paljon pätevämpi deskriptiivinen dokumentti reaalisosialismin pimeästä puolesta: se käy perusteellisesti läpi kuvaamiinsa sikailuihin vaikuttaneet taustatekijät pitkälle kommunismia edeltäneeseen historiaan saakka.

Se, miksi kommunismi kehittyi Venäjällä juuri tuntemaamme muotoon, on hankala kysymys. Historioitsijoilla on tapana selittää asia Venäjän despoottisella perinnöllä, joka marxismiin sekoittuessaan sai aikaan brutaalin puoluediktatuurin. Tämä sisältää ajatuksen, että jos kommunismia olisi kokeiltu vaikkapa Saksassa tai Britanniassa, se olisi ollut väistämättä hyvin erilaista. Tälle kannalle asettuu myös yksi parhaista lukemistani Venäjän vallankumouksen historioista, Richard Pipesin A Concise History of the Russian Revolution (1995). Mutta mitä enemmän olen selitysmallia punninnut, sitä riittämättömämmältä se tuntuu. Venäjän vallankumouksessa historia toisti itseään: sen historiallinen edeltäjä länsimaissa, Ranskan suuri vallankumous, oli johtanut jakobiinidiktatuuriin ja kumoukselliseen terroriin. Bolsevikit ihailivat jakobiineja ja halusivat ottaa oppia heidän virheistään - ranskalaiset esikuvat suistuivat heidän mielestään vallasta, koska eivät likvidoineet vastustajiaan tarpeeksi tehokkaasti. Bolsevikkivallankumous oli siis kahden länsimaiden älymystön kehittämän ideologian - jakobinismin ja marxilaisuuden - istuttamista Venäjän oloihin, eikä sen verisyyttä riitä selittämään Iivana Julman ja Pietari Suuren hengen mystinen läsnäolo. Venäjän despoottinen hallintoperinne astuu näyttämölle kenties vasta myöhemmin; se saattaa osaksi selittää, miksi Lenin kumppaneineen jäi valtaan, vaikka Robespierren ja Saint-Justin tyrannia jäi väliaikaiseksi.

Soviet Storyyn palatakseni, pinnallisuudestaan huolimatta dokumentti aiheutti varsinkin Venäjällä ja entisissä itäblokin maissa kuohuntaa, jonka vaikutus on tuntunut Suomessakin. Syynä on tietenkin se, että menneisyyttään puutteellisesti käsitelleet venäläiset kokivat sen loukkaukseksi, ja Baltian maiden sekä Itä-Euroopan entisten kansandemokratioiden asukkaat taas ottivat sen lyömäaseeksi Venäjää vastaan, entinen isäntämaa kun ei vieläkään ole tehnyt kunnolla tiliä muille maille aiheuttamistaan kärsimyksistä. Provokatiivinen dokumentti oli omiaan raapimaan vielä arpeutumattomia haavoja.

Onko kommunismin aika sitten venäläisille suuri tabu? Paljon on puhuttu uudelleenheränneestä neuvostonostalgiasta, joka kohdistuu jopa Stalinin kauteen. Petroskoissa vaihto-oppilaana ollut ystäväni kertoi sikäläisestä vuokraemännästään, 80-90-vuotiaasta rouvasta, joka puhui lämpimästi Stalinin ajan "rauhasta ja järjestyksestä". Kun ystäväni huomautti pakkokollektivoinneista ja vankileireistä, babushka totesi: "Suuri mies, suuret virheet."

Vaikka vanhuksen kommentti on räikeä ja selvästikin vain hänen ikäluokalleen tyypillinen, jotain se silti kertoo nykyvenäläisten suhtautumisesta isä aurinkoiseen. Sen vähäisen kokemuksen perusteella, mikä minulla Suomessa asuvista venäläisistä on, heille ei kommunismin aika ole puheenaiheena mikään tabu, he vääntävät siitä vitsiäkin. Mutta suhde Staliniin on pulmallisempi. Venäläiset eivät suinkaan kiistä Stalinin rikoksia - ne myönnetään jopa poliittisesti väritetyissä koulukirjoissa - mutta toisaalta Stalin symboloi heille myös voittoa natsi-Saksasta. Se on venäläisille edelleen tärkeä kansallistuntoon liittyvä tapahtuma: vaikka heidän oma järjestelmänsä ei ollut Hitlerin Saksaa parempi, Hitlerin suunnitelmana oli tappaa suurin osa venäläisistä ja laittaa loput orjatyöhön. Siinä tilanteessa jopa stalinismi alkoi näyttää paremmalta vaihtoehdolta. Balteille ja itäeurooppalaisille kommunismin ajan puinti on ollut yksinkertaisempaa, koska kommunismi oli heille ulkoa pakotettu hallintojärjestelmä ja sen romahdus patrioottinen voitto. Venäläisille Stalin oli roisto, mutta kuitenkin heidän oma roistonsa.

Jään odottamaan, että neuvostoajasta tehdään yhtä syvälle pureutuva ja taiteellisesti tasokas dokumenttielokuva kuin Marcel Ophülsin Suru ja sääli tai Claude Lanzmannin Shoah.

Huoneentauluainesta

2011-03-16T10:52:00.000-07:00

Toisaalta minä kärsin eräästä kieroutuneen rehellisyyden muodosta: etsin sinnikkäästi, hellittämättömästi sitä, mikä minussa on huonointa, niin että voin laskea sen vielä hytisevänä yleisön jalkojen juureen - täsmälleen niin kuin terrieri tuo isännälleen jäniksen tai tohvelin. Enkä tee sitä saadakseni jonkinlaisen vapahduksen, koko ajatus siitä on minulle vieras. En halua, että minua rakastetaan pahimmista puolistani huolimatta, vaan pahimpien puolieni vuoksi. Menen jopa niinkin pitkälle, että toivon pahimpien puolieni olevan sitä, mistä ihmiset minussa eniten pitävät.

***

Kun maa on vahva, itsevarma, se on valmis hyväksymään kirjailijoiltaan kuinka suuren annoksen pessimismiä tahansa kohottamatta kulmakarvaakaan. 1950-luvun Ranska hyväksyi sellaiset ihmiset kuin Camus, Sartre, Ionesco, Beckett. 2000-luvun Ranskalla on vaikeuksia kestää sellaisia ihmisiä kuin minä.

- Michel Houellebecq kirjeenvaihtoteoksessa Ennemis publics (2008)

Raaputa liberaalia...

2011-03-15T10:03:00.000-07:00

... ja löydät fundamentalistin. Tätä ei näköjään voi liiaksi korostaa.

Minua edelleen ihmetyttää, miksi vapauden vaatimus niin säännönmukaisesti kääntyy pakkokeinojen kannattamiseksi, moninaisuuden ihannointi tasapäistämiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi gravitaation tyyppinen luonnonlaki, jota tutkijat eivät vielä ole onnistuneet määrittelemään.

Viimeksi asia tuli todistettua lukiessani Jarkko Tontin tuoretta esseekokoelmaa Koti, uskonto ja isänmaa. Olin ällistynyt siitä anakronismien, olkiukkojen, banaliteettien ja populististen lohkaisujen määrästä, jonka yhteen ja samaan kirjaan saa mahtumaan. Niiden kaikkien puiminen vaatisi toisen ja huomattavasti paksumman kirjan kuin Tontin 192-sivuinen teos on. Niinpä paneudun nyt kahdessa esseessä hahmottuvaan linjaan, joka oivallisesti näyttää, mistä alussa kuvaamassani vapaamielisyyden paradoksissa on kyse.

Esseessä "Kansallisesta edusta, yhteisöllisyydestä ja perinteestä" sittemmin PEN-klubin puheenjohtajaksi noussut kirjailija haukkuu ahdistavana pitämäänsä yhteisöllisyyden käsitettä:

Suomen kaupungit ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat lähteneet karkuun pienten maaseutupaikkakuntien tukahduttavaa ilmapiiriä. He ovat paenneet yhteisöllisyyttä tursuavaa kylämentaliteettia, jossa seurakunnan tiloissa kokoontuva 4H-kerho tai partio on jokaisen nuoren väistämätön kohtalo. Tässä maailmassa opettajan täytyy hakea saunaoluet naapurikunnan Alkosta, ja verhot heilahtelevat, kun joku uskaltautuu kävelylle kylänraitille. Turha kai sanoakaan, että näissä yhteisöllisyyden onneloissa kuuluminen esimerkiksi seksuaaliseen, poliittiseen tai uskonnolliseen vähemmistöön tuottaa elämään hankaluuksia.

Kappaleen ensimmäinen lause on silkka absurditeetti. Jokainen lähivuosikymmenien historiaan pintapuolisestikin perehtynyt tietää, että Suomen kaupungit ovat pullollaan maalta muuttaneita ihmisiä, koska maalla ei ole töitä. Ei tavallinen maaltamuuttaja pakene ahdasmielisyyttä, vaan köyhyyttä ja toimettomuutta. Miksi muuten niin moni kaupunkilainen haaveilisi muutosta maaseudulle tai pikkukaupunkiin? Jos maalaispaikkakunnilla olisi työpaikkoja ja palveluita, houkutukset olisivat selvät: enemmän tilaa ja hiljaisuutta, puhtaampi hengitysilma, luonnonmaisemien viehätys jne.

Itse maalla vajaan puolet tähänastisesta elämästäni asuneena minun on vaikea tunnistaa sitä karikatyyria, jonka Tontti sitaatissa maalaa. Omakotitalo maaseudulla tarjoaa huomattavasti enemmän yksityisyyttä kuin ohutseinäinen helsinkiläinen kerrostaloasunto, jossa suihkussa käyntiäkin öiseen aikaan pitää välttää, etteivät naapurit häiriinny. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon urbaanien koppien huono äänieristys vaikeuttaa vähänkin kovaäänisempää sukupuolielämää. Mitä tulee "jokaisen nuoren kohtaloksi koituvaan" partioon tai 4H-kerhoon, tunsin kouluaikoinani pari partiolaista, 4H-kerholaisia en muistaakseni yhtäkään. Uskonnollisia vähemmistöjä kotikunnassani edustivat ainakin Jehovan todistajat, helluntailaiset ja lestadiolaiset. Kaikkia heitä kuului perhetuttaviini, eivätkä he juuri muutenkaan joukosta erottuneet. Poliittiseen vähemmistöön keskustalaisessa kylässä kuului ainakin ala-asteen koulun SKDL:oa äänestänyt talonmies, mutten muista hänen puoluekantansa vaikeuksia aiheuttaneen.

Oikeastaan koko Koti, uskonto ja isänmaa -kirjan voisi purkaa tällä tavoin kappale kappaleelta, mutta se tuskin maksaisi vaivaa. Ehkä riittää kun toteaa, että Tontin naiiveihin kärjistyksiin perustuva tyyli saattaa sopia kolumneihin, mutta esseissä se on vaivaannuttavaa. Lisäksi minun on nyt turha eksyä sivupoluille. Olennaista on yksilönvapauden eetos: tärkeää Tontille on yksittäisen ihmisen vapauspiiri. Sitä uhkaa tukahduttava "yhteisöllisyys" ja perinteet, jotka Tontille ovat yhtä kuin ympärileikkaus, taikausko ja lasten rituaalinen pahoinpitely. Klassinen liberalismi pysyy koko kirjan ajan niin eheänä ja siloisena, että aloin lukiessani vaistomaisesti toivoa, että kirjailija möläyttäisi edes kerran jotakin äärimmäisen suvaitsematonta, ahdasmielistä ja vihan täyttämää - silloin tuntisi edes kuuntelevansa ihmisen puhetta, eikä oikeiden mielipiteiden tulostimen raksutusta. Toiveeni sai osittaisen täyttymyksen viimeisen esseen päättävässä julistuksessa: "Mahdollisimman varhaisen päivähoidon tulisi olla osa oppivelvollisuutta, ei vapaaehtoista."

Yksilön vapauspiirin rajoittamista henkeen ja vereen vastustava arvoliberaali päätyy vaatimaan pakollista päivähoitoa, koska päiväkodeissa lapset "oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mikä on tärkein kaikkein taito maailmassa." Jos siis perheenäiti tai -isä haluaa jäädä kotiin hoitamaan lastaan, hänelle ei Tontin ihannemaailmassa tällaista oikeutta suoda. Erikoinen yksityiskohta on, että Tontti haluaa päivähoidon osaksi oppivelvollisuutta. Oppivelvollisuushan ei Suomessa tarkoita koulupakkoa, mutta päiväkotipakkoa sen pitäisi esseistin mukaan tarkoittaa. Näin vaivattomasti siirrytään yksilönvapauden korostamisesta vaatimukseen, että yhteiskunnan tulisi mahdollisimman varhain rajoittaa yksilön vapautta päättää oman lapsensa kasvatuksesta. Kaikki tehdään hyvältä kuulostavan suvaitsevaisuuden nimissä, totta kai. Äänenpainot alkavat muistuttaa menneiden vuosikymmenten radikaaleja, jotka jollottivat "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi" -laulua ja haaveilivat steriileistä yhteiskunnan ylläpitämistä lastenkasvatustehtaista.

Jarkko Tontti on perin tyypillinen fundamentalisti. Hän korottaa oman maailmankatsomuksensa kaikkien muiden katsantokantojen yläpuolelle. Hän uskoo tietävänsä, mitä kaikki muut ihmiset haluavat ja mikä on heille parhaaksi. Kaikesta näkyy, ettei hän ymmärrä esimerkiksi uskontojen tai perinteiden funktioita, mutta on silti vuorenvarma, että ne ovat jotakin absoluuttisen pahaa ja tukahduttavaa, miltä ihmisiä on varjeltava. Hänen käsityksensä historiasta on prosessi, joka etenee matemaattisella varmuudella kohti länsimaista liberaalia demokratiaa, ja niinpä hänen historiantulkintansa vilisevät anakronismeja ja menneiden tapahtumien arvottamista nykytiedon perusteella. Ei siis ole ihme, että Tontin yhteiskuntaihanne alkaa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja päättyy Uljaaseen uuteen maailmaan.

Ihmisen ominaisuuksiin kuuluu vahva laumahakuisuus, ja siksi ihmisyhteisöissä syntyy poikkeuksetta Tontin kammoama jako meihin ja muihin. Ihmiset luovat ja noudattavat mielivaltaisiltakin tuntuvia perinteitä, koska ne tekevät elämän helpommaksi ja turvallisemmaksi. Ne vapauttavat pakosta toimia joka hetki pelkästään oman harkinnan varassa ja pohtia jatkuvasti omia vaikuttimiaan. Jos kaikki tällainen julistetaan pahaksi ja tuhoisaksi, tukahdutetaan osa ihmisyyttä. Ja ennen pitkää päädytään järjestelmään, jossa jokaisen yksilön ja ryhmän toimia pitää herkeämättä valvoa ja säädellä, ettei kukaan vain pääse syrjimään ketään toista tai estämään kenenkään toisen itsetoteutusta.

Siksi olen paljon mieluummin konservatiivi kuin liberaali, jos tässä muodikkaassa jaossa mitään mieltä on. Länsimainen arvokonservatiivinen malli tarjoaa lopulta yksilölle riittävästi liikkumatilaa, kunhan tämä noudattaa lakeja ja yleistä säädyllisyyttä. Se on kultainen keskitie erilaisten fundamentalismien ja kaoottisen (ja lopulta fundamentalistiseksi muuttuvan) sallivuuden välissä.

Tontin mukaan konservatiivinen eli säilyttävä malli on kuitenkin umpikuja: "Perinteet muuttuvat, halusimme tai emme, loppupeleissä konservatiiville käy aina kehnosti." Tähän voisin vastata John Maynard Keynesiä mukaillen: loppupeleissä olemme kaikki kuolleita. Tämän truismin takia kukaan tuskin pitäisi lääketieteen harjoittamista turhana. Konservatismi on viivytyksen politiikkaa, ja viivytys - "sosiaalisen organismin ylläpito", kuten Roger Scruton asian muotoilisi - on elämää.

Jäitä hattuun kulttuuripolitiikassa

2011-03-04T09:10:00.000-08:00

Alkuvuoden suurimman kulttuuripoliittisen myrskyn on synnyttänyt yksi perussuomalaisten vaaliohjelman kohta:

Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.

Tästä pätkästä kulttuuriväki on kirjoittanut raivokkaasti siitä lähtien, kun ohjelma viime viikolla julkistettiin. Käyttöön on otettu koko vanha natsikuvasto kirjarovioineen ja Entartete Kunst -näyttelyineen. Jälleen kerran suomalaisen identiteetin käsitettä vastaan on hyökätty Benedict Andersonin käsitteellä "kuviteltu yhteisö", jälleen kerran vailla hajuakaan siitä, mitä Anderson sillä tarkoitti.

Uusimmassa kirjassani on paljon pohdintaa kulttuuriväestä ja lukeneistosta. Kirjoittamisen aikana ja sen jälkeenkin mieltäni vaivasi epäily, olinko kärjistänyt asioita liikaa. Olinko sittenkin tehnyt pelkän karikatyyrin suomalaisesta kulttuurieliitistä, olinko esittänyt heidät lapsellisempina kuin he ovatkaan? Mutta nyt, luettuani erinäisistä kirjallisuusblogeista ja HS-raadin tämänviikkoisista lausunnoista kannanottoja PS:n kulttuuriohjelmaan voin todeta, ettei tyylilajini ollutkaan satiiri, parodia tai polemiikki, vaan mitä yksityiskohtaisin realismi. Kirjoituksista sai kuvan, että perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen Senaatintorilla poltetaan kirjoja, rappiotaiteilijat karkotetaan maasta, radiosta soitetaan pelkkää Sibeliusta ja runoilijat joutuvat siirtymään kalevalamittaan. Ohjelmallisena pessimistinä olen tottunut odottamaan pahinta, mutta tuollaisiin mielikuvitusskenaarioihin en sentään usko.

Mitä minä sitten, tuon samaisen kulttuuriväen edustajana, olen mieltä perussuomalaisten kulttuuriohjelmasta? Minusta se on epämääräinen ja hatara - siis sellainen kuin poliittisten puolueiden kulttuuriohjelmat yleensä ovat - muttei juuri anna aihetta hysteriaan. Päällimmäiseksi siitä jää tunne, etteivät sen laatijat juuri tunne tai ymmärrä taidetta, mutta inhoavat tunteenomaisesti nykytaidetta. Kuvaus sopii jossakin määrin myös minuun: nykyinen kuvataide on mielestäni lähinnä roskaa, en ole nähnyt Kiasmassa ainuttakaan hyvää näyttelyä (ellei takavuosien Kalervo Palsa -retrospektiiviä oteta lukuun). Minusta on kuitenkin aivan samantekevää, vaikka sellaista rahoitetaankin verovaroillani - käytetäänhän maksamiani veroja paljon muuhunkin sellaiseen, mitä en itse arvosta, mutta josta joku muu saattaa nauttia.

Lisäksi puhe "postmodernista tekotaiteellisuudesta" ja "suomalaista identiteettiä vahvistavasta taiteesta" on toivottoman epämääräistä. Termi "postmoderni" voi pitää sisällään melkein mitä vain: jos se tarkoittaa vaikkapa eklektistä tyylien yhdistelyä, silloin Aki Kaurismäkikin on postmodernisti. Suomalainen identiteetti tuntuu taas ohjelmassa kytkeytyvän kansallisromantiikkaan. Gallen-Kallela ja Sibelius ovat toki neroja, mutta miksi rajata suomalaisuuden taiteellinen lähestyminen yhteen melko lyhytaikaiseen tyylisuuntaan? Nykynäkökulmasta kiinnostavampia kansallisia lähtökohtia voisi ainakin kuvataiteen osalta löytää Tyko Sallisen ja Vilho Lammen ekspressionismista tai Hugo Simbergin symbolismista. Modernimmasta ilmaisusta löytyisi kiintoisaksi esikuvaksi vaikkapa Reidar Särestöniemi.

Sinänsä en pane vastaan, vaikka jonkinlainen kansallisromantiikan uusi tuleminen tapahtuisikin suomalaisessa taiteessa. Itse asiassa on pieni ihme, ettei mitään sen kaltaista ole näkynyt: taiteilijathan kuolaavat nykyään kaiken mahdollisen romantiikan perään, miksi siis yksi romantiikan laji on pannassa? Mutta on varmaa, ettei sellaista saada aikaan rahoituspoliittisin keinoin tai poliittisin julistuksin. Sen täytyisi saada alkunsa spontaanisti itse taidemaailmasta.

Ohjelman taidetta käsittelevä osuus ei minua siis vakuuta, jos ei säikäytäkään. Sen sijaan yleisen kulttuuritarjonnan ja kansansivistyksen saralla ohjelma sisältää varsin viisaita kohtia. En usko, että kellään kulttuuria arvostavalla ihmisellä olisi paljon huomautettavaa esimerkiksi tähän:

Perussuomalaiset eivät koe englanninkielisten populaarikulttuurisarjojen esittämisen kuuluvan yleisradiolle määriteltyihin julkisiin tehtäviin. Sen sijaan yleisradion olisi keskityttävä suomalaisen ja laajemmin länsimaisen kulttuuri vaalimiseen tarjoamalla korkealaatuista kulttuuriohjelmaa mm. dokumenttien, teatteriesitysten ja konserttien muodossa. Tällaista ohjelmatarjontaa ei voida jättää markkinaehtoisesti toimivien tv-kanavien vastuulle. Laadukkaita ajankohtaisohjelmia pidämme myös tärkeinä ja kansaa yhdistävinä. Ruotsinkielistä ohjelmatarjontaa voitaisiin mielestämme vastaavasti jonkin verran supistaa.

tai tähän:

Perussuomalaiset pitävät tärkeänä, että Suomessa säilytetään Veikkauksen nykyinen yksinoikeus rahapelien tarjoamiseen, koska veikkausvoittovaroilla tuetaan suomalaista kulttuuria, liikuntaa, tiedettä ja nuorisotyötä sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Perussuomalaisten mielestä Opetusministeriön tulee jatkossakin jakaa Veikkauksen tuotto kokonaisuudessaan näihin kohteisiin.

Luulenkin, ettei HS-raatilaisten ja muiden aggressio johdu PS:n ohjelmasta sinänsä, vaan siitä, että siinä on kehdattu puhua avoimesti suomalaisuudesta ja kansallisesta identiteetistä. Nämä asiathan ovat kulttuuriväelle todellinen bête noire, ja niiden pelkkä mainitseminenkin tuo mieleen lapuanliikkeen.

Paljon kielteisempiä tunteita minussa herätti HS:n verkkosivuilla tänään julkaistu PS:n varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkalan haastattelu. Niskakarvani nousivat, kun Saarakkala ehdotti kansanedustajien nimittämistä Taiteen keskustoimikuntaan päättämään taiteen asiantuntijoiden kanssa apurahoista. Vaikka kyse on suhteessa pienestä asiasta, vastustan ehdottomasti kaikkia pyrkimyksiä alistaa taiteen rahoitus demokraattiselle päätöksenteolle. Kuten olen aiemminkin sanonut, on vain hyvä, ettei tavallinen veronmaksaja saa päättää kaikkia kohteita, mihin hänen rahansa käytetään. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee asiantuntijavaltaisia ja elitistisiä saarekkeita, joihin rahvas ei pääse työntämään tahmaisia sormiaan, ja taide on niistä yksi. Vaaliohjelman laatijoiden arvostamat klassiset ja kansallisromanttiset suuntauksetkaan eivät aikanaan olleet mitään kansantaidetta, vaan juuri kulttuurieliitin luomuksia ja lempilapsia.

Perussuomalaisissa minua huolestuttaa lähinnä puoluejohdon onneton tapa nimittää johtopaikoille mahdollisimman umpiluupäisiä yksilöitä. Saarakkala ei varapuheenjohtajana näköjään ole kuin korkeintaan lievä parannus edeltäjäänsä Pentti Oinoseen verrattuna.

Kaikkein parasta kulttuuripolitiikkaa olisi tietenkin vain antaa taiteilijoille rajaton ilmaisunvapaus ja rajaton luotto. Mutta käytännössä aina päädytään tukemaan yhdenlaista taidetta enemmän kuin toisenlaista taidetta. Vaikka ohjelma tuntuu monessa kohdin kömpelöltä, perussuomalaisten ansioksi voidaan laskea se, että tukiperusteet ja koko kansallisen kulttuurin ajatus ovat nousseet puheenaiheeksi. Ja kun asia joutui HS-raadin käsittelyyn, joukkoon mahtui jokunen viisaskin puheenvuoro. Yksi niistä oli filosofi Aki-Mauri Huhtiselta:

(...) kaiken kulttuurin muuttuminen postmoderniksi mansikkahilloksi voidaan hidastaa muun muassa perussuomalaisten esittämällä kannanotoilla. Aikamme nihilismi ja relatiivisuus ei kuitenkaan tyydytä juuriaan etsivää ihmistä. Paluuta yhtenäiskulttuuriin ei ole, mutta liukenemisen nopeutta voidaan säädellä.

Mitä sekularistien pitäisi ymmärtää

2011-02-23T06:43:00.000-08:00

Kyllä, olen ateisti. Kristitty ateisti, kuten aina tarkennan, mutta ateisti. Ja paavi Ratzinger tietää sen oikein hyvin. Kirjassani The Force of Reason omistan kokonaisen luvun moisen itsensämäärittelyn ilmeisen paradoksaalisuuden selittämiselle. Mutta tiedättekö, mitä paavi sanoo kaltaisilleni ateisteille? Hän sanoo: "Okei, ('okei' on tietenkin oma muotoiluni), siinä tapauksessa Veluti si Deus Daretur. Käyttäydy niin kuin Jumala olisi olemassa." Noista sanoista voi olettaa, että uskonnollisessa yhteisössä on avomielisempiä ja terävämpiä ihmisiä kuin maallisessa, johon itse kuulun. Niin avomielisiä ja teräviä, että he eivät edes yritä, eivät edes haaveile pelastavansa sieluani. (Tarkoitan siis, käännyttää minua.) Tämän vuoksi minä myös totean, että myydessään itsensä teokraattiselle islamille, sekularismi on kadottanut tärkeimmän tehtävänsä, jonka historia on sille antanut. Ja niin tehdessään se on avannut tyhjyyden, kuilun, jonka vain hengellisyys voi täyttää. Siksi myös näen tämän päivän kirkossa odottamattoman kumppanin, odottamattoman liittolaisen. Ratzingerissa, ja kenessä tahansa hurskaassa miehessä, joka hyväksyy levottomuutta herättävän itsenäisyyteni ajattelussa ja käyttäytymisessä, näen todellisen compagnon-de-routen. Ellei, tietysti, kirkkokin sitten kadota historiallista tehtäväänsä. Sellaista en kuitenkaan ennusta. Vastareaktiona juuri taakse jääneen vuosisadan hallitseviin materialistisiin ideologioihin, edessä oleva vuosisata nimittäin näyttää minusta väistämättömän nostalgian tai vastustamattoman uskonnollisuuden kaipuun merkitsemältä. Aivan niin kuin uskontokin, uskonnollisuus on lopulta yksinkertaisin (joskaan ei helpoin) väline hengellisyyden tavoittamiseen.

- Oriana Fallaci (1929-2006), puheessaan Annie Taylor-palkintotilaisuudessa, 28.11.2005

Jos kaikki nykyateistit olisivat yhtä viisaita ja avomielisiä kuin tuo kirjoittamishetkellä 76-vuotias kuolemaatekevä italialainen nainen, länsimaisella sivilisaatiolla ei olisi hätäpäivää. Mutta valitettavasti äänekkäin osa heistä on sekulaarisia fundamentalisteja, joiden keinot ovat brutaaleja ja päämäärät latteita kuin coca-colamainokset. Ja mikä pahinta, Richard Dawkinsit ja Christopher Hitchensit eivät osaa kirjoittaa puoliksikaan niin hyvin kuin Fallaci.

Seksiä ja väkivaltaa (alaviite)

2011-02-21T13:55:00.000-08:00

Internetin joutomaata kammatessani törmäsin kerrassaan oivalliseen termiin: "sex and violence traditionalism". Oivalsin, että juuri sitä itsekin edustan.

Uudessa kirjassani on essee nimeltä "Vandaalit keskuudessamme", jossa teen hyvin kriittisen katsauksen "uusbarbaarisiin" taiteen ja filosofian virtauksiin, jotka haluavat kyseenalaistaa kaiken perinteen ja rikkoa kaikki tabut. Aihe on laaja, ja koska taiteellinen tasapainoisuus on esseessä olennaisempaa kuin jokaisen nyanssin esiin tuominen, paljon tarkennuksia jää tekemättä. Olkoon tämä kirjoitus siis jonkinlainen jälkikäteinen alaviite kyseiseen esseeseen.

Vaikka suurin osa avantgardesta ja transgressiivisesta taiteesta on roskaa, en kuulu niihin, jotka vaativat "säädyllistä" ja "kohottavaa" taidetta. Pidän seksistä ja väkivallasta ja porvarin järkyttäminen on minusta hauskaa. Joistakin tämä voi tuntua ristiriitaiselta siihen nähden, että pidän itseäni arvokonservatiivina, traditionalistina ja antimodernina. On ihmisiä (kanssani sekä eri- että samanmielisiä), joiden mielestä tällaisiin ajatuksiin sitoutuneessa taiteessa voi kuvata vain vanhuksen auttamista kadun yli.

Linkkaamassani Andy Nowickin artikkelissa käsitellään mm. amerikkalaista kirjailijaa Flannery O'Connoria (1925-1964), jota itsekin arvostan. O'Connor oli hyvin rauhallista ja säädyllistä elämää elänyt katolilainen konservatiivi, jonka romaanit ja kertomukset ovat rujoja, synkkiä ja käsittelevät monia kirjoittamisajankohtanaan tabuina pidettyjä asioita. Omana aikanaan kirjailijan teoksia moitittiin onnellisten loppujen puutteesta, ja samansuuntaisia valituksia kuulee vieläkin. Minusta O'Connor kuuluu niihin moderneihin klassikoihin, joiden tuotantoa voi pitää aidosti moraalisena, siitä huolimatta ettei se sovellu koko perheelle.

Otetaan joitakin tuoreempia esimerkkejä. Sellaiset nykyelokuvat kuten Paha poliisi, Menetetty maa ja Enter the Void, sekä sellaiset nykyromaanit kuten Alkeishiukkaset tai Hyväntahtoiset käsittelevät vakavia ja kipeitä moraalisia ongelmia ja arvostelevat kärkevästi modernia elämää. Niissä on myös suoraviivaista seksikuvausta, brutaalia väkivaltaa, perversioita, ahdistusta - ylipäätään kaikkea, minkä voi olettaa järkyttävän sovinnaisempaa yleisöä. Niitä on myös arvosteltu shokkitehojen tavoittelusta ja tyrmätty väkivaltapornona. Miten ne siis eroavat vaikkapa Teemu Mäen kissantappovideosta?

Myönnettäköön, että Mäen video on äärettömän kulunut esimerkki. Se vain osoittaa erinomaisesti kulttuuriradikalistisen provokaation onttouden. Esittämällä aidon veriteon ympäristötuhoja, nälänhätää ja muita vitsauksia kuvaavan materiaalin yhteydessä teos ei käytännössä sano muuta kuin sen, että maailma on täynnä väkivaltaa eikä mitään aste-eroja ole, vaikka yhdentyyppinen väkivalta järkyttää meitä enemmän kuin toisentyyppinen. Teoksen sisältö on nihilismiä tai ylimielistä moralismia - nehän ovat saman kolikon kaksi puolta. Sen kaltainen taide ei aidosti pyri herättämään yleisössä moraalisia pohdintoja; pikemminkin taka-ajatuksena on jonkinlaisten utooppis-kumouksellisten pyrintöjen edistäminen paiskaamalla "yhteiskunnan mädännäisyys" katsojan silmille sen kummemmin analysoimatta.

Edellä luettelemani elokuvat ja romaanit eivät puolestaan järkytä "vapauttaakseen" meidät. Päinvastoin ne paljastavat, muistuttavat ja varoittavat: tällaisia voimia sisältämme löytyy / tällaisia meistä voi tulla, ellemme pidä varaamme. Modernissa maailmassa ihmisen pimeät puolet, niin sanottu perisynti tai viheliäisyys, ovat niin tehokkaasti naamioituja, että niiden paljastaminen vaatii rajuja keinoja. Niin tehokkaasti meidät on johdateltu uskomaan, että olemme pohjimmiltamme järkeviä ja hyväntahtoisia, että edistymme kohti onnen ja vapauden tilaa. Todellisuudessa paheemme ja ongelmamme ovat samoja kuin Sofokleen, Shakespearen ja Racinen tragedioissaan käsittelemät, mutta äärimmäisempi aika vaatii äärimmäisempiä esteettisiä keinoja.

Jos haluaa hyökätä aikaansa ja sen ilmiöitä vastaan, on epärehellistä leikata itsensä irti ajastaan. Todella moraalinen teos uskaltaa myöntää, että olemme kaikki kaulaamme myöten modernissa elämässä, enemmän tai vähemmän sen turmelevan vaikutuksen alaisina, tekijä mukaanlukien. Se ei ole pikkusormen antamista liberaalille hapatukselle, vaan nöyryyttä tosiasioiden edessä. Jos tällä hetkellä Suomessakin nouseva kulttuurikonservatismin aalto nostaa esteettisiksi ihanteikseen primitiivisen yksinkertaiset jännitys- ja fantasiaromaanit tai antiseptiset hengelliset kirjaset, se ei onnistu sanomaan ympäröivästä maailmasta mitään.

Menneisyys on vieras maa

2011-02-18T10:14:00.000-08:00

Louis-Ferdinand Céline (1894-1961) ei kelvannut Ranskan kansallisten merkkihenkilöiden listalle tänä vuonna. En tunne listan sisältöä, mutta aavistelisin, että siltä löytyvät ainakin Maon Kiinasta innostunut Simone de Beauvoir ja stalinisti Henri Barbusse. Célinen synnit olivat painavampia, hän oli antisemiitti ja saksalaismielisen Vichyn hallituksen tukija.

Mitään erityistähän Céline ei tehnyt. Hän ei ilmiantanut vastarintaliikkeen jäseniä poliisille, ja hänen kuvaansa luulisi kiillottavan se, että hän lääkärinä kirjoitti vapautustodistuksia Saksaan pakkotöihin määrätyille. Célinen natsimielisyyskin on kyseenalaista: kaikesta päätellen hän oli niin anarkistinen persoona, ettei hän olisi sopeutunut minkään poliittisen ideologian kannattajakuntaan, puolueesta puhumattakaan. Hän vain sattui solvaamaan juutalaisia kolmessa pamflettikirjassa ja muutamissa lehtiartikkeleissa. Tämä oli liikaa Ranskan juutalaisjärjestöille ja kulttuuriministeri Frederic Mitterrandille, joka päätti Célinen pudottamisesta listalta. Ei auttanut, vaikka Céline on presidentti Sarkozyn lempikirjailija.

Erikoista tässä on se, että kirjailija herättää näin kiihkeitä reaktioita vielä 50 vuotta kuolemansa jälkeen, ja inho näkyy muuallakin kuin julkisessa keskustelussa. Muuan ystäväni ranskalainen naisystävä ei lainkaan ilahtunut, kun kerran yritin keskustella hänen kanssaan Célinen romaaneista. Knut Hamsun on puolestaan saanut lähes täyden synninpäästön Norjassa - luultavasti siksi, että hänen natsimielisyytensä voitiin kätevästi panna seniiliyden syyksi. Célinestäkin on yritetty tehdä syyntakeetonta: sodanjälkeisen Pariisin kulttuurielämästä kirjoittanut Antony Beevor luonnehti häntä "loistavaksi, mutta häiriintyneeksi kirjailijaksi." Aiemmin hänen "häiriintyneisyyttään" on selitetty ensimmäisessä maailmansodassa päähän saadulla vammalla, mutta uudempi tutkimus on laimentanut selitysvoimaa: Céline ei luultavasti haavoittunutkaan päähän, vaan kallovamma oli osa hänen itsestään rakentamaansa hullun neron myyttiä.

Nykyään tyydytään vaan epämääräisesti viittaamaan kirjailijan "häiriintyneisyyteen" tai jopa "mielenvikaisuuteen". Jos lahjakas taiteilija kannattaa epämiellyttävää ideologiaa, hänen on aivan pakko olla vialla päästään. Terve yksilö pitää automaattisesti YK:n ihmisoikeusjulistusta raamattunaan, vaikka eläisi aikana, jolloin koko julistusta ei ole vielä kirjoitettu. Tällaiset ajatuskulut ovat ytimenä puhdistusoperaatiossa, jossa eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta yritetään selittää pois kaikki, mitä Mona Sahlinin tai Jarkko Tontin kaltaiset yksilöt eivät voi sulattaa.

Välillä kuulee väitettävän, ettei juutalaisvastaisuus kuulu eurooppalaisuuteen. Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Historiaa tarkastellessa huomaa, että antisemitismi on Euroopan henkisen perinnön ydinmehua: viimeistään keskiajalta lähtien se on yhdistänyt eliittiä ja rahvasta, porvareita ja sosialisteja, katolilaisia ja protestantteja. Toisen maailmansodan loppuun saakka antisemiitteihin lukeutui paljon oppineita ja lahjakkaita yksilöitä, ja vuosisadan alkupuolella älymystön juutalaisvastaisuus oli kiihkeimmillään juuri Ranskassa, eikä esimerkiksi Saksassa.

Eikä antisemitismi ollut monoliitti, vaan sitäkin oli eri asteista. Suurin osa antisemiiteistä oli varsin maltillisia. Useimmat antisemiitit vastustivat juutalaisten vaikutusta kulttuuri- ja liike-elämässä ja saattoivat kannattaa heidän sulkemistaan valtion virkojen ulkopuolelle, mutteivät sentään halunneet hävittää koko kansaa sukupuuttoon. Natsien joukkomurhat olivat juutalaisvastaisuuden ääri-ilmiö, ja on liioiteltua sanoa, että ne olisivat olleet looginen seuraus ajan juutalaisvastaisesta ilmapiiristä. Unkarin valtionhoitaja Miklós Horthy, vakaumuksellinen antisemiitti, suojeli valtakaudellaan Unkarin juutalaisia natsien vainoilta, ja pitkälti hänen ansiostaan niinkin moni maan juutalainen välttyi kaasukammiolta.

Mitä siis yritän sanoa? Sitä, ettei Célinen antisemitismi ollut omana aikanaan mitenkään tavatonta tai ihmeellistä. Niin kuin ei sekään, että ruotsalaiset ja Arvo Ylppö kannattivat pakkosterilointeja 30-luvulla. Se oli aikansa eettisten ja lääketieteellisten standardien mukaan aivan salonkikelpoista. Miksi historia pitäisi alistaa poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle? Eikö riitä, että virheistä opitaan?

"The past is a foreign country: they do things differently there." Näin alkaa L. P. Hartleyn romaani The Go-Between (1953), ja moni historiantutkija on ottanut lauseen motokseen. Valitettavasti vielä useampi muu on unohtanut lauseen tai ei ole sitä koskaan lukenutkaan. Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa.

Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle, ennen kuin joku hyvä ihminen ehtii kiellettyjen kirjojen luetteloa laatiessaan C-kirjaimen kohdalle.

Kontaktihypoteesi ja irlantilaiset

2011-02-14T09:57:00.000-08:00

Monikulttuurisuutta ihannoivilla on muuan sitkeä uskomus, jonka he tuovat esiin aina tilaisuuden tullen. Tarkoitan ajatusta, että ennakkoluulot ja eripura lievenevät itsestään, kun eri etniset/kulttuuriset ryhmät joutuvat jakamaan saman tilan. Sosiologian ja sosiaalipsykologian piirissä olettamusta on nimitetty kontaktihypoteesiksi, eikä nykytutkimus enää pidä sitä uskottavana. Mikään ei viittaa siihen, että yhteiselo sinänsä johtaisi yhteisymmärrykseen. Muutenhan maahanmuuttajalähiöissä asuvat kantasuomalaiset olisivat suvaitsevaisuuden perikuvia. Olennaisempaa on se, pitävätkö osapuolet saman tilan jakamista mielekkäänä ja onko siitä käytännössä enemmän harmia vai hyötyä. Sekin vaikuttaa, tapahtuuko kontakti vapaaehtoisesti vai väkisin.

Uskomuksen hölmöyden todistamiseen ei välttämättä tarvita tieteellistä tutkimusta, vaan se onnistuu myös niin sanotulla maalaisjärjellä. En usko, että alkaisin pitää kenestäkään ihmisestä vain siksi, että joutuisin jatkuvasti olemaan hänen seurassaan. Liika läheisyys johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen: jos joutuisin esimerkiksi asumaan samassa asunnossa hyvän ystävän kanssa, olisimme nopeasti vähemmän hyviä ystäviä ja riitoja syntyisi aiheista, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. Kommuunielämästä ei ole länsimaissa erityisen rohkaisevia kokemuksia, sellaista jaksaa harva yli 25-vuotias. Soluasumistakin kestetään lähinnä siksi, että se on taloudellisesti edullista ja ennen kaikkea väliaikaista. Normaalisti eripuraisetkin ihmiset saattavat toki löytää väliaikaisesti yhteisen sävelen, kun heitä uhkaa jokin vaara, mutta vaaran väistyessä ristiriidoilla on tapana palata päiväjärjestykseen.

Ajatusta läheisyyden siunauksellisuudesta ei siis tue mikään todistusaineisto tai järkiperuste. Mutta siihen halutaan uskoa, koska se kuulostaa niin sympaattiselta. Olisi toki mukavaa, jos kaikki ongelmat ratkeaisivat sillä, että ottaisimme toisiamme kädestä.

Viimeksi törmäsin kontaktihypoteesiin ollessani joitakin viikkoja sitten vieraana television Voimala -ohjelmassa. Kirjailija Esa Salminen arvosteli kantasuomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja kertomalla, että 1800-luvun Yhdysvalloissa oltiin yleisesti sitä mieltä, etteivät irlantilaiset siirtolaiset koskaan sopeutuisi amerikkalaiseen elämänmenoon. Ajan mittaan amerikanirlantilaisista kuitenkin tuli kiinteä osa yhteiskuntaa, pääsipä irlantilainen lopulta presidentiksikin.

Mutta lähemmin tarkasteltuna esimerkki alkaa toimia itseään vastaan. Irlantilaisten maahanmuuttajien päävirta suuntautui 1800-luvulla Massachusettsin osavaltion pääkaupunkiin Bostoniin. Boston oli puritaanien 1600-luvulla perustama, perinteisesti protestanttinen kaupunki. Katolilaiset irlantilaiset muuttivat silkalla määrällään ja suuremmilla perheyksiköillään kaupungin pysyvästi. Katedraaleja pystytettiin tiheään tahtiin ja katolilaiset alkoivat vaikuttaa kaupungin hallinnossa. Protestantit reagoivat aluksi takertumalla entistä tiukemmin omaan identiteettiinsä, ja alkoivat sitten pikku hiljaa muuttaa muihin osiin maata, koska katsoivat kaupunkinsa menneen pilalle. Nykyään Boston tunnetaan amerikanirlantilaisen kulttuurin keskuksena ja katolilaiset ovat kaupungin suurin ja merkittävin uskontokunta.

On kokonaan toinen kysymys, oliko Bostonin katolilaistuminen mitenkään huono asia. Mutta kaupungin protestanttiväestön näkökulmasta irlantilaisten siirtolaisuus tuhosi paikallisen alkuperäiskulttuurin. Mitään monikulttuurista mosaiikkia ei syntynyt, vaan yksi kulttuuri syrjäytti toisen.

Historia toistaa itseään joissain Euroopan osissa. Muun muassa Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa on puhuttu "white flight" -ilmiöstä eli kantaväestön joukkomuutosta maahanmuuttajavaltaisista kaupungeista ja kaupunginosista. Ranskan maahanmuuttajalähiöissä ei samaistuta uuteen kotiin, vaan jalkapallo-otteluissa siirtolaisnuoret hurraavat Algerian joukkueelle ja "nique la France" on suosittu iskulause. Tämä ei viesti halusta osallistua maan rakentamiseen, vaan pyrkimyksestä hyötyä sen elintasosta ja haistattaa pitkät kaikelle muulle.

Luettelemieni maiden ensimmäiset suuret siirtolaisaallot tulivat toisen maailmansodan jälkeen paikkaamaan työvoimapulaa - nykyistä maahanmuuttoaaltoa perustellaan samalla syyllä. Kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe Christopher Caldwell kertoo, että suhtautuminen tulokkaisiin oli silloin pääosin myönteistä mm. siitä syystä, että tulijoiden uskottiin tekevän työnsä ja palaavan takaisin kotiin. Työvoimapula tuli ja meni, mutta siirtolaiset jäivät, samoin kuin heidän vaikutuksensa väestörakenteeseen.

Nyt on käynnissä sama prosessi, mutta vielä suuremmassa mittakaavassa. Ongelmat on huomattu ja osin tunnustettukin, ja luultavasti jopa kaiken suhteen jälkijunassa kulkeva älymystö ennen pitkää myöntää niiden olemassaolon. Onko niiden ratkaiseminen jo myöhäistä, sitä on vaikea sanoa. Varmaa on vain, että omalla painollaan edetessä juuri mikään ei päädy mielekkääseen lopputulokseen.

Painotuoretta

2011-02-09T09:39:00.000-08:00

Viides kaunokirjallinen teokseni on juuri tullut painosta. Virallisesti se julkistetaan Lahden kirjamessuilla lauantaina 21.2., enkä oikein usko, että se ehtii suuriin kirjakauppoihin ennen sitä. Mutta malttamattomille tiedoksi, että kirjaa on myynnissä jo tulevana viikonloppuna järjestettävillä Elävän Kirjallisuuden festivaaleilla Tampereella. Lisäksi sitä voi internetin välityksellä tilata kirjakauppahintaa edullisemmin suoraan kustantajalta.

Viime viikonloppuna käväisin erään kollegan kirjanjulkistamisjuhlissa, ja siellä oli väittelyä siitä, pitäisikö kirjat kirjoittaa hitaasti vai nopeasti. Kysymykseen ei tietenkään ole kuin subjektiivisia vastauksia. Paavo Haavikko kirjoitti nopeasti ja paljon, eikä ainakaan omien sanojensa mukaan juuri editoinut tekstiään. Malcolm Lowrylta meni melkein kymmenen vuotta saattaa Tulivuoren juurella lopulliseen muotoonsa, Thomas Mann kirjoitti Taikavuorta noin kaksitoista vuotta. Olen huomannut, että varsinkin vanhemmiten monista kirjailijoista tulee käsittämättömän nopeita ja tuotteliaita. Jarkko Laine valitteli joitakin vuosia ennen kuolemaansa, että hänellä on kyllä aikaa kirjoittaa, mutta mikä kustantaja julkaisisi häneltä viisi kirjaa vuodessa?

Itse en osaa työstää kirjaa kovin pitkään. Ilman syntyi noin puolessa vuodessa, suunnilleen saman ajan ovat vieneet useimmat muut kirjani (siinä muodossa kuin ne lopulta julkaistiin). Ihmisen viheliäisyydestä on tässä mielessä poikkeus, kirjoitin sitä melkein kaksi vuotta. Tosin tein sinä aikana paljon muutakin, mm. käänsin Robert Louis Stevensonin Itsemurhaklubin ja toimitin Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kokoomateoksen. Siitä huolimatta käsikirjoituksen hidas eteneminen tuskastutti välillä. Pelkäsin esseiden hajoavan rönsyilyynsä tai laajenevan loputtomiin. Juuri tämä on vaarana hitaudessa. On paljon parempi, että teos ylipäätään valmistuu, keskeneräisine ajatuskulkuineen ja ristiriitaisuuksineen kaikkineen. Kirjailijahan tekee teosten ohella myös tuotantoa, ja iduillaan olevat asiat voivat sitten täsmentyä tulevissa teoksissa.

Hitaus ja nopeus ovat myös suhteellisia käsitteitä. Muutamassa viikossa rykäisty kirja saattaa olla hautunut mielessä vuosikymmenen. Jotkut uuden kirjani esseistä olivat eläneet idea-asteella muistini tavoittamattoman ajan. Ne ovat vihdoin löytäneet jonkinlaisen muodon, ja olen tyytyväinen päästessäni niistä eroon. Kirjoittaminen on ajattelemista, ja tämänkertaiset ajatukseni kypsyivät riittävän nopeasti, etten ehtinyt kyllästyä niihin, mutta riittävän kauan, että ne voi nyt jättää pärjäämään omillaan. Vorwärts!

"Tyyni" valtameri

2011-01-20T08:44:00.000-08:00

Minisarja Pacific näkyy nykyään Suomenkin televisiossa, mutta koska en jaksanut vaivautua seuraamaan sen etenemistä viikoittain, ostin kaikki osat sisältävän dvd-boksin.

Sarjan taiteellinen taso oli pitkälti sellainen kuin olin odottanut. En ole koskaan pitänyt mahtipontisesta Spielberg-tyylistä ja sarjan musiikki on sietämätöntä. Draama ja henkilökuvaus eivät missään vaiheessa nouse keskitason yläpuolelle, ja kaiken kukkuraksi tarinaan on ympätty muutama romanssi, mikä on tietenkin kardinaalivirhe. Kunnon sotaelokuvan pitää kuvata raavaiden miesten eloa juoksuhaudoissa, herkistely jääköön muihin lajityyppeihin.

Pacificin ajankuva on kuitenkin onnistunutta, minkä vuoksi katselin sarjan alusta loppuun jokseenkin hyvillä mielin. Tyynenmeren taisteluista toisessa maailmansodassa on kyllä tehty yksittäisiä elokuvia, muttei kokonaisvaltaista realistista kuvausta. Siinäkin mielessä sarja puolustaa paikkaansa. Se kuvaa amerikkalaisten merijalkaväen miesten silmin tukalaa, pieneltä trooppiselta saarelta toiselle etenevää sotaretkeä, jossa taudit ja myrkylliset eläimet olivat yhtä suureksi vaaraksi kuin vihollinen.

Tyynellämerellä toinen maailmansota oli hyvin erilaista kuin Euroopassa, eikä pelkästään erilaisen luonnon vuoksi. Vihollista kohtaan oltiin paljon armottomampia, eikä sodan uskottu kummallakaan puolella päättyvän vihollisen nujertamiseen, vaan tämän täydelliseen tuhoamiseen. On yleisessä tiedossa, että Vietnamissa palvelleilla amerikkalaissotilailla oli tapana kerätä kaatuneiden Vietcongin sissien korvia ja muita ruumiinosia voitonmerkeiksi. Vähemmän on puhuttu siitä, että samaa harrastettiin myös Tyynellämerellä. Pacificissakin sotilaat kiskovat kaatuneilta japanilaisilta kultahampaat suusta rikastuakseen niiden avulla rauhan palattua. Muutenkin vihollisten kärsimyksille lähinnä naureskellaan, ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, miten "japsien" kanssa on meneteltävä: kill 'em all, let God sort 'em out.

Euroopan sotanäyttämöllä vastaavanlaisia ilmiöitä ei havaittu, ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa. Saksalaisten vastustajien kohtelu oli monta pykälää sivistyneempää. Syytä ei ole vaikea ymmärtää. Saksalaiset näyttivät samalta kuin amerikkalaisetkin, kulttuurierot eivät olleet jyrkkiä, monilla amerikkalaissotilailla oli saksalaiset sukujuuret, jotkut osasivat kieltäkin. Japanilaiset taas olivat eri rotuisia (tiedän kyllä, että nykyisin on poliittisesti ja osin tieteellisestikin korrektimpaa puhua populaatioista, mutta koska olen kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti, puhun vanhaan tapaan roduista), edustivat useimmille amerikkalaisille täysin vierasta kulttuuria ja kaiken kukkuraksi kävivät sotaa omilla säännöillään. Syy siihen, miksi liekinheittimiä käytettiin niin paljon Tyynenmeren rintamalla, oli se, että asemiinsa kaivautuneet japanilaiset eivät ammusten loputtuakaan suostuneet antautumaan, vaan heidät oli käristettävä bunkkereihinsa.

Kun maasodan aloite oli Midwayn merivoiton jälkeen siirtynyt USA:lle, etenevät amerikkalaiset kohtasivat ensimmäistä kertaa täysin fanaattisen vihollisen, joka oikeasti piti kuolemaa antautumista parempana vaihtoehtona. Japanilaisiin iskostetusta, samuraiden bushido-koodiin perustuvasta fanaattisuudesta kertoo paljon se, että viimeiset Japanin keisarillisen armeijan sotilaat, aliluutnantti Hiroo Onoda ja sotamies Teruo Nakamura, antautuivat vuonna 1974. Järjetön sinnikkyys herätti amerikkalaisissa tunteen, että japanilaisia ei pidäkään kohdella kuin lajitovereita, vaan heidät pitää hävittää kuin vaaralliset petoeläimet.

Armeijan propaganda ruokki käsitystä petomaisista, julmista ja barbaarisista japanilaisista ja korosti heidän vieraita, kummallisia tapojaan. Julisteiden karikatyyrit iskostivat mieliin kuvan "japanilaisesta apinasta". Japsi merkitsi Tyynellä merellä palvelleelle amerikkalaissotilaalle samaa kuin vinosilmä Vietnamissa palvelleelle: pelottavaa, mutta korkeintaan puoli-inhimillistä vihollista.

Japanilaisten kuva vihollisistaan ei ollut sen ymmärtäväisempi. Propaganda esitti jenkit paholaismaisina olentoina, imperialistisina riistäjinä tai heikkoina rappeutuneen kulttuurin edustajina. Heitä halveksittiin, koska he kehtasivat antautua vastustajilleen, ja sotavankien kohtelu oli raakaa. Kun Yhdysvaltoihin tihkui tietoja liittoutuneiden vankien teloituksista, pahoinpitelyistä ja käytöstä pakkotöissä, Pearl Harborissa syntynyt kostomentaliteetti sai lisää polttoainetta.

Kun vihollinen ei ole ihminen vaan apina tai demoni, voidaan heittää hyvästit Geneven sopimuksen artikloille ja muille herrasmiesmäiseen sodankäyntiin kuuluville pidäkkeille, jotka muutenkin ovat kovin hauraita kansakuntien ottaessa yhteen. Tyynellämerellä pääsi irti primitiivinen viha ja julmuus, jolle ei ollut vertailukohtaa länsimaiden keskenään käymissä sodissa. Nämä pimeät energiat saattoivat hyvin vaikuttaa amerikkalaisten päätökseen atomipommin pudottamisesta yhtä paljon kuin järkiperäinen halu säästää omien sotilaiden henkiä.

Asia tosin mutkistuu, kun Tyynenmeren sotaa vertaa primitiivisten kansojen sodankäyntiin. Edellä mainitsemani ruumiinosien keräily voitonmerkkeinä on perua niistä. Intiaanit keräsivät päänahkoja, ja antropologien mukaan jokainen Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoittaa heimon kielessä "ihmistä". Muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi. Kuitenkaan heimoihmiset eivät saaneet yhteenotoissaan aikaan läheskään niin totaalista tuhoa kuin modernit ihmiset, vaikka vastustajan dehumanisointi oli heillä jo kieleen koodattuna. Kenties heidän aseidensa alkeellisuus pakotti pitämään sodankäynnin tiettyjen säädyllisyyden rajojen sisällä. Joku venäläinen kirjailija sanoi aikoinaan pitävänsä pahimpana painajaisenaan Tsingis-kaania, jolla on käytössään lennätin. Sellaisenhan saimme sittemmin nähdä Iosif Stalinin hahmossa. Kaikkein vaarallisin olento taitaa kuitenkin olla luolamies, jolla on käytössään ydinase.

Monikulttuurinen noidankehä

2011-01-19T10:00:00.000-08:00

Juttelin äskettäin tutun taksikuskin kanssa. Hän kertoi ulkomaalaisten kuljettajien kanssa syntyneistä ongelmista. Heistä kuulemma tulee eniten valituksia asiakkailta: töykeää käytöstä, lisämaksujen perimistä toimenkuvaan kuuluvista palveluista ja sen sellaista. Todellinen ongelma tilanteessa on kuitenkin se, että työnantaja ei mielellään ota kurinpitotoimia käyttöön, koska monilla ulkomaalaisilla työntekijöillä on siinä tilanteessa tapana syyttää pomoa rasismista.

Eniten hankaluuksia oli koitunut eräästä somalialaissyntyisestä kuljettajasta. Kyseinen mies oli myös erityisen hanakka heiluttamaan rasismikorttia nuhteita saadessaan. Viimein työnantaja joutui antamaan tälle kenkää erityisen törkeän väärinkäytöksen takia. Kuljettajan vuoro oli alkanut iltapäivällä, mutta ensimmäinen asiakas oli otettu kyytiin vasta iltakymmenen aikoihin. Siinä välissä olevat viitisen tuntia kuljettaja oli kuskannut kavereitaan ympäri kaupunkia - veloituksetta tietenkin. Ennen potkujaan somalimies oli kuitenkin ehtinyt aiheuttaa paljon harmia sekä taksifirmalle että sen asiakkaille.

On aina vaarallista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai ennustuksia erillisistä anekdooteista, mutta jotakin tämä mielestäni kertoo sekä Suomen tämänhetkisestä ilmapiiristä että siitä, mihin mahdollisesti olemme menossa. Ihminen nimittäin on sellainen, että kun häntä pidetään etnisyytensä takia virallisesti sorrettuna ja solvattuna, hän alkaa käyttää tilannetta edukseen. Ja kun häntä moititaan erivapauksien ottamisesta, moittijan suu tukitaan sanomalla r-alkuinen taikasana. Kukaan kun ei halua syrjintäsyytteitä niskoilleen.

Mitä tästä pahimmillaan seuraa? Se, että työnantajat välttävät palkkaamasta ulkomaalaisia työntekijöitä, etteivät joutuisi hankaliin tilanteisiin. Yhä useammat maahanmuuttajat jäävät työttömiksi, syrjäytyvät, ja saavat lisää aihetta syyttää kantaväestön asenteita kaikista ongelmistaan. Lisää polttoainetta saavat myös ne, joiden mielestä ulkomaalaiset ovat yksinkertaisesti pahoja ja laiskoja. Väestöryhmien välit kiristyvät entisestään ja syntyy vierasperäinen alaluokka.

Todellisuudessa syypäitä tähän noidankehään eivät ole kantaväestö eivätkä maahanmuuttajat, vaan monikulttuurisuuden ideologia ja poliittisesti korrekti valhe, joiden levittämisessä on kunnostautunut erityisesti korkeasti koulutettu väestönosa. Hyvää tarkoittavien tollojen mielestä maahanmuuttaja ei kykene ilkeyteen tai itsekkyyteen, ainakaan ilman valkoisen miehen apua - ja hyvää tarkoittavien tollojen näkemyksestä on tullut valtiovallan ja tiedotusvälineiden virallinen linja. Kun yksilön vastuu ulosmitataan ja tilalle otetaan joukko näennäishistoriallisia ryhmäidentiteettejä, joista yhdet kuuluvat sortajiin ja toiset uhreihin, uhrin statuksesta tulee kilpi, jonka taakse voi suojautua kaikelta kritiikiltä. Harva on niin suoraselkäinen, että ehdoin tahdoin jättää hyödyntämättä moista etua. Minustakin olisi oikein mukavaa kuulua porukkaan, jota pidetään automaattisesti valtavana rikkautena ja voimavarana ja jolta on kiellettyä vaatia mitään.

Alas huumori!

2011-01-17T10:08:00.000-08:00

Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Parnasson blogin kommenttiosastolla:

Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.

Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.

Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.

Aiheeseen liittyen katselin viikonloppuna dvd:ltä Martin Scorsesen aliarvostetun mestariteoksen Koomikkojen kuningas (The King of Comedy, 1983). Se on hyvin huvittava elokuva, muttei missään tapauksessa komedia, niin kuin ohjaaja on itsekin korostanut. Se kertoo tyhjäntoimittaja Rupert Pupkinista (Robert De Niro), jonka pakkomielteenä on pääseminen Jerry Lewisin tv-show'hun standup-koomikoksi. Hän on liian vakuuttunut komediallisesta neroudestaan aloittaakseen pohjalta yökerhojen hauskuuttajana, ja muiden suorien teiden päätyttyä umpikujaan hän kidnappaa Lewisin ja uhkaa surmata tämän, ellei häntä päästetä esiintymään ohjelmaan.

Pupkinin vitsit ovat surkeita, mutta hahmona hän on äärimmäisen hauska. Huumorin lähde on hänen pakkomielteinen tarpeensa olla hauska, hänen epäonnistuneet yrityksensä naurattaa. Hän on kuitenkin liiaksi egonsa ja palvonnankaipuunsa kahlitsema, jotta voisi löytää neroutta omasta kömpelyydestään, ja niinpä hänen elämäntarinansa on eräänlainen venytetty Monty Pythonin Oscar Wilde -sketsi.

Yksi Koomikkojen kuninkaan saavutuksia on kyky kirvoittaa katsojasta nauru ja tyrehdyttää se saman tien. Pupkinin huvittavuus on ilmeistä, mutta tuntuu kyseenalaiselta, koska kyseessä on henkisesti sairas, harhoissaan elävä ihminen. Samalla elokuva piirtää pienoiskuvan kulttuurista, joka haluaa pakkomielteisesti ja koko ajan viihtyä ja viihdyttää, nauraa ja naurattaa.

Koomikkojen kuningas on kuvallisia alluusioita myöten Taksikuskin sisarteos, mutta oikeastaan vielä äärimmäisempi ja armottomampi modernin elämän kuva. Taksikuskin Travis Bickle haluaa olla sankari, yhteisön palvelija, kaupungin puhdistava sheriffi, tai niin hän ainakin perustelee pakkomielteensä itselleen. Pupkinin narsismi on paljaampaa: hän vain haluaa joukkojen palvovan, rakastavan ja ihailevan häntä, ja mikä olisikaan parempi keino hankkia palvontaa, rakkautta ja ihailua kuin saada ihmiset nauramaan. Koska ihmiset haluavat nauraa. Ja tämän naurun vuoksi mikään uhraus ei ole liian suuri, mikään teko ei ole liian alhainen.

Suosittelen varauksetta Koomikkojen kuninkaan katsomista. Sen aikana voi miettiä hiljaa, mille me nauramme, miksi, ja mitä se meistä kertoo.

Uusi ihminen vanhalla mantereella

2011-01-15T11:45:00.000-08:00

Jimmy käveli noita likaisia kujia pitkin, hän asteli surkean kansan keskuudessa luontevasti ja piittaamattomasti kuin ainakin amerikkalainen. Kukaan muu kuin amerikkalainen ei kykene liikkumaan niin vapautuneesti ja hymyssä suin likaisen, nälkäisen ja onnettoman kansan keskellä. Se ei ole tunteettomuuden merkki, se osoittaa toiveikkuutta ja myös viattomuutta. Amerikkalaiset eivät ole kyynisiä, he ovat toiveikkaita. Toiveikkuus on jo sinänsä viattomuuden merkki. Joka ei tee pahaa ei liioin ajattele pahaa, ei kiellä pahan olemassaoloa, mutta ei ole myöskään taipuvainen uskomaan että paha on väistämätön ja korjaamaton. Amerikkalaiset uskovat että kaikkea, kurjuutta, nälkää ja tuskaa vastaan voi taistella, että ihminen voi nousta kurjuudesta, nälästä ja tuskasta, että mikä tahansa tuska voidaan parantaa. He eivät tiedä että pahaa ei kyetä poistamaan. He eivät tiedä sitä koska ovat monessa suhteessa maailman kristillisin kansa. He eivät tiedä että ilman pahuutta ei voi olla edes Kristusta. No love no nothin'. Ellei ole pahaa, ei ole Kristustakaan. Jos maailmassa on vähemmän pahuutta, Kristuksella on myös vähemmän merkitystä. Amerikkalaiset ovat hyviä. Jos he havaitsevat jossain kurjuutta, nälkää ja tuskia, heidän ensimmäinen vaistomainen tekonsa on auttaa niistä kärsiviä. Koko maailmassa ei ole toista kansaa, joka tuntisi yhtä voimakkaasti, yhtä puhtaasti ja yhtä vilpittömästi yhteenkuuluvuutensa muun ihmiskunnan kanssa kuin amerikkalaiset. Kristus vaatii kuitenkin ihmisiltä sääliä eikä yhteenkuuluvuutta. Yhteenkuuluvuus ei ole kristillinen tunne.

- Curzio Malaparte, Iho (suom. Tapio Hiisivaara)

Humanismi ja panttivankien ampuminen

2011-01-14T10:07:00.000-08:00

Viime joulukuussa taisteleva humanisti Jussi K. Niemelä, tuo ex-perussuomalainen, ex-syväekologi, ex-Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja ja nyt myös ex-vihreä, kirjoitti mielenkiintoisen blogikirjoituksen. Siinä hän suomi yhtä entisistä viiteryhmistään, Vihreää liittoa, islamilaisen fundamentalismin hiljaisesta suosimisesta. Tämä sinänsä täysin oikeutettu kritiikki on jo pitkään ollut tuttua aikaansa seuraaville, tuskin vähiten tämän blogin lukijoille, joten en nyt käsittele sitä. Mielenkiintoisempaa kirjoituksessa oli Niemelän oma käytännön ehdotus islamistien pommi-iskujen maailmanlaajuiseksi vähentämiseksi:

Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua - lopullisesti suljettua - moskeijaa.

Kuten tiedetään, oma käsitykseni poliittisesta islamista on yksinomaan negatiivinen. Yhtä kielteisesti suhtaudun länsimaiden nöyristelyyn islamististen painostusryhmien ja muiden barbarian edustajien edessä. Olen myöskin sitä mieltä, etteivät minareetit kuulu eurooppalaiseen katukuvaan. Niemelän ehdottamia keinoja en kuitenkaan hyväksy, ne kun eivät ole vastaiskuja barbarialle vaan itsessään barbarian muotoja.

Uskonnollisten yhteisöjen rankaiseminen niiden yksittäisten jäsenten teoista sotii länsimaisen oikeuskäytännön olennaisimpia periaatteita vastaan. Täällä rikoksesta rangaistaan sen tekijää, ei hänen viiteryhmäänsä. Ajatus moskeijoiden sulkemisesta vastineena terrori-iskuille on periaatteeltaan sama kuin natsien miehityshallinnon tapa ampua kymmenen panttivankia jokaista vastarintaliikkeen surmaamaa saksalaista sotilasta vastaan. Tosin natsien toiminta oli piirun verran ymmärrettävämpää, koska silloin vallitsi sotatila, mutta me emme ole julistaneet sotaa kenellekään eikä meille ole sellaista julistettu.

Samantapaista menetelmää ovat myöhemmin käyttäneet mm. Britannian armeija Pohjois-Irlannissa sekä Israelin armeija palestiinalaisalueilla. Kun tarkka-ampuja surmasi sotilaan, armeija räjäytti sekä talon, josta laukaus oli ammuttu, että sen naapurikorttelit. Varsinkin Palestiinassa tällaiset toimet ovat vain koventaneet asenteita ja lisänneet siviiliväestön katkeruutta. Ergo: tällaiset toimet ovat paitsi oikeuskäsityksemme vastaisia, myös tehottomia. Euroopassa moskeijoiden sulkeminen luultavasti vain radikalisoisi muslimiväestöä, kun muslimeihin kohdistuvasta sorrosta vaahtoavat imaamit saisivat vihdoin konkreettista näyttöä väitteilleen. Yleensäkin väki- ja pakkovalta, kohdistuivatpa ne sitten ihmisiin tai elottomiin objekteihin kuten rakennuksiin, ovat äärikeinoja, joita pitäisi käyttää vain silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole tai kun niiden suotuisasta vaikutuksesta voidaan olla jokseenkin varmoja. Niiden käytöllä uhoavat yleensä eniten ne, jotka eivät politiikasta ja ihmisluonnosta mitään käsitä.

Nyt pakkotoimenpiteillä uhoaa sekulaari humanisti ja ultraliberaali kosmopoliitti, jolle ihmisoikeudet ovat ylin opinkappale. Joku saattaa yllättyä tästä. Itse olen tottunut kuulemaan repressiivisiä äänenpainoja myös ja usein erityisesti sieltä, missä kiihkeimmin kannatetaan suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia, vapaamielisyyttä ja "inhimillisiä arvoja".

Humanismi ei ole entisensä. Klassinen liberalismi ja humanismi korostivat yksilönvapautta ja yksilön kykyä kehittää itseään. Nykyään kyseisen aatesuunnan kannattajat eivät enää ole kiinnostuneita yksilöstä, vaan koko ihmiskunnasta. Heidän mielestään tällä ihmiskunnalla on yhteiset tarpeet ja yhteinen päämäärä, moderni maallistunut, liberaali yhteiskunta. Matkalla tähän historian päätepisteeseen ihmiset on vapautettava uskontojen, perinteiden ja hierarkioiden kahleista vaikka heidän oman tahtonsa vastaisesti.

Niemelöiden humanismi on fundamentalistista, koska se asettaa itsensä kaikkien muiden ideologioiden yläpuolelle, erehtymättömäksi ja kaikkiin yksittäistapauksiin sovellettavaksi. Tässä asenteessa on fundamentalismin ydin, ei niinkään missään yksittäisessä uskonkappaleessa. Ei siis ole mitään syytä, miksei ihmiskunnan nimissä voitaisi tehdä vastaavia hirmutekoja kuin arjalaisen rodun tai työväenluokan.

Kaputt

2011-01-13T10:54:00.000-08:00

Sairastaminen on perin hyödyllistä. Koska jokin influenssantapainen sai minut viime viikolla päiväkausiksi vuoteenpohjalle, sain luettua Curzio Malaparten erinomaisen proosateoksen Kaputt (1944). Malapartesta ei näinä päivinä monikaan puhu, mikä on sääli, sillä nykyproosan tulevaisuutta pohdittaessa hänen kaltaisiaan tekijöitä ei kannata ohittaa.

Malaparte oli siviiliammatiltaan lehtimies, toisen maailmansodan aikana sotakirjeenvaihtaja, mutta hänen suhteensa tosielämästä poimittuun aineistoon oli maltillisesti sanottuna luova. Kaputtin ilahduttavin piirre on todellisten tapahtumien ja historiallisten henkilöiden yhdistely keksittyyn ja jopa fantastiseen aineistoon - tyyli, jota on tapana nimittää maagiseksi realismiksi. Joskus tosi ja fiktio on kohtalaisen helppo erottaa toisistaan: tarina, jossa Malaparte ja Espanjan Suomen-lähettiläs kohtaavat öisen Helsingin kaduilla loukkaantuneen hirven, jolle Risto Ryti lopulta tilaa eläinambulanssin, on selvästi mielikuvituksen tuotetta, ja sama luultavasti pätee inhonaturalistiseen kuvaukseen saunovasta Heinrich Himmleristä. Mutta välillä rajapintaa on vaikea hahmottaa; näkihän kapteeni Malaparte varmasti mitä kummallisimpia asioita kierrellessään Italian lehdistön sotakirjeenvaihtajana Suomessa, Saksassa, Ukrainassa, Kroatiassa, Romaniassa...

Toden ja keksityn eroa ei Malaparten kohdalla ole mielekästä tehdä erityisen tarkasti, sillä hän on kronikoitsija samassa mielessä kuin vaikkapa Proust tai Céline: hän haluaa tavoittaa kokonaisen ajanjakson yleiskuvan ja tunnelman, ei vain kirjata tapahtunutta ylös. Tässä tehtävässä kuvitelmat, houreet ja matkan varrella paisuneet anekdootit ovat aivan yhtä kelvollista rakennusainesta kuin faktuaaliset tapahtumatkin. Jos historiallinen romaani palaa jälleen muotiin, niin kuin jossakin taisin ennustaa, toivon uusien yrittäjien ottavan oppia Malapartelta, joka puolusti metodiaan näin:

Mutta minähän olen vapaa taiteilija, en minä ole riippuvainen yksinkertaisesta todellisuudesta. Jos minä kirjoitan romaanin, jossa Napoleon voittaa Waterloon, palaa Tuileries'hin ja elää Ranskan ja Rooman keisarina yhdeksänkymmenvuotiaaksi, niin minä olen oikeassa eikä historia. Se sankarihahmo, jonka David antoi Napoleonille, on oikeampi kuin se pieni, keltainen, vatsakas mies, mikä hän todellisuudessa oli. Entä käsitys, joka teillä on Kristuksen maallisesta hahmosta, sen ovat luoneet italialaiset taiteilijat eikä kukaan muu. Ei Chateaubriand koskaan käynyt Niagaran putouksilla, mutta siitä huolimatta hän loi niistä ensimmäisen suuren kuvauksen. On yhdentekevää, oliko niitä hevosia yksi tai kaksi, sata tai tuhannen; jos se taiteena pätee, se on historiallisestikin oikein.

Yksi lahjakas oppilas on jo löytynytkin, nimittäin Hyväntahtoiset -romaanin kirjoittaja Jonathan Littell. Hyväntahtoiset onkin monessa mielessä malapartelainen teos yhdistellessään sotakuvausta ja veijariromaania, aateromaania ja maagista realismia, sekä ennen kaikkea rönsyillessään täydellä taiteilijan vapaudella. Kuitenkin Malaparten ja Littellin asennoitumistavat ovat hyvin erilaiset. Molemmat kuvaavat sodassa irti pääsevää primitiivisyyttä, ja molemmat antavat hävinneiden näkökulman toiseen maailmansotaan. Mutta siinä missä Littell vie lukijan eksistentiaalisen inhon pimeimmille perukoille, Malaparte on oudon humoristinen jopa puistattavimmissa jaksoissaan.

Kaputtin suomenkielisen laitoksen esipuheen kirjoittanut Matti Kurjensaari antaa jonkinlaisen selityksen kirjailijan huolettomaan tapaan kertoa maailmanpalosta:

Me olimme tosikkoja Malaparteen verrattuna. Ja selityskin on yksinkertainen: me taistelimme elämästä ja kuolemasta. Malaparten takana oli Italian vuosituhantinen kulttuuri, suurvalta ja varmuus siitä, että kävi miten tahansa, Italian kansa ei sodassa tuhoudu. Meidän tarinamme takana piileskeli kuolema, Malaparten tarinan takana paistoi aurinko.

Suomalaisille, saksalaisille, venäläisille ja briteille toinen maailmansota oli tosiaan eloonjäämistaistelua, mutta kenties italialaisilla oli varaa onnelliseen fatalismiin.

Uudenvuodenaattona minulla ja ystävälläni oli väittely siitä, mikä oli Malaparten suhde Italian fasismiin. Perusteellisuuteen pyrkivänä miehenä kaivelin lähteitä, ja voin nyt vastata, että suhde oli mutkikas. Malaparte kuului alunperin fasistipuolueeseen ja osallistui Mussolinin marssille Roomaan. Puolueesta hän sai kuitenkin lähtöpassit 1930-luvun alussa julkaistuaan Mussolinia arvostelevan teoksen. Siitä lähtien hän oli välillä suosiossa, välillä epäsuosiossa, välillä jopa sisäisessä karkoituksessa ja vankilassa. Vuonna 1943 hän kuului yhteen ensimmäisistä liittoutuneiden puolelle siirtyneistä Italian armeijan upseereista, myöhempinä vuosinaan hänestä tuli kommunisti ja ennen kuolemaansa katolilainen. Kaiken kaikkiaan Malaparten poliittisesta vakaumuksesta, jos hänellä ylipäätään sellaista oli, on mahdoton sanoa mitään tyhjentävää.

Luulen, että Malaparte oli pikemminkin vanhanaikainen kulttuuri-ihminen kuin homo politicus. Se saattaa selittää hänen myöhäisen kääntymyksensä kommunismiin. Teoksessa Iho Malaparte antaa ei-kovin mairittelevan kuvan vanhaan Eurooppaan liittoutuneiden maihinnousun myötä vyöryvästä amerikkalaisesta kulttuurista, ja kenties hän näki kommunismin sen vastavoimana. Samasta syystähän paljolti johtuivat ranskalaisen älymystön sodanjälkeiset kommunistisympatiat: neuvostoblokin kuviteltiin olevan jonkinlainen amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin pato ja eurooppalaisen sivilisaation vartija. Hyvin samankaltaisesti olivat aiemmin perustelleet kantaansa natsi-Saksalle myötämieliset intellektuellit. Meidän näkökulmastammehan molemmat näkökannat tuntuvat absurdeilta, mutta muistakaamme, että past is a foreign country: asiat näyttäytyivät eri tavalla 70 vuotta sitten.

James ja naiset

2010-12-29T15:55:00.000-08:00

Joulunpyhinä luin itselleni lahjaksi ostamani James Ellroyn tuoreen kirjan Hillikerin kirous. Kirja oli houkutellut minua äärelleen ilmestymisestään lähtien; se on nimittäin eräänlainen jatko-osa omaelämäkerralliselle kirjalle Muistoja pimeästä (My Dark Places, 1996), joka on Ellroyn teoksista tehnyt minuun suurimman vaikutuksen ja josta kirjoitin kuluneena vuonna esseenkin Kirjailija -lehteen. Muistoja pimeästä on ehkä sumeilemattomin koskaan kirjoitettu omaelämäkerrallinen teos, veret seisauttava kuvaus psykologis-seksuaalisesta pakkomielteestä ja siitä, kuinka pitkälle yksilö on sellaisen perässä valmis menemään. Ellroy kertoo siinä elämänsä merkittävimmästä tapahtumasta, hänen äitinsä vuonna 1958 tapahtuneesta seksuaalimurhasta ja siitä, miten hän alkoi vuosikymmeniä myöhemmin selvittämään tapausta eläkkeelle jääneen poliisietsivän avulla.

Edelliseen omaelämäkertaan verrattuna Hillikerin kirous oli lievä pettymys. Ellroy on siinä yhtä avoin ja anteeksipyytelemätön, mutta sisältönsä puolesta kirja tuntuu alaviitteeltä Muistoihin pimeästä. Mitään erityisen uutta tai kiinnostavaa ei tule ilmi, ja teosta rasittaa kirjailijaneron poseeraus, jota ei aiemmassa teoksessa ollut, tai ainakin se oli huolellisemmin naamioitua. Tyystin tyhjänpäiväinen kirja ei kuitenkaan ole. Saadakseen siitä jotakin irti täytyy vain tuntea Ellroyn aiempi tuotanto ja olla yleisemmin kiinnostunut tekijän sielullisesta rakenteesta; niille, joille Ellroy on uusi tuttavuus, en voi sitä suositella.

Yli kuusikymmenvuotias kirjailija kuvaa omia naissuhteitaan teini-iästä aivan viime vuosiin saakka. Ajassa edestakaisin hyppelevä teos dokumentoi tirkistelyt, ensimmäiset seksikokemukset, avioliitot ja -erot, platoniset ja lihalliset suhteet. Kaiken taustalla on jälleen murhattu äiti, Ellroyn ensimmäinen, traumaattisin ja tietyssä mielessä ainoa rakastettu, johon Ellroy on tuomittu vertaamaan jokaista myöhempää naistaan prostituoiduista vaimoihin. Välillä tuntuu, että kirjailija käsittelee partnereitaan Jean Ellroyn (tyttönimeltään Hilliker) projektioina.

Tämä fetisistinen suhtautuminen naisiin on kuulemma, yllätys yllätys, saanut feminismin tartuttamat kriitikot syyttämään Ellroyta naisvihamielisyydestä. Hyvä niin, minulle tällaiset syytökset ovat suora kehotus lukea teos ja varma merkki, että siitä löytyy ainakin jotain hyvää. Kovin yllättävää ei ole sekään, että Hillikerin kirouksen tapauksessa misogyniasta syyttäminen osuu reilusti ohi maalin. Ellroy ei suinkaan vihaa naisia, vaan päinvastoin palvoo heitä. Hänen rikosromaaneissaan naiset ovat uhreja, eivät ehkä viattomia, mutta uhreja yhtä kaikki. Miesten maailma on armoton ja destruktiivinen; jos pelastusta on, se löytyy naisista. Hillikerin kirouksessa Ellroy luonnehtii itseään osuvasti:

Olin säälimättömän tarkka kuuntelija ja omaa etuaan tavoitteleva uskottu. Olin taitava erittelemään hajoavia suhteita ja armoton arvostellessani avuttomia miehiä. Kuulustelija, keskustelukumppani, kaveri. Miehisten heikkouksien moittija. Murhatun äidin poika. Feministi, joka uskoi ritarilliseen oikeistolaisuuteen. Naisvihaajien demonisoija. Mies, joka halusi aina päästä pukille. Mies, joka antoi aina naisen suudella ensiksi.

Tämä sentimentaalinen "machofeminismi" on aina ärsyttänyt minua Ellroyn romaaneissa, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa, ja ainakin Ellroy erittelee sitä avoimesti, toisin kuin joku Stieg Larsson, tuo ruotsalainen tolvana, teennäinen naisten mielistelijä. On hilpeän ristiriitaista, että äärioikeistolaisen seksiaddikti Ellroyn naiskumppanit ovat yleensä akateemisesti koulutettuja vasemmistolaisia feministejä. Sehän ei kerro paljon pelkästään Ellroysta, vaan myös hänen naisistaan: kaikesta itsenäisyydestään ja emansipoitumisestaan huolimatta nämä naiset kaipaavat kumppanikseen vanhan ajan ritarillista kovanaamaa, joka puolustaa heitä pahalta maailmalta. Jos ette usko, että tästä voi tehdä yleistyksiä, kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka usein feministinaiset haukkuvat miehiä "vellihousuiksi" tai "munattomiksi".

Kiinnostavalla tavalla paradoksaalista Ellroyssa on sekin, että hän ei selvästikään itse vastaa ritarillisen tosimiehen ihannetta. Hän on ujo ja kompleksinen sekä avoimesti perverssi ja voyeuristi, joka huume- ja alkoholihöyryisinä nuoruusvuosinaan tirkisteli naisia ja murtautui heidän taloihinsa hypistelemään heidän alusvaatteitaan. Hän kertoo, miten ulkopuoliseksi hän tunsi itsensä raitistumisensa jälkeen 70-luvun vapaan seksin ilmapiirissä:

Kuljeksin Westwood Villagessa ja katselin mutten koskaan lähestynyt ketään. Minulla ei ollut hajuakaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Suhde maailmaan oli yhä epävarma. Seksuaalinen vallankumous koski muita. Vapaamielisyys kuului kauniille ja lipeville. Olin parannuksen tehnyt pervo, tuuliajolla epävarmuuden merellä.

Ellroy kuuluu niihin seksuaalisten halujensa riivaamiin miehiin, jotka ottivat aikuisiällä korkojen kera takaisin nuorena kokemansa puutteen. Tässä mielessä hän on mm. Robert Crumbin ja Philip Rothin sukulaissielu, ja heidän laillaan hän on käyttänyt siekailematta hyväkseen mainettaan sekä omituisuutensa herättämää kiinnostusta. "Haluan vahvan naisen, joka kesyttää minut rakkaudellaan ja talloo minua mustilla saappaillaan," hän sanoo yleisölle romaaninsa pr-kiertueella ja tilaisuuden päätyttyä vie jonkun naispuolisista ihailijoistaan lounaalle.

Ellroy-harrastajille kiinnostavinta Hillikerin kirouksessa on sen paljastamat yhteydet kirjailijan elämänvaiheiden ja hänen merkittävimpien romaaniensa välillä. Varsinkin Levoton veri avautuu aivan eri tavalla Hillikerin kirouksen lukemisen jälkeen, ja on hämmentävää, kuinka tietoisesti sen henkilöhamot on kytketty luojansa omaan sisäiseen draamaan. Ulkopuolisen elämäkerturin "paljastamina" tällaiset yhteydet tuntuisivat vain latistavilta, mutta jollain oudolla tavalla ne taas syventävät lukukokemusta kirjailijan itsensä kertomina. Häikäilemättömällä avomielisyydellään Ellroy on tehnyt käytännössä mahdottomaksi kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hänestä ei juuri löydy enää paljastettavaa, mikä on vain hyvä asia, sillä maailma on jo täynnä tunkeilevia taiteilijaelämäkertoja, joiden kirjoittajat ovat "objektiivisuudessaan" ikävystyttävän turvassa Ellroyn kaltaisiin ekshibitionisteihin verrattuna.

***

Ilmoitusluontoinen asia: Kerberos 3/10 ilmestyi jo kuun alkupuolella. Helsingissä sitä myy Akateemisen kirjakaupan lisäksi Burning Books -kirjakauppa (Lönnrotinkatu 16). Burning Booksiin on juuri toimitettu myytäväksi myös valikoima vanhoja numeroita varastosta, ja muutenkin voin lämpimästi suositella tuota laadukasta kirjakauppaa, jossa on myös laaja antikvaarinen osasto.

Hyvää joulua

2010-12-24T12:55:00.000-08:00

Toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua. Toisin kuin oheinen kuva antaa ymmärtää, sitä ei sittenkään peruttu tänä vuonna, vaan jouluruuhkien kapitalistisesta Götterdämmerungista selvinneenä huomaan, että jonkinlainen joulumieli on minulla yhä tallella.

Mutta älkäämme kuitenkaan unohtako oppia ja sivistystä:

Vanhin kansanomainen joulukerrostuma muistuttaa erittäin suuressa määrin keyriä ja jakoaikaa. Tämä onkin luonnollista, sillä joulun juurena Skandinavian maissa on vanha satovuoden, lähinnä viljan puinnin lopettajaisjuhla ja samalla kuuvuoden loppu sekä sen tasoituspäivät aurinkovuoteen verrattuna, siis aivan samoin kuin meillä jakoaika ja vuoden alkajaiset syksyllä. Meille juhla on levinnyt ruotsalaisena lainana, ja sieltä joskus keskiaikana on saatu myös joulu -sana, joka muotonsa puolesta suomen kielessä ei voi olla kovinkaan vanha eikä aivan nuori. Sen huomattavasti vanhemmasta muodosta on saatu juhla -sanamme, joka Karjalassa tarkoittaa keyriä ja Etelä-Pohjanmaalla joulua. Myöhemmin joulu on, arvossa ja merkityksessä yhä kohoavana juhlana, vetänyt puoleensa vanhojen sadonkorjuujuhlien tapoja ja menoja. Joulun yhteydessä niillä on ollut parempi elämisen mahdollisuus, koska joulu on kiinteäpäiväinen koko yhteiskunnan suosima ja yhä vielä kaikkien mieliä kiehtova juhla kauniine kristillisine sisältöineen.

- Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto

Vielä teemaan sopivaa musiikkia, tässä ja tässä.

PÄIVITYS: Lisää musiikkia.

Vaakunaeläin

2010-12-21T12:27:00.000-08:00

Näin joulun alla olisi hyvä pitää ikävät puheenaiheet minimissä, mutta mediaa seuraavalle siihen ei juuri anneta mahdollisuutta. Joulukuun alussa Ympäristöministeriö ja Suomen Ympäristökeskus julkaisivat päivitetyn listan Suomen uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista, niitä oli yhteensä 2247. Lajeja on mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta jostakin syystä minua on aina ahdistanut eniten ahman ja ilveksen kaltaisten suurpetojen ahdinko.

Suomalaiset ovat saaneet kyseenalaista mainetta syvään juurtuneesta petovihastaan, jota valistus on kyllä lieventänyt, mutta joka edelleen on voimissaan monilla maaseutupaikkakunnilla, pohjoisessa erityisesti. Salametsästyksen tuhoisa vaikutus ahmakantaan tunnetaan hyvin, mutta myös ilvestä salametsästetään, ja ilveksenkaatolupia myönnetään vuosittain hämmentävän paljon. Syytä on vaikea ymmärtää, sillä varsinkin Etelä-Suomessa, missä lähinnä pienriistaa syövä ilves on yleisin, sen aiheuttamat "tuhot" rajoittuvat lähinnä muutamaan tapettuun lampaaseen.

Näiden pohtiminen johdatti minut miettimään Suomen vaakunaa, josta myös on ollut viime aikoina puhetta. Yleinen kiinnostus heräsi, kun Vihreät ottivat vaakunaleijonan tunnukseksi vaalikampanjaan. Eläinhahmolta puuttui alkuperäisen kuvan tyylitelty siitin, onhan Vihreä liitto sukupuolineutraali ja patriarkaatin vastainen puolue. Huvittavaa kyllä, kastroidun urosleijonan kuvaa pidettiin Ruotsin valtakunnan aikaan kruunun petturin symbolina. Eunukkileijona onkin sopiva tunnus puolueelle, joka on pettänyt järjestelmällisesti alkuperäiset ihanteensa ja jonka vaalivoitto olisi Suomelle tuhoisampaa kuin vihollismiehitys.

Mutta ylipäätään olen vähän ihmetellyt, miksi Suomen vaakunaeläimenä on afrikkalainen suurpeto, joita ei näillä leveyksillä näe kuin eläintarhoissa. Ongelmallista tunnuksessa on sekin, että se on lähtöisin Ruotsin hallitsijasuvuilta, siis entisen isäntämaan tunnus. Lisäksi monilla muilla kansoilla näyttää olevan suomalaisia huonompi kyky hahmottaa kolmiulotteisuutta; ulkomailla Suomen vaakunaa kummastellaan, koska luullaan leijonan puukottavan itseään päähän miekallaan.

Maamme vaakunaeläimeksi olisi ollut viisaampaa ottaa jokin kotoinen peto, esimerkiksi juuri mainitsemani ahma tai ilves, miksei myös merikotka tai vaikkapa susi. Karhu ei todennäköisesti olisi tullut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina kysymykseen, sen verran vahva venäläisvastainen mieliala oli. Suuriruhtinaskunnan kruunukin poistettiin vaakunan yläpuolelta 1920. Vaakunakomitea tosin ehdotti vuonna 1936 käyttöön otettavaksi ns. täysvaakunaa, jossa leijonavaakunaa olisi kannatellut kaksi karhua, mutta ehdotusta ei koskaan toteutettu.

Jonkin nykyään harvinaisen suurpedon ottaminen valtion vaakunaeläimeksi saattaisi vähentää otusta kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja ja sen myötä salametsästystä. Ilvekseen on perinteisesti suhtauduttu muita petoja myötämielisemmin, kenties juuri siksi, että se on kuvattu Kanta-Hämeen maakuntavaakunassa.

Minulla on Hämeessä kasvaneena erityisen myönteisiä tunteita ilvestä kohtaan, joten jos vaakuna joskus uudistetaan, kannatan Suomen ainoan kissapedon valintaa. Ilveksellä on lähes myyttinen erityisasema luonnonystävän mielessä siksikin, että tuon vikkelän ja ihmisaran eläimen näkeminen elävänä on äärimmäisen harvinaista. Se kuuluu luontohavaintoihin, joilla kelpaa ylpeillä. Itsekin olen kateellinen tuttavalle, joka on kerran onnistunut näkemään ilveksen luonnossa, hänkin tosin vain vilaukselta ja auton ikkunasta.

Keskeneräisyyden estetiikka

2010-12-14T12:19:00.000-08:00

Minua kyllästyttää. Tämänkertaisen ennuin laukaisi muuan kirja-arvostelu - ei niinkään siinä käsitelty teos, jota olen vain ohimennen selannut kirjakaupassa enkä luultavasti perehdykään siihen sen tarkemmin.

Vesa Rantama kirjoittaa Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -kirjasta (2010):

Tällä "viattomuudella", niin kuin Kortteinen itse asiansa määrittelee, rehellisen epätäydellisellä, jopa huonolla tekstillä, hän koettaa vastata täydellisyyden tavoittelun onttoon impotenssiin. Näin hän ankkuroi kirjansa erehdyksen poetiikkaan, joka erään kirjan tekstin mukaan on taustalla koko tuntemassamme todellisuudessa, alkuräjähdyksestä ensimmäisten monisoluisten eliöiden syntyyn.

Kyse on siis keskeneräisyyden estetiikasta, josta on tullut valtavirtaa jo ainakin kuvataiteessa ja kotimaisessa runoudessa. Sen filosofia on tuossa siteeratussa pätkässä selvästi ilmaistu: pyrkimys muodon eheyteen on onttoa ja valheellista, rehellistä taas on rikkinäisyys, kaaos, holtittomuus, ylenpalttisuus. Sen perustana on kyvyttömyys nähdä todellisuudessa muuta kuin epäjärjestystä ja satunnaisuutta. Kirjallisena metodina se tarkoittaa koherentin muodon väheksyntää ja kirjoitusvaiheessa tehtyjen yritysten ja erehdysten jättämistä esiin teokseen.

Keskeneräisyyden estetiikka esiintyy kapinallisena ja radikaalina, mutta pohjimmiltaan se on ajallemme perin tyypillistä epäjärjestyksen ihannointia. Olisi ehkä liian helppoa ohittaa moinen pelkkänä lahjattomuuden peittämisenä kakofonialla (mitä se kylläkin monissa tapauksissa on). Kaaoksen palvonta on syvemmällä tasolla halua hyökätä kaikkea valmista, järjestynyttä, eheää ja normaalia vastaan. Kieliopillisesti korrekti ja täsmällinen ilmaisu huolellisesti jäsenneltyine lauseineen on tukahduttavaa länsimaista valtakulttuuria, joka alistaa yksilön spontaanin luovuuden. Kaikki tämä on tuttuakin tutumpaa vastakulttuurieetosta Rousseaulta, Nietzscheltä, D. H. Lawrencelta, Deleuzelta ja Guattarilta...

Ja Rantama kirjoittaakin arviossaan:

Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin, joiden kautta nämä vietit kostavat.

Edelleen siis kapinoidaan seksuaalikielteisyyttä ja viettien tukahduttamista vastaan, aivan kuin yhteiskunta ei olisi muuttunut mihinkään viktoriaanisesta ajasta. Olisi mukava tietää, mistä tätä tukahduttamista ja autoritaarisuutta voisi löytää. Kaikista historian tuntemista sivilisaatioista moderni länsimainen on sallivin ja seksuaalisesti vapaamielisin. Se ei kiellä juuri muuta kuin alle 16-vuotiaaseen, eläimeen ja lähisukulaiseen sekaantumisen, ja näistäkin rikkeistä se rankaisee kovin helläkätisesti. Puhumattakaan siitä, että täkäläiset pukeutumis-, käytös- ym. koodit ovat nykyisellään hyvin löyhiä. Ilmeisesti kirjallisuusmaailman kapinallisten mielestä on hirvittävää fasismia, kun kerrostaloasunnossa ei saa huudattaa stereoita aamuyöllä eikä julkisella paikalla saa ulostaa tai harjoittaa sukupuoliyhteyttä.

Edes kielellisessä anarkiassa, ylä- ja alatyylisten puheenparsien "törmäyttämisessä toisiinsa" ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Sanomalehtiteksti on ollut jo vuosikausia niin pahasti rappiolla, että sellaisia sanoja kuten "paska" tai "vittu" löytää jopa lehtiotsikoista. Ja mitä tahansa internetin keskustelupalstaa vilkaisemalla voi todeta, ettei äidinkielenopettajien autoritaarinen kielioppifasismi ole ainakaan kovin hyvin Suomen nuorisoon tarttunut.

Mutta jospa keskeneräisyyden estetiikassa onkin kyse jonkinlaisesta realismista: kenties se yrittää jäljentää arkipuheen ja rappeutuneen julkisen kielenkäytön sekavuutta mahdollisimman tarkasti. Minä vain en ole realisti, vaan pikemminkin esteetti. En ymmärrä, miksi todellisuuden mätkäiseminen paperille sellaisenaan olisi lähtökohtaisesti aitoa ja rehellistä ja miksi sen pukeminen kauniiseen, tasapainoiseen ja hiottuun muotoon olisi onttoa. Spontaaniudella kun voidaan oikeuttaa millainen tahansa leväperäisyys, amatöörimäinen haluttomuus puuttua omaan tekstiinsä. Taiteessa on jo sanan etymologian perusteella kyse myös taidosta, kyvystä muovata kokemus jäntevään muotoon, erottaa olennainen epäolennaisesta. Sitä ei tämä lahjakkuutta ja luovuutta ylistävä aika nähtävästi halua myöntää.

Mutta ainakin minä odotan kirjan käsiin saadessani, että kokeilut, keskeneräisyydet ja ylimääräiset rönsyt ovat jääneet työpöydälle ja näkyvissä ovat vankat tulokset. Niinpä tällainen hyvinkin klassillinen teksti miellyttää minua ja tuntuu raikkaalta:

Päivä on raskas ja luuni hennot
kuin linnunluut ja jokainen luu soi,
näin kuljen polkua kapeaa
siltaa luoksesi

- Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän (1977)

Tällainen teksti taas on minusta tunkkaista ja uuvuttavaa, olipa se sitten miten spontaania ja vilpitöntä tahansa:

Pelko ja vavistus, ettei millään ole mitään väliä on kuukävelyä Hurmioon ja Hykerrykseen, ettei millään ole mitään eroa ja että mikään ei ikinä kuole ja Kuolema on Totuutta, Kauneutta ja Vapautta & Rakkauden Ylösnousemusta ja että iankaikki myriadit moneudet ovat Hähhähhänen lähähähimmäisen taikalyhty-ykseytensä yhtä ainaisesti palaavaa tulennielemisnäytöstä Taivaan Fly In-valkokankailla & Iänainaisen Myönnön ylikuohuvaa jumalallista ainesta & Välitöntä Lunastusta & Ikiomaisuutta & Enkelivehreyttä & Unikesää & Taikamehkaa ja että YLIPÄÄNSÄ on silkkaa riemua ja kirkkautta ja ainoutta ja aamua.

- Janne Kortteisen runo/proosakirjasta, siteerattu arvostelussa

Tiedän, että olen tämän sanottuani joidenkin mielestä formalistinen änkyrä, joka tukahduttaa "uudistavan" ilmaisun. Roskaa. Minulla ei ole valtaa tukahduttaa yhtään mitään, ja vaikka olisikin, en vaivautuisi. Jos en yksinkertaisesti pidä jostakin, se ei tarkoita, että olisin kieltämässä sitä. Kunhan vain tuon ilmi, että se, mitä minulle tarjoillaan uutena ja mullistavana, on yleensä tuhanteen kertaan nähtyä, teennäistä ja joutavaa. Enkä tiedä, miksi minun olisi uhrattava aikaani näille keskeneräisyyden estetiikan pompööseille verbaalioksennuksille, kun minulla on vielä metrikaupalla lukematta maailmankirjallisuuden hienoimpia mestariteoksia.

Kosto

2010-12-10T10:26:00.000-08:00

Kerran lukioaikanani Helsingissä eräs entinen luokkakaveri soitti ja kertoi, että eräs samaa yläastetta käynyt, minua paria vuotta vanhempi poika oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli ajanut, ilmeisesti humalassa, päin rekkaa ja kuollut välittömästi. Merkittävää tapauksessa oli, että vainaja oli elinvuosinaan ollut todella sietämätön yksilö, joka oli aktiivisesti piinannut heikompiaan ja hakenut väkivaltaista konfliktia kaikkialta ympäriltään. Olin itse yksi niistä lukuisista, joita tämä luonnevikainen oli käyttänyt brutaalin huvittelunsa välikappaleina.

Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kerta, kun olen ollut vilpittömän iloinen jonkun kuolemasta. Muistaakseni samana vuonna kuoli Pol Pot; sekin oli minusta hyvä asia, mutta uutinen ei tuottanut samanlaista henkilökohtaista tyydytystä, tunnetta että maailma oli kostanut puolestani.

Kosto on yksi elämän suurimmista ja hienostuneimmista nautinnoista. Tätä on turha kiistää. Jos kosto ei olisi suloinen, suomalaisessa tuskin herättäisivät vastakaikua Kullervon sanat: "Malta, malta, hiien huora! / Jos itken isoni veistä, / vielä itkenet itseki, / itket lypsylehmiäsi." Eikä Jääkärinmarssissa olisi säkeitä "me nousemme kostona Kullervon / soma on sodan kohtalot koittaa".

Pari merkittävää ongelmaa kostoon kuitenkin sisältyy. Yksi on se, että toteutuessaan kosto usein menettää makunsa. George Orwell vieraili toisen maailmansodan päätyttyä sotavankileirillä, jossa näki USA:n armeijan juutalaissotilaan nöyryyttävän entistä SS-upseeria. Tapauksesta jäi hänelle vain tunkkainen maku, koska hän ei osannut nähdä apaattisessa ja rähjäisessä vangissa natsikiduttajaa. Juutalaisesta vartijasta hän kirjoitti:

Mietin, mahtoiko juutalainen todella nauttia hiljan saadusta vallastaan, jota hän nyt käytti. Tulin siihen tulokseen, ettei hän todella nauttinut siitä ja että hän vain uskotteli - niin kuin bordellissa käyvä mies tai ensimmäistä sikariaan polttava poika tai taidemuseossa laahustava turisti - että hän nautti siitä, ja käyttäytyi niin kuin oli suunnitellut käyttäytyvänsä voimattomuutensa päivinä. (Esseestä "Kosto on karvas", suom. Jukka Kemppinen)

Niinpä Orwellin mielestä koko koston ajatus oli lapsellista haaveilua, joka kostajan avuttomuuden väistyessä haihtuu ilmaan. Näin voi toki usein olla. Luulen kuitenkin, että juutalaisen kosto valui tyhjiin, koska hän toteutti sen kovin karkealla tavalla, vain puoliksi suunniteltuna. Vangitun natsin potkiminen ja solvaaminen tuntuu kovin banaalilta ja on loppujen lopuksi laiha lohtu miehelle, joka luultavasti oli menettänyt koko sukunsa holokaustissa. Tökeröön väkivaltaan turvautuessaan vartija vain alensi itsensä entisen vainoojansa tasolle. Tiettyä tylyä nerokkuutta voi puolestaan nähdä Nürnbergin vanginvartijoiden kostossa Albert Speerille: tämä kuolemantuomiolta välttynyt pantiin teloitusten jälkeen luuttuamaan kuolleiden puoluetovereidensa ulosteet hirttolavan alta.

Kosto on parasta kylmänä, sanotaan. Siis tarkkaan suunniteltuna ja hallittuna. Siten haluaisin kostaa minua loukanneille miehille ja minuun kylmäkiskoisesti suhtautuneille naisille. Sellaista kostoa pitää olla valmis odottamaan vaikka kymmeniä vuosia ja toteuttaa se vasta kun oikea hetki on käsillä, ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin.

Mutta tästä päästäänkin toiseen, visaisempaan, ongelmaan: oikeaa hetkeä ei välttämättä tule. Maailma ei ole oikeudenmukainen, ja elämän voi helposti tuhlata hautomalla suurenmoista kostoa, jota ei koskaan pääse toteuttamaan.

Kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä on tässä asiassa puolellaan merkittäviä etuja. Vihollisiaan voi loukata ja häpäistä tehokkaasti ja turvallisesti vaikkapa avainromaanin kirjoittamalla. Kriitikoita moititaan siitä, että he kostavat murskakritiikeillä itseään lahjakkaammille, mutta useimmat kaunokirjalliset teokset ovat aivan vastaavanlaisia kostoja, tosin yleensä taitavammin naamioituja. Suorat sanalliset sivallukset eivät kuitenkaan ole ainoa koston elementti kirjallisuudessa - kirjoittaminen on kokonaisvaltaisempaa kostoa, ja Orwellkin on listannut "halun antaa takaisin" tärkeimpien kirjoittamisen käyttömoottorien joukkoon.

Pari kuukautta viimeisimmän kirjani ilmestymisen jälkeen pari nuorta naisihmistä lähestyi minua ravintolan narikkajonossa. He tahtoivat tietää, miksi olin kirjoittanut kyseisen teoksen. Kysymys oli toki typerä, mutta koska naiset olivat kauniita, päätin vastata asiallisesti: "Kostaakseni." "Kenelle?" toinen naisista ihmetteli. "No... kaikille, kaikelle."

Maailma on viheliäinen jo siitä syystä, että kukaan ei kysy meiltä, haluammeko syntyä tänne. Sen voisi vielä kestää, jos saisi tehdä mitä huvittaa, mutta näin ei ole. Elämä murjoo, tuottaa pettymyksiä, on tuskallista. Kaiken kukkuraksi syntymälahjana saa elämän- ja nautinnonhalun, joka estää useimpia päättämästä koko yritelmän omatoimisesti. Koko tämä asetelma huutaa kostoa. Kätevä ja sofistikoitunut, vaikkakin toki vain puolittainen, tapa kostaa on kirjoittaa totuus maailmasta. Siitä useimmat ihmiset eivät pidä: he haluavat rohkaisua, vakuutteluja siitä että elämä ennen pitkää korjaa vääryydet ja pettymykset. Tällainen asennoituminen kirjoittamiseen ei tarkoita pelkkää kostoa yksittäisille ihmisille erikseen, mikä olisikin jokseenkin pikkusieluista, vaan kaikille ja kaikelle yleensä. Contre le monde, contre la vie, otsikoi Michel Houellebecq H. P. Lovecraft -tutkielmansa, ja otsikko sisältää tärkeän kirjoittamisohjeen. Tutkielmassa myös todetaan, etteivät kirjat ja elokuvat ole niitä varten, jotka rakastavat elämää, vaan niitä, jotka ovat hieman kyllästyneitä siihen.

Illuusioton kirjoittaminen riittää itsessään kostoksi, vaikka myönnän toki, että vielä makeammaksi tällainen kosto muuttuu, jos siitä saa osakseen ihailua ja ylistystä. Ne lisäävät katkeransuloista voitonriemua, jonka hehkussa voi istua iltaisin nojatuolissa ja todeta kiitollisena, että tätä lähemmäs tyytyväisyyttä en edes välitä päästä.

Kaikki matalaksi

2010-11-24T09:22:00.000-08:00

Olen monessakin blogimerkinnässä viitannut brittiläisen Theodore Dalrymplen kirjoituksiin. Miestä tuntemattomille kerrottakoon, että kyseessä on kirjailijaksi ryhtynyt lääkäri, joka on siviiliammatissaan työskennellyt mm. Afrikassa, Britannian kaupunkislummeissa ja vankilapsykiatrina. Kirjoittajana hän on parhaimmillaan pitäytyessään lyhyessä muodossa, siis noin kymmensivuisessa esseessä. Siinä hän edustaa parasta brittiläistä esseeperinnettä, jossa vakavista asioista kerrotaan henkevän huumorin maustein. Lähin vertailukohta lienee George Orwell; hänkin ylitti aiheesta riippumatta asiaproosassaan journalismin ja teki siitä kirjallisuutta.

Luin hiljattain Dalrymplen yhden tunnetuimmista kirjoista, esseekokoelman Life at The Bottom (2001), joka on luultavasti hänen paras teoksensa. Pokkaripainoksen kanteen on painettu arvostelijan kommentti, jossa kirjaa sanotaan "välttämättömäksi maailmamme ymmärtämisessä", eikä kehu ole aivan aiheeton. Life at The Bottom on panoraama englantilaisen alaluokan elämästä, jota kirjoittaja on lääkärinurallaan päässyt seuraamaan lähempää kuin useimmat. Siis niiden ihmisten, joita kuvaamaan nokkelat britit ovat keksineet lyhenteet ned (=non-educated delinquent) ja chav (=council housed and violent). Dalrymple on jonkinlainen nykyajan Henry Mayhew, joka tarkkailee ja dokumentoi yhteiskunnan pohjakerroksen ihmisten tapoja, arvoja ja asenteita.

Kurkistus pohjamutiin on järkyttävä, mutta valaiseva. Varsinkin suomalaiselle lukijalle avautuu maailma, jollaista ei kotimaassa näe. Suomessa vihoviimeisinkin hampuusi osaa lukea ja kirjoittaa, eikä kaupunkiemme kaduilla ole vaaraa joutua kymmenvuotiaan pojan aseellisesti ryöstämäksi; Britanniassa on toisin, ja kaikki siellä asuneet tuttavani ovat pääpiirteittäin vahvistaneet Dalrymplen antaman raadollisen kuvan. Alaluokan britin elämä on yksinäinen, köyhä, ruokoton, eläimellinen ja lyhyt. Sitä leimaa alkoholismi, huumeet, rikollisuus, täydellinen yleissivistyksen puute ja väkivalta kodin seinien sisä- sekä ulkopuolella.

Tapakulttuurin brutaalisuutta Dalrymple kuvaa välillä pöyristyttävästi, välillä hirtehisesti. Hänen alaluokan tatuointeja käsittelevä esseensä on saavuttanut jo jonkinlaisen klassikon aseman:

A surprisingly large number of auto-tattooists choose for the exercise of their dermatographical art the chief motto of British service industries, namely FUCK OFF. Why anyone should want these words indelibly imprinted in his skin is a mystery whose meaning I have not yet penetrated, though my researches continue, but I recall a patient who had the two words tattooed in mirror writing upon his forehead, no doubt that he might read them in the bathroom mirror every morning and be reminded of the vanity of earthly concerns.

Dalrymple korostaa, ettei alaluokan kurjuus ole ensi sijassa aineellista vaan henkistä. Sosiaalihuolto takaa asunnon, ruoan ja television viihdykkeeksi, ja Mayhew'n aikaisiin köyhiin verrattuna nykyisten slummien asukkien elintaso on yläluokkainen. Mutta näiden siedettävien puitteiden sisältö on surkea. Rikkinäinen perhe on sääntö eikä poikkeus, lapset kasvavat aikuisiksi ilman minkäänlaisia valmiuksia työelämään, ruokavalio on epäterveellinen vaikka parempaan ravintoon olisikin varaa. Pahin vitsaus on näköalojen puute ja täydellinen välinpitämättömyys sivistysarvoista: televisio on korvannut kirjallisuuden, satunnaiset sukupuolisuhteet perhe-elämän, huumeet ja katuväkivalta ovat suosituin harrastus. Tyypillinen chav ei kaipaa muuta kuin primaareimpien tarpeidensa välitöntä tyydytystä, hän on menneisyydestään irti leikattu ihminen, jolla ei ole tulevaisuutta.

Life at The Bottom on myös ankara syytekirjelmä älymystölle, jonka relativismia Dalrymple pitää tärkeänä syynä alhaison kurjuuteen. Liberaalit / vasemmistolaiset opettajat, poliitikot, journalistit, tutkijat ja taiteilijat pitävät slummien rappiota "työväenluokan omana kulttuurina" ja kieltäytyvät tarjoamasta sen tilalle mitään parempaa. Intellektuellien näkökulmasta kaikki elämäntavat ovat yhtä hyviä, ja jos jonkun valitsema tie tuottaa vahinkoa ja kärsimystä, syy on "vallanpitäjissä". Heidän välittämänsä maailmankuva, jossa yksilön vastuuta ei ole, vaan kaikki ovat yhteiskunnallisten olosuhteiden passiivisia uhreja, on levinnyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin ja jälki on ollut rumaa. Kaikkia vaatimuksia pidetään elitisminä ja paternalismina, eli jos lasten koulumenestyksessä havaitaan tilastollista laskua, vaatimustasoa madalletaan. Niinpä nykyään onkin mahdollista käydä läpi koko englantilainen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla.

Samaa tasa-arvon eetosta on korkean ja matalan rajojen poistaminen, mikä käytännössä tarkoittaa kaiken muuttumista matalaksi. Vanhaan työväenkulttuuriin kuului olennaisena osana se, että työläiset omaksuivat ylempien yhteiskuntaluokkien harrastuksia, kuten klassikkojen lukemisen, taidenäyttelyissä käymisen ja yleistiedon hankkimisen opiskelemalla. Kansanopistojen ja työväenyhdistysten ideana oli, että kulttuuri ja tiede kuuluu kaikille, ei vain varakkaille. Nykyään kaikki tällainen yleissivistävä henki on hylätty elitistisenä, ja vaikutteiden suunta on muuttunut päinvastaiseksi: ylemmät yhteiskuntakerrokset omaksuvat alaluokan tapoja. Tatuoinnit, lävistykset, karkea kielenkäyttö ja ruokoton julkinen esiintyminen kuuluvat nyt kaikille, eivät vain köyhille. Tämä suuntaus ei tietenkään ole vain brittiläinen, vaan yleislänsimainen: suomalaisissa sanomalehtiartikkeleissa on kirosanoja ja miljonäärisuvun perijätär Paris Hiltonin habitus ei mitenkään eroa tavallisesta pissaliisasta.

Eikä kyse ole pelkästään vulgarisoitumisesta, vaan vulgaariuden ihannoinnista. Kaikki räävitön ja karkea on "aidompaa" kuin hienostunut. Dalrymple kirjoittaa eräästä potilaastaan:

He was under the influence of the idea that some aspects of reality are more real than others: that the seedy side of life is more genuine, more authentic, than the refined and cultured side - and certainly more glamorous than the bourgeois and respectable side. This idea could be said to be the fundamental premise of modern popular culture.

Kyseiselle ajatukselle perustuu populaarikulttuurissa yleinen "katu-uskottavuuden" myytti: kunnioitusta saadakseen pitää asua kymmenen vuotta roskalaatikossa ja käyttää heroiinia. Silloin on "nähnyt elämää".

(Tässä vaiheessa minun pitää huomauttaa, etten sinänsä näe kulttuurin matalassa puolessa mitään pahaa. Joihinkin rahvaanomaisiin tapoihin olen jopa mieltynyt. Pidän raskaasta juopottelusta ja nauran törkeille vitseille, eikä makuni ole kaikissa asioissa mitenkään elitistinen: Neil Young ja Clash ovat minulle läheisempiä kuin Mozart tai Beethoven. Mutten silti kuvittele, että tällaiset asiat olisivat samanarvoisia, saati hienompia, kuin kultivoituneet tavat tai länsimaisen taidehistorian suurimmat helmet.)

Dalrymplen teesi on, että vinoutunut kulttuuri tuottaa yksilöitä, jotka ovat tuomittuja elämään loppuelämänsä pohjalla. Eteenpäin ponnistelu ei kannata, koska rahaa saa sosiaalitoimistosta, yhteiskunta on syyllinen kaikkeen ja huumehöyryissä rötöstely on kuitenkin coolimpaa kuin koulussa pänttääminen tai töissä raataminen.

Life at The Bottomin yksi ansio on siinä, ettei se anna helppoja, poliittisesti korrekteja selityksiä kuvaamilleen ilmiöille. Yksi sokea piste Dalrymplellakin tosin on. Lukeneiston petos ei riitä alaluokan raaistuneen elämän syyksi, vaikka se onkin merkittävä tekijä yhtälössä. Dalrymple ei juuri käsittele Thatcherin kauden rampauttavaa vaikutusta: silloin myytiin Britannian kansallisomaisuus ja silloin omaksuttu vapaa kapitalismi raaisti työelämää niin, ettei se todellakaan houkuttele puoleensa. Avokätinen sosiaalihuolto ei vielä riitä luomaan suuria syrjäytyneiden massoja, se korkeintaan pitää niitä yllä; tarvitaan tilanne, jossa syrjäytyminen on houkuttelevampaa kuin yhteiskuntaan sopeutuminen.

Sellainen on hiljalleen päässyt syntymään Suomessakin, jossa Juha Siltalan analyysi työelämän huonontumisesta on totisinta totta: tappava työtahti, irtisanomisen pelko ja pitkien työsuhteiden vähittäinen siirtyminen historiaan saavat vanhemmat ihmiset suunnittelemaan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ja nuoremmat välttämään koko työelämään astumista. Kun tähän yhdistetään vielä ihmisten passivoitumisesta elävä sosiaalisektori sekä moraalis-sivistyksellinen rappio, josta vastuussa ovat sekä lukeneisto että viihdeteollisuus, on koossa toimiva resepti alaluokan luomiseksi. Life at The Bottomia sopii siis lukea myös profetiana.

Nationalismi ja rakkaus

2010-11-17T08:02:00.000-08:00

Sitaatti Benedict Andersonin kirjasta Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007):

Aikana, jolloin on niin tavallista, että edistykselliset, kosmopoliittiset intellektuellit (erityisesti Euroopassa?) korostavat nationalismin liki patologista luonnetta, sen toiseuden pelkoon ja vihaan paikantuvia juuria ja sen läheisyyttä rasismin kanssa, on paikallaan muistuttaa, että kansakunnat herättävät myös rakkautta, usein vieläpä syvää uhrautuvaa rakkautta. Nationalismin synnyttämät kulttuurituotteet - runous, proosa, musiikki, kuvataiteet - ilmentävät tätä rakkautta hyvin selvästi lukemattomissa eri muodoissa ja vivahteissa. Samaan aikaan on erittäin vaikea löytää vastaavia pelkoa ja inhoa ilmaisevia nationalistisia kulttuurituotteita. Jopa tapauksissa, joissa kolonisoiduilla kansoilla olisi kaikki syyt tuntea vihaa imperialistisia hallitsijoitaan kohtaan, on hämmästyttävää, kuinka vähäpätöisiä vihan elementit ovat kansallisuustunteen ilmaisuissa.

Sitaatti on huomionarvoinen siksi, että juuri kyseistä Andersonin teosta jarkkotonteilla on tapana käyttää lyömäaseena, kun he haluavat hyökätä nationalismia vastaan ja osoittaa sen keinotekoisuuden. On vaikea uskoa, että kansainvälisyysintoilijat ovat lukeneet Kuvitelluista yhteisöistä muuta kuin takakannen; Anderson ei nimittäin kutsu kansakuntia kuvitelluiksi yhteisöiksi siksi, että pitäisi niitä sumutuksena, vaan siksi, että kansallisvaltion kokoisen yhteisön kaikki jäsenet eivät mitenkään voi tuntea toisiaan, jolloin yhteisyyden tunne syntyy mielikuvista eikä todellisista kontakteista. Maailmanuskonnot ovat samassa mielessä kuviteltuja yhteisöjä, ja suurimman kuvitteellisen yhteisön muodostaa humanistinen ideologia, joka julistaa rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan, vaikka yksittäinen ihminen ei elämänsä aikana ehdi tutustua kuin suunnilleen 150 lajitoveriinsa.

Nationalistisen mielikuvayhteisyyden väkevyyttä Anderson ei suinkaan kiistä, ja lisäksi hän näkee siinä paljon myönteistä. Nationalismin ydin ei suinkaan ole sodan ihannointi tai "ulkopuolisiin" kohdistuva viha, vaan kiintymys maisemaa ja tilaa kohtaan, ja erityisesti kielen luoma "samanaikaisen yhteisöllisyyden" tunne. Viimeksi mainittu seikka näkyy erityisesti itsenäisyyspäivinä laulettavissa kansallislauluissa: niiden laulajat tietävät, että toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät samat sanat saman sävelmän tahdissa yhtä aikaa. Anderson huomauttaa, ettei kansallislaulujen sanoista yleensä löydy vihan ilmauksia. Poikkeus on Britannian "God Save The Queenin" toinen säkeistö, jossa puhutaan "vihollisten tuhoamisesta"; mutta kyseinen laulu ei ole perinteisessä mielessä nationalistinen, sillä siinä ylistetään monarkiaa ja puhutaan hallitsijan eikä kansakunnan vihollisista.

Toinen tärkeä huomio Andersonin kirjassa on se, ettei rasismin alkuperä ole kansakuntia, vaan yhteiskuntaluokkia korostavissa ideologioissa. Se kumpuaa hallitsijoiden uskosta omaan jumalallisuuteensa sekä "aatelisveren" opista. Sen "kantaisä" ei ole kukaan keskiluokkainen nationalistifilosofi, vaan kreivi Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882). Niissä tilanteissa, kun nationalismi on herännyt imperiumeissa, on ollut kyse nationalismin käyttämisestä itsensä uhatuksi tunteneiden yläluokkien tarpeisiin - esimerkkinä tsaarinvallan venäläistämistoimenpiteet.

Luulen, että yksi syy älymystön lähes patologiseen inhoon nationalismia kohtaan on se, ettei nationalismilla ole koskaan ollut yhtenäistä eikä erityisen vankkaa teoreettista perustaa. Pikemminkin kuin teoriaan, nationalismi perustuu myytteihin ja vetoaa ihmisen tunnepuoleen. Intellektuellit rakastavat teorioita, ja se, että jokin niin "hatarasti" perusteltu oppi menestyy selvästi paremmin kuin heidän hienot älylliset rakennelmansa, herättää heissä mustasukkaista raivoa. Sellainenkin hyvin kirjallinen ja teoreettisesti haastava oppi kuin marxilaisuus asettui alun perin nationalismia vastaan, mutta joutui aina vaikeassa paikassa vetoamaan isänmaallisiin tunteisiin. Stalin sai alamaisensa taistelemaan fanaattisesti saksalaisia maahantunkeutujia vastaan vasta julistettuaan taistelun "suureksi isänmaalliseksi sodaksi" ja otettuaan käyttöön vanhan venäläisen patriotismin symbolit ja retoriikan.

Oma suhteeni kansallismielisyyteen on ambivalentti. Pidän itseäni nationalistina, vaikka suomalaiset ovat minusta ihmisinä enimmäkseen typeriä. Suomen valtioonkaan eivät isänmaalliset tunteeni kohdistu, nykyisen valtiovallan puolesta en uhraisi partakarvaakaan. Mutta suomen kielessä, kulttuuriperinnössä ja suomalaisessa maisemassa on jotain, mikä saa minut tuntemaan, etten ole atomisoitunut yksilö vaan osa sukupolvien, ihmisten ja tapojen ketjua.

Paradoksaalista tässä on se, että tällaiset yhteenkuuluvuuden hetket syntyvät minulla lähes aina yksinäisyydessä; klassista kotimaista kirjallisuutta lukiessa, kuunnellessa kotonani Sibeliusta kun ulkona sataa räntää, käydessäni öisellä uintiretkellä metsälammella. Erilaiset kollektiiviset isänmaallisuuden ilmaukset eivät useimmiten saa mitään minussa värähtämään, ja lipunheiluttelu urheilukatsomossa herättää minussa pelkkää inhoa. Ainakin omalta osaltani voin todeta, että nationalismi on maukkaampaa yksin nautittuna kuin porukalla.

Neil Young

2010-11-15T09:44:00.000-08:00

Musiikissa, ainakin populaarimusiikissa, minuun vetoaa yleensä ensimmäisenä laulajan ääni. Kyse ei ole äänen puhtaudesta eikä laulajan taidoista, vaan tunnistettavasta äänestä ja sen ilmaisuvoimasta. Kirjallisuudessa asia on pitkälti samoin, tosin siinä äänestä puhutaan vertauskuvallisesti. Joidenkin mielestä vertauskuva on niin epämääräinen, ettei sitä pitäisi käyttää lainkaan, vaan kirjallisuutta pitäisi käsitellä pelkkänä sanojen ja lauseiden kokonaisuutena. Mutta musiikissa tällaiset saivartelut eivät käy päinsä, vaan olemme pääsemättömissä kuulemastamme äänestä.

Neil Youngin ääni on ehdottoman tunnistettava, ja sellaisena se on aina jakanut mielipiteet. Siihen joko rakastuu tai sitä inhoaa. Youngin ääni on nimittäin pysynyt täsmälleen samanlaisena koko hänen uransa ajan, minkä voi todeta vertaamalla keskenään vaikkapa tätä alkuaikojen Buffalo Springfield -äänitystä ja tätä raitaa hänen tuoreelta studiolevyltään. Jollakin oudolla tavalla ääni on välttänyt kaikki fyysiset muutokset ja kulkenut vuosikymmenet läpi samana hauraana ja usein epävireisenä, mutta kummallisen vangitsevana puolifalsettina. Ainoa poikkeus on vuoden 1974 On the Beach -albumi, jossa se on jonkin verran tavanomaista matalampi. Young itse selitti väliaikaista muutosta sillä, että levytysten aikaan hän käytti runsaasti pellillä paistettuun hunajaan sekoitettua marijuanaa, joka muuttaa ihmisen sisäänpäinkääntyneeksi ja madaltaa ääntä.

Äänensä puolesta Young ei siis ole "uudistunut" lainkaan, mutta kaikessa muussa hän on ollut täysin arvaamaton. Albumit ovat sisältäneet mitä erilaisempaa musiikkia akustisesta folkista ja countrysta aina punkrockiin ja elektroniseen musiikkiin saakka. Young on pysynyt samanaikaisesti sekä avoimena että immuunina tyylillisille vaikutteille, koska hän osaa suodattaa ne kaikki persoonallisen tyylinsä läpi. Hänen äkkinäiset tyylinvaihdoksensa ovat hirvittäneet levy-yhtiöitä, mikä on sinänsä ymmärrettävää. On vaikea kuvitella toista artistia, joka suoraan ensimmäisen merkittävän kaupallisen menestyksensä (Harvest, 1971) jälkeen julkaisee rosoisen, vaikean ja pelkkiä uusia kappaleita sisältävän livealbumin (Time Fades Away, 1973). Itse muuten lasken kyseisen konserttitaltioinnin Young-klassikkojen joukkoon, ja harmittelen, ettei siitä ole koskaan julkaistu cd-painosta. Käsittääkseni artisti itse ei jostakin syystä ollut levyyn lainkaan tyytyväinen; kenties soundin rupisuus oli liikaa jopa hänelle.

Lauluäänen ohella Youngista tekee ainutlaatuisen se, että hän on ainoa rockmuusikko, jonka kitarasooloja jaksan kuunnella. Teknisesti hän häviää kenelle tahansa "kitarasankarille", minkä lasken hänelle eduksi; en siedä soittotaidolla koreilua, progressiivinen rock on sielunvihollisen keksintö. Yleensä ajattelen, että kitara on rytmisoitin ja soolojen poisjäämistä muodista olen tervehtinyt ilolla. Mutta Young onkin kitaransoittajana ekspressionisti, jonka karkeasti maalaamat äänimaisemat vaikuttavat tunnelmallaan. Niinpä aika ei käy pitkäksi, vaikka Cowgirl In The Sandin konserttiversiot saattavat venyä 20-minuuttisiksi.

Sanoittajana Young on naivisti, joka tasapainoilee jatkuvasti nerokkuuden ja latteuden välillä, yleensä onnistuneesti. Häntä voisi luonnehtia idealismia kaihtavaksi romantikoksi ja nostalgikoksi, ja näiden ominaisuuksiensa takia hänestä tulikin niin pätevä tulkki 1960-luvun villejä vuosia seuranneelle krapulalle, desilluusiolle ja paranoialle. Tuo jälkitila soi After The Gold Rushilla (1970) lempeän haikeasti, kun taas toista teemalevyä, On the Beachia leimaa epäluulo, sulkeutuneisuus ja autius.

Varsinainen syy, miksi otan esiin tämän varhaisteini-iästä saakka intohimoisesti seuraamani lauluntekijän, on hänen tuore albuminsa, jonka hankin hiljattain. Näyttää nimittäin siltä, että varsin epätasaisia kokonaisuuksia viime vuosina julkaissut Young on tehnyt ensimmäisen täysipainoisen studiolevyn sitten vuoden 1994 Sleeps With Angelsin. Osaksi kiitos saattaa kuulua tuottaja Daniel Lanois'lle, joka aiemmin on tehnyt hyvää jälkeä mm. Bob Dylanin ja Emmylou Harrisin kanssa, mutta joka tapauksessa Le Noise on hieno teos. Se on tyylillisesti eheä mutta vivahteikas kokonaisuus, jossa ei ole yhtään täytekappaletta. Musiikillisesti sillä on päädytty erikoiseen ratkaisuun: Young säestää itseään sähkökitaralla, ilman taustayhtyettä. Välillä meluisatkin feedback-osuudet eivät kuitenkaan hautaa itse lauluja, jotka parhaiden Young-levytysten tapaan sopisivat soitettavaksi akustisestikin.

Mainostankin Le Noisea häpeämättömästi kaikille kiinnostuneille laittamalla loppuun muutaman näytepalan levyltä:

Hitchhiker

Angry World

Love and War

Walk With Me

Jos joku on erehtynyt luulemaan, että Kanadan suuren pojan aika on jo ohitse, nämä riittänevät todistamaan vastaan.

Pureskeltavaa miestenviikoksi

2010-11-10T12:40:00.000-08:00

Akateemisen tiedostavaiston oma verkkojulkaisu Megafoni julkaisi vastikään Katariina Mäkisen artikkelin "Miesliike nyt". Minut mainittiin siinä lukuisia kertoja, ja kirjoitus sisälsi linkit peräti kolmeen tämän blogin kirjoitukseen. Kirjoittaja luokitteli minut lähtökohtaisesti "uskottavammaksi" ja siksi myös selvästi vaarallisemmaksi kirjoittajaksi kuin esimerkiksi Henry Laasasen tai Jukka Hankamäen, jotka hän puolestaan luokittelee asiallisen tieteelliseen tyyliinsä "marginaalimeuhkaajiksi". En tiedä, pitäisikö tuosta olla mielissään vai harmissaan.

Joka tapauksessa Mäkisen kirjoitus on juuri sitä, mitä siltä sopiikin odottaa. Ideologista kuumapäisyyttä ja huiskintaa, joka on puettu akateemisen objektiivisuuden kaapuun asiaankuuluvin lähdeviittein ja kirjallisuusluetteloin.

Kommentoin sitä tässä lähinnä siksi, että naistutkija Mäkisen mukaan kuulun kerhoon, jonka jäseneksi en muista missään vaiheessa liittyneeni. Tarkoitan siis miesasiamiehiä, niin sanottua miesliikettä. Minua ei saisi istumaan Miesten tasa-arvo ry:n kokoukseen ensinnäkin siksi, etten pidä kokouksista ja toisekseen siksi, etteivät nykyiset yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet mielestäni liity ensi sijassa kumpaankaan sukupuoleen. Voisin listata moniakin paljon sorretumpia ryhmiä kuin miehet tai naiset (yksinäiset vanhukset esimerkkinä). En pidä uhri-ideologioista, ja miesliikkeen suurin ongelma tuntuukin olevan se, että se pyrkii lähinnä omimaan feministeiltä heidän uhrimonopolinsa eikä kerta kaikkiaan lakkauttamaan sortajat ja sorretut -dikotomioille ja yksilön subjektiivisten oikeuksien naukumiselle perustuvaa ajattelua.

Feministejä olen kyllä haukkunut ja käsitellyt joitakin erityisesti miessukupuolen kohtaamia ongelmia, muttei se vielä tee minusta sen enempää miesasia- kuin naisasiamiestäkään. Miesliikkeellä on myös ollut ansionsa monien tärkeiden asioiden esiin tuomisessa, minkä osoittaa jo se aggressiivisuus, jolla naisliike hännystelijöineen on sen kimppuun käynyt. Feministit ovat selvästi turhautuneita siihen, että heidän peräänkuuluttamansa miesten tasa-arvokysymysten esiinnostaminen ei tapahtunutkaan heidän ehdoillaan, ja valkohehkuisen raivon vallassa siitä, että heiltä ollaan viemässä virallisen sorretun etuoikeudet.

Tämä raivo läpäisee koko Mäkisen kirjoituksen, erityisesti sen epätoivoiset todistelut heikoimpienkin miesten oletetusta valta-asemasta:

Etuoikeus on kuitenkin eri asia kuin voimattomuus, ja tämä jää miesaktivisteilta monesti huomaamatta. Siitä huolimatta, ettei pysty maksamaan vuokraansa tai saamaan hoitoa sairauteensa, saattaa olla etuoikeutettu suhteessa toisiin ihmisiin. Samalla tavoin kuin jokainen Euroopan unionin kansalainen on etuoikeutettu voidessaan matkustaa maasta toiseen, myös jokainen suomalainen mies on etuoikeutettu tietyillä alueilla. Ja niitä alueita on monia. Yksi niistä on mahdollisuus vallankäyttöön.

Jostakin syystä Mäkiseltä jää kuitenkin selittämättä, mitä etuoikeuksia yksin elävällä, työttömällä, alkoholisoituneella ja eriasteisista psyykkisistä ja fyysisistä sairauksista kärsivällä suomalaismiehellä on verrattuna vaikkapa naiskansanedustajaan tai feministiseen yliopistoprofessoriin? Ehkä hänellä on enemmän lihasvoimaa kuin useimmilla naisilla, mutta me emme elä viidakossa tai yläasteen pihalla, vaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jossa pelkällä raa'alla voimalla ei pitkälle pötkitä. Hänen valtansa on pelkkä teoreettinen "konstruktio", jota ei ole olemassa Mäkisten aivokuoren ulkopuolella.

Lisää samanlaista "logiikkaa":

Etuoikeuksia on hankala nähdä, sillä etuoikeuteen kuuluu se, ettei sitä tarvitse havaita.

Onneksi meillä on Mäkisen kaltaisia korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka osaavat havaita olemattomatkin etuoikeudet puolestamme. Vielä puuttuu se, että he osaisivat selvällä suomen kielellä selittää esimerkiksi minulle, miksen ole koskaan elämässäni tuntenut olevani miehenä etuoikeutettu (patenttivastaus "koska olet mies" ei kelpaa). Päinvastoin, kaltaiseni mies, joka ei ole perinyt suuria omaisuuksia, joutuu omin ponnistuksin saavuttamaan sekä naisten että muiden miesten kunnioituksen, sosiaalisen statuksen, jopa itse mieheyden. Sellaiset käytöksen kultaiset säännöt kuten "naista ei saa lyödä" ja "naiset ensin", eivät koske minua tai ketään muutakaan miestä. Vasta kamppailtuaan ja lunastettuaan mies voi saada etuoikeuksia, automaattisesti niitä on vain naisella.

Viitatessaan erääseen blogikirjoitukseeni Mäkinen kirjoittaa:

Yksilöllistä vapautusta ihannoiva ideologia näkyy myös antifeministien taipumuksena samastaa feminismi kommunismiin ja kaikkiin totalitaarisiin voimiin, joiden ajatellaan uhkaavan yksilöllisyyden ilmaisua:

Olen puhunut feminismin totalitaarisuudesta siksi, että kyseinen aate kuuluu dialektisiin ideologioihin. Sellaisille on tyypillistä maailman jakaminen hyvän ja pahan voimiin, joista edellisiä edustavat feminismin tapauksessa erilaiset emansipaatiopyrkimykset ja jälkimmäisiä patriarkaaliset rakenteet. Näiden välisten konfliktien myötä yhteiskunta sitten edistyy kohti yhä suurempaa tasa-arvoisuutta. Toinen tyypillinen piirre on vaistonvaraisen rationaalisuuden eli niin sanotun terveen järjen väheksyntä ja (usein hämärästi ilmaistujen) teoreettisten apparaattien korostaminen. Dialektisten ideologioiden kannattajat muodostavat oikeinajattelevan eliitin, joka teoreettisen osaamisensa avulla paljastaa pahat valtarakenteet ja väärän tietoisuuden, joita tavallinen tallaaja ei osaa havaita.

Tällä älyllisellä eliitillä on tapana tehdä itsensä tarpeelliseksi: sen edustajat esiintyvät asiantuntijoina, jotka ainoina osaavat käsitellä tiettyjä ongelmia. Vuonna 2009 ilmestyneessä esseekirjassani Ilman totesin, että feministit itse vain häviäisivät yhteiskunnan muuttuessa äkisti täydellisen tasa-arvoiseksi. Silloin tasa-arvovaltuutetun viroilla, naistutkimuksen laitoksilla, naisasialiitoilla ja muilla heidän leipäpuillaan ei olisi enää tulevaisuutta. He elävät siitä, että heidän paljastettavissaan on todellisia ja kuvitteellisia epäkohtia.

Totalitaarisuus tulee mukaan kuvaan, kun tällainen asiantuntijaeliitti pääsee merkittävissä määrin ohjailemaan yhteiskuntaa. Koska dialektisessa maailmankuvassa tavalliset ihmiset ovat jatkuvassa vaarassa joutua väärän tietoisuuden levittäjien aivopesemiksi, heitä täytyy valvoa ja valistaa. Harhaoppisia mielipiteitä tai vääränlaisia taideteoksia ei saa päästää turmelemaan viattomia mieliä. (1980-luvulla eräs feministinen paikallispoliitikko sai David Cronenbergin elokuvan Videodrome kieltoon kanadalaisessa elokuvateatterissa; feminismin ja sensuurin yhteyksistä voisi kirjoittaa enemmänkin.) Henkilökohtaisen ja poliittisen välisen rajan kadotessa katoaisi yksityiselämäkin sellaisena kuin sen käsitämme; ihmisen jokainen teko pitäisi arvioida sen mukaan, edistääkö se pyhää päämäärää. Feministien suvereenisti hallitsemassa järjestelmässä näin epäilemättä tapahtuisi, joten siksi minusta on aivan perusteltua verrata kyseistä oppia kommunismiin tai kansallissosialismiin. Sellaisia oppeja pidän vaarallisina, eikä minulla ole kiinnostusta ryhtyä "rakentavaan" "keskusteluun" niiden edustajien kanssa. Siihen suuntaan raja railona aukeaa.

Mitä tasa-arvoon tulee, en ole koskaan täysin ymmärtänyt koko käsitettä, sillä ketään ihmistä on nähdäkseni mahdoton edes teoreettisessa mielessä tiivistää yhdeksi arvoksi, jonka tasalle kaikki muut ihmiset voitaisiin nostaa tai laskea. Tasa-arvoaatteen joitakin käytännön sovelluksia, kuten sukupuolten samapalkkaisuusperiaatetta, kannatan kyllä, täysin itsekkäistä syistä. En yksinkertaisesti jaksaisi elättää, määräillä ja holhota puolisoani. Mutta minulle on aivan turha tulla väittämään, että ihmiset ovat tasa-arvoisia, sillä sitä me emme ole, vaan olemme erilaisia. Ja koska minuakin on lapsesta saakka aivopesty kaikenlaisilla humanistisilla ajatuksilla, suostun kyllä pitämään Katariina Mäkistä ja muita feminismin ristiretkeläisiä ihmisinä, mutta siihen myönnytykseni jäävätkin.

Skandaalimagneetin voitto

2010-11-09T08:46:00.000-08:00

Jo toinen merkittävä kirjallisuuspalkinto tänä vuonna myönnettiin mieleiselleni ehdokkaalle. Michel Houellebecq sai Ranskan Finlandian eli Prix Goncourtin tuoreesta romaanistaan La Carte et le territoire. Uusinta kirjaa ei ole vielä käännetty millekään kunnolla osaamalleni kielelle, mutta suhtaudun palkintoon kunnianosoituksena hienolle tuotannolle, vaikka se yksittäisestä teoksesta virallisesti myönnetäänkin.

Romaanin tie palkintopallille ei ollut mitenkään mutkaton. Yksi Goncourt-lautakunnan jäsenistä haukkui kirjan lyttyyn julkisuudessa päätöksentekoprosessin ollessa vielä kesken, ja se sai myös aiheettomia plagiointisyytöksiä. Houellebecq vetää skandaaleja puoleensa tahtomattaankin, ja on jo kertaalleen luvannut lopettaa romaanien kirjoittamisen, "koska siitä on liikaa harmia".

Kontroversiaalisena hahmona Houellebecq on jäänyt kahden vastakkaisen leirin väliin: toiset rakastavat häntä ja toiset vihaavat - ja kummatkin aina samoista syistä. Tätä hän kommentoi happaman selvänäköiseen tyyliinsä haastattelussa:

Ennen kaikkea he (kriitikot) vihaavat minua enemmän kuin minä heitä. En moiti heitä huonoista arvosteluista. Moitin heitä siitä, että he puhuvat asioista, joilla ei ole mitään tekemistä kirjojeni kanssa - äidistäni tai verottajan pakoilustani - ja että he tekevät minusta karikatyyrin niin, että minusta on tullut symboli niin monille epämiellyttäville asioille - kyynisyydelle, nihilismille, naisvihalle. Ihmiset ovat lakanneet lukemasta kirjojani, koska heillä on jo käsitys minusta. Tietenkin tämä pätee jossakin määrin kaikkiin. Kirjailija ei voi odottaa, että häntä luetaan parin kolmen romaanin jälkeen. Kriitikot ovat tehneet päätöksensä.

Goncourt-raadissa lopullinen valinta tehtiin Houellebecqin ja Virginie Despentesin välillä. Vaikea sanoa, olenko iloisempi Houellebecqin voitosta vai siitä, ettei Despentesin kaltainen puoskari voittanut. Despentes kun edustaa kaikkea sitä, mistä Houellebecqia on syytetty: pornografisuutta, vulgaariutta ja pamflettikirjallisuutta.

Elämää iskulauseiden keskellä

2010-11-09T07:16:00.000-08:00

Itäkeskuksen laadukkaassa kirjastossa, jossa vierailen usein, on jo pitkään ollut samanlainen kyltti kuin oheisessa kuvassa. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi se on sinne laitettu. Mitä tarkoittaa, että kirjasto on "syrjinnästä vapaa"? Miten kirjastossa voi ylipäätään syrjiä ketään?

En ole huomannut, että Itäkeskuksen kirjastossa olisi aiemmin ollut vaikkapa vain valkoisille varattuja osastoja tai että ketään olisi kieltäydytty palvelemasta etniseen taustaan vedoten. Sellaisen kieltää jo laki. Asiakaskunnassa on aina ollut käytännössä kaikki rodut, ikäryhmät ja sukupuolet edustettuina. Henkilökuntaankin kuuluu sekä kantasuomalaisia että erilaisten maahanmuuttajaryhmien edustajia. Tästä kenkä ei siis voi puristaa.

Vai tarkoittaako kyltti, että kirjastosta on poistettu syrjivät nimikkeet, kuten H. P. Lovecraftin rasistisia stereotypioita vilisevät novellikokoelmat, kolonialisti Kiplingin tuotanto, Tintti Kongossa -sarjakuva tai pahamaineisen antisemiitin Louis-Ferdinand Célinen romaanit? Tätä en ole tarkistanut.

Syrjintää on kuitenkin näemmä oltava kaikkialla, koska siitä pitää noin näyttävästi sanoutua irti. Vajaat pari viikkoa sitten olin Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa Mike Pohjolan ja Sirpa Pietikäisen kanssa. Keskustelu koski mm. sitä, millainen kielenkäyttö on syrjivää, ja koko puolituntinen uhkasi taantua jankkaamiseksi, koska edes perusasioista ei päästy yksimielisyyteen. Itse en usko, että pelkillä puheilla voi syrjiä ketään. Islamin nimittäminen pedofiiliuskonnoksi saattaa edustaa huonoa makua tai huonoja tapoja, mutta syrjintää se ei ole. Muut keskustelijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että jo väärän nimityksen käyttäminen jostakin ihmisryhmästä voidaan luokitella syrjinnäksi.

Termin määrittely näin löyhästi on osasyy kieltämättä kummalliseen ilmapiiriin, joka tässä maassa vallitsee. Varastossa työskennellyt tuttava kertoi afrikkalaisesta työntekijästä, joka oli ajanut trukin keskelle kulkuväylää. Kun päällysmies oli komentanut siirtämään sen pois, työntekijä oli alkanut valittaa rasismista. Vielä hämmentävämpi oli todistamani tapaus, jossa turkkilaissyntyinen pizzerianomistaja oli poistanut kantasuomalaisen sokean naisen ravintolastaan aggressiivisen käyttäytymisen takia, minkä jälkeen nainen oli valittanut viranomaisille syrjinnästä.

Kun syrjintää voi olla mikä tahansa, kuka tahansa voi vedota siihen, kunhan sattuu kuulumaan virallisesti syrjittyyn ryhmään. Jos joudun jonakin päivänä tilanteeseen, jossa en saa hakemaani työpaikkaa, pitääkin tehdä valitus, että minua syrjittiin vasenkätisyyteni takia. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi onnistua, koska pelkkä vähemmistöön kuuluminen näyttää oikeuttavan syrjintään vetoamisen.

Edellä käsittelemäni kirjaston kyltti ei ole ilmoitus mistään todellisesta tai kuvitellusta syrjinnästä luopumisesta. Se vain julistaa, että me täällä olemme suvaitsevaisia, oikeamielisiä ihmisiä ja hyvien asioiden puolella. Mitään muuta tarkoitusta tai sisältöä sillä ei ole. Sen voisi aivan yhtä hyvin kiinnittää asuntoni vessan oveen.

Tietysti kyltti on myös signaali maailmasta, jossa iskulauseet ovat korvaamassa yksilöllisen ajattelun.

Eläinkoe

2010-11-08T12:14:00.000-08:00

    Kun ihmiset alkavat haluta tasa-arvoisuutta, tasajakoa, oikeutta päättää itse, valita,

    ei heille voi sanoa että te pyydätte tavaraa jota ei
ole mahdollista tehdä.

    Ei voitu sanoa että kun niitä valmistetaan, ne katoavat,
ja kun niitä lisätään, ne koko ajan vähenevät.

    Tämä voidaan kertoa myös eräitten pienten hännällisten viljaa syövien eläinten kokemuksesta. Kun niitä kootaan paljon yhteen, ne saavat toisiltaan lämpöä ja informaatiota. Niistä tulee äreitä ja turhautuneita. Ja ne sanovat: Me tahdomme vapautua todellisuuden kokemisesta. Se ei voi olla näin ahdas. Keskinäisestä riippuvuudesta, hyvistä tavoista, imettämisestä, jälkeläisten hoitamisesta, ylläpitämisestä.

    Ja ne alkoholisoituvat, neurotisoituvat, tuhoavat ympäristönsä, alkavat purra toisiaan, valitsevat, muuttuvat tasa-arvoisiksi.

    Toisaalta ne saavat nyt riittävästi mahdollisuuksia valita, äänestää, vaikuttaa ja toteutua.

- Paavo Haavikko, Puhua, vastata, opettaa (1972)

Riippuvuus

2010-11-08T11:58:00.000-08:00

Ajattelin tänä iltana katsella töiden päätteeksi elokuvan Paniikki piikkipuistossa (Panic In The Needle Park, 1971). Se on paras näkemäni kuvaus suonensisäisten huumeiden käytöstä. Se on paljon parempi kuin klassikkona pidetty Christiane F. (1981), joka kenties ilmestymisaikanaan tuntui rajulta, mutta on nykynäkökulmasta enemmän journalismia kuin taidetta.

Jerry Schatzbergin elokuvan varsinainen juju on siinä, että tarinan rakastavaiset (Al Pacino ja Kitty Winn) eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia heroiinista vaan toisistaan. He palaavat aina yhteen, vaikka tietävät vetävänsä toisensa suoraan alimpaan helvettiin. Kysymys kuuluu, mitä he toisistaan saavat?

Riippuvuustematiikan pohdiskelu sai minut kaivamaan hyllystä Matti Mäkelän esseekokoelman Ohitusleikkaus (2000), johon sisältyy kirjoitus "Hyvä riippuvuus". Se alkaa näin:

Olen nikotinisti, alkoholisti, seksiaddikti, syöppö, työnarkomaani, kuntoiluhullu. Kahdella sanalla, kohtuuton ihminen.

Mäkelän luettelo ja lopputoteamus sopii minuunkin, tosin kuntoiluhulluudelta olen toistaiseksi välttynyt. Lisäisin myöskin omalta osaltani luetteloon riippuvuuden makeisiin sekä internetaddiktion.

En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut riippuvuuksistani, ja tulen parhaiten toimeen muiden eri tavoin addiktoituneiden ihmisten kanssa. Heissä on tiettyä suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, jota harvemmin tapaa riippuvuuksista täysin vapaissa yksilöissä. Pahimpia ovat entiset addiktit, nämä tupakoinnin ja juopottelun lopettaneet selviytyjäsankarit; he eivät koskaan lakkaa tuomitsemasta muita ja pilaamasta heidän harvinaisia ilonhetkiään. Ilmeisesti riippuvuudesta vapautuminen on saanut heidät jonkinlaisen yli-ihmisharhan valtaan, ja käännynnäisen fanaattisella katseella he havaitsevat ympärillään vain moraalisesti alamittaisia häviäjiä, joita heidän on toruttava ja valistettava.

Välillä tuntuu, että erilaisia riippuvuuksia keksimällä keksitään. Puhutaan esimerkiksi pornoaddiktiosta, vaikka sen olemassaoloa ei ole toistaiseksi pystytty todistamaan. Yksi hyvä puoli yleistyneessä riippuvuuspuheessa on: addiktoitua voi käytännössä mihin tahansa. Se on askel sen myöntämiseen, että olemme jatkuvasti riippuvaisia lukemattomista asioista. Huono puoli on taas se, että riippuvuus mielletään lähtökohtaisesti negatiiviseksi asiaksi, josta olisi päästävä jonkinlaiseen vapauden tilaan.

Mieleen tulee vanha kansantarina mustalaisen hevosesta, joka päätti opetella olemaan syömättä, ja onnistuessaan kuoli. Paitsi että täydellisen riippumattomuuden tila on mahdoton, en myöskään usko sen olevan toivottava. "Läheisriippuvuudesta" on jankutettu ainakin 1990-luvulta saakka, mutta keskinäisestä riippuvuudesta kokonaan vapautunut yhteiskunta olisi luullakseni hirvittävää sosiaalidarwinistista varpaille tallomista. On hyvä, että kansakunnan jäsenet ja jossakin määrin kansakunnatkin ovat riippuvaisia toisistaan. Se hillitsee edes hieman sotimis- ja hävitysintoa sekä paljasta oman edun tavoittelua. Kenties yksilöllisistä riippuvuuksista on tullut niin polttava kysymys ja ongelma, koska keskinäinen riippuvuudentunne on heikentynyt.

Yksilötasolla täydelliseen riippumattomuuteen pyrkivän neuroottisuus on yleensä moninkertaista pahimpaankin addiktiin verrattuna; vai mitä pitäisi ajatella niistä, jotka keräävät kellariinsa suuret varastot säilykkeitä ja haulikonammuksia tulevan ydin- tms. katastrofin varalle?

Omista riippuvuuksistani olen nauttinut paljon enemmän kuin kärsinyt, ja kärsimyksiinkin olen oppinut suhtautumaan jokseenkin stoalaisesti, ilmaisia aterioita kun ei ole. Olen kokenut niiden avulla sellaisia irrationaalisen hurmion hetkiä, jollaisista järkevällä, riippumattomalla ihmisellä ei ole aavistustakaan. Se, jolla ei ole pakonomaista keräilyviettiä, ei milloinkaan kykene ymmärtämään sitä sykkeen huippulukemiin nostattavaa kiihkoa, jota bibliofiili tuntee löytäessään sattumalta kauan etsimänsä harvinaisen kirjan; uskon, että kyseistä tunnetta voi verrata lähinnä muinaisen ihmisen riemuun, kun hirvi kaatuu hänen keihäänsä osumasta. Lisäksi olen addiktioiden avulla oppinut ymmärtämään rituaalien merkityksen. Tupakoimaton ei koskaan käsitä, mikä rooli aamun ensimmäisellä tai aterian jälkeisellä savukkeella on tupakoitsijan elämänrytmissä ja -piirissä.

Riippuvuudet tarjoavat meille pääsyn nulikkamaisen ja näsäviisaan "kriittisyyden" tuolle puolen. Siksi meidän pitäisi riippua niissä kynsin ja hampain eikä pyrkiä niistä eroon.

Mutta ongelma tulee vastaan, kun riippuvuus on liian hallitseva tai kohdistuu tuhoisaan asiaan, kuten vaikkapa koviin huumeisiin. Toinen hyvä puoli nykyisessä riippuvuuskeskustelussa on se, että on otettu esiin riippuvuuksien kemiallinen ja geneettinen perusta. Jotkut yksinkertaisesti ovat syntyjään alttiimpia riippuvuuksille kuin toiset. Psykologia tuntee addiktiivisen persoonallisuuden käsitteen; henkilökohtaisesti tunnen monia tuon persoonallisuustyypin edustajia. He jäävät helposti alkoholi-, huume- tai lääkekoukkuun, ja jos he innostuvat jostakin vaarattomammasta kuten bodaamisesta, he vievät senkin liiallisuuksiin. Tällaisten ihmistyypin pitäisi selviytyäkseen haeskella mahdollisimman harmittomia ja tiheään vaihtuvia riippuvuuksia; heidän onnekseen koituu usein se, että he myös kyllästyvät riippuvuutta aiheuttavaan toimintaan nopeasti ja etsivät uuden.

Kaipaan kulttuuria, jossa riippuvuuksien kanssa pyritään elämään niiden pakonomaisen välttelyn sijaan. Kenties avaimet ovat kaikenkarvaisten terapeuttien ja elämäntaidon opettajien käsissä. He voisivat kehittää uusia lähestymistapoja ja iskulauseita: "eroon riippuvuudesta!" voisi muuttua muotoon "löydä parempi riippuvuus!" Voisi myös järjestää viikonloppukursseja, joissa osallistujia opastettaisiin juuri heille itselleen sopivien addiktioiden löytämiseen. Kuulostaa kieltämättä koomiselta, mutta jostain on aloitettava.

Tärkeintä on show

2010-10-25T09:07:00.000-07:00

Huomenna eli tiistaina Yle 1 esittää "valtakunnanjohtaja" Pekka Siitointa (1944-2003) käsittelevän dokumentin Isän valtakunta. Valitettavasti en ehdi katsoa sitä, mutta toivottavasti se tulee myöhemmin katsottavaksi Yle areenalta.

Siitoimen persoona herättää kiinnostusta yhä, luultavasti myös siksi, että hän on vaikeasti määriteltävissä. Oliko hän urbaani kylähullu, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitoimen kulttimaineesta kertoo jotakin se, että hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja päätyi keräilijöille ja antikvariaatinpitäjille. Omaan lipastonlaatikkooni jäämistöstä on eksynyt Siitoimen kesätyöpaikasta lähettinä saama työtodistus ("Hän suoritti työtehtävänsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti ja käyttäytyi esimerkillisesti."), hänen kannattajiensa vappumarssia esittävä valokuva sekä Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletti nimeltä Rotu-oppi.

Olen pitänyt Siitointa räikeydestään huolimatta harmittomana hahmona, ja poliittisesti hän olikin sitä. Natsismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa "kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti". Sellaisen kelkkaan ei nykyaikana lähde kukaan täysipäinen. On epäselvää, kuinka vankasti Siitoin uskoi poliittisiin päämääriinsä. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että halutessaan todella tehdä oikeistoautoritaarisen vallankumouksen pitäisi valita aivan toisenlainen lähestymistapa. Tuskin hän edes tavoitteli poliittista uskottavuutta, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa. Tärkeintä oli show, näyttävyys, spektaakkeli.

Tämä tekee Siitoimesta puhtaasti postmodernin hahmon. Hänelle politiikka oli suurta karnevaalia ja pinta pinnanalaista tärkeämpää. Ja jos kaikki identiteetit ovat nykyään heimoidentiteettejä tai yksilön vapaasti poimittavissa kuin munat korista, miksei identiteettiä voisi rakentaa myös natsismista? Ei kunnon relativistin pitäisi nähdä asiassa mitään kummallista. Jos modernin ihmisen on Wilden sanoin joko oltava taideteos tai pukeuduttava taideteokseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin teos oli hän itse.

Siitoimen haastattelut ja muut julkiset esiintymiset ovatkin loistavaa viihdettä. Harva asia ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin pukeutunut mies, joka puhuu vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja kranaatinräjähdysten kodikkuudesta. Vielä oudompaa on, ettei kyse ole mielipuolesta, vaan Siitoin osaa olla myös itseironinen. Muutakin kuin verrattoman viihdearvon ovat jotkut nähneet Siitoimessa: vaikka hänen poliittista puoltaan eivät kaiketi ota vakavissaan edes uusnatsit, monet okkultismista kiinnostuneet myöntävät miehen ansiot sillä saralla, ja häntä on verrattu Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kaltaisiin legendaarisiin hörhöihin. Monipuolisen ja hilpeän yleiskuvan Siitoimesta saa esimerkiksi Mesikämmen-blogin artikkeleista.

Yksityiselämässään Siitoin ei ollut yhtä harmiton kuin poliittisesti, vaan hänen jälkikasvunsa joutui ilmeisesti kärsimään isänsä alkoholismista ja ideologisista päähänpinttymistä. Isän valtakunta -dokumentissa käsittääkseni tuodaan lasten näkökulmaa paljonkin esiin.

Vasemmistoradikaaleiltakin löytyy oma Pekka Siitoimensa, nimittäin Akuliina Saarikoski. Hän ajaa omaa queer-anarkistista "vallankumoustaan" hyvin siitoinmaisin keinoin, eli toinen toistaan räikeämmillä ja absurdimmilla lausunnoilla sekä valtaväestölle mahdollisimman vastenmielisillä tunnuksilla ja iskulauseilla. Selvästi hänellekin on tärkeintä show, poseeraus ja massasta erottuminen. Mutta Pekka oli hauskempi.

Sentimentalismin kulttuuri

2010-10-21T08:46:00.000-07:00

Timo Vihavaisella oli hyvä kirjoitus Kanavassa. Hän kirjoitti ajankohtaisesta ilmiöstä nimeltä sentimentalismi ja referoi Theodore Dalrymplen tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa aiheesta (Spoilt Rotten: The Toxic Cult of Sentimentality). Termillä tarkoitetaan tunnereaktioiden ylivaltaa argumentaatiossa ja ajattelussa, ja Vihavaisen mielestä se näkyy varsinkin historianopetuksessa ja -tutkimuksessa.

Kouluissa historialliset tapahtumalinjat supistetaan kertomuksiksi sortajista ja sorretuista, vaikka historia tieteenä on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt eroon moisista dikotomioista. Tämä yksinkertaistaminen tuottaa yksilöitä, jotka eivät välttämättä osaa mainita muita merkittäviä asioita länsimaiden historiassa kuin holokaustin ja neekeriorjuuden. Holokaustin kaltaiset tapahtumat, jotka ennen käsiteltiin muun historianopetuksen ohessa, ovat saaneet pakolliset erityiskurssit.

Mitään uuttahan ei ole siinä, että historianopetus on poliittista. Poliittisesti korrekti sentimentalismi on vain tullut sotienvälisen, kansallista kertomusta vuoden 1917 kiintopisteestä korostavan historiantulkinnan tilalle. Mutta sentimentalismin valta on tosiasia, jonka havaitsee muuallakin kuin historianopetuksessa. Aikamme on romanttinen sanan sentimentaalisessa mielessä, siis yksilön tunnetta palvova.

"Olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani" on täysin hyväksytty argumentti julkisessa keskustelussa, vaikka sitä ei koskaan näin paljaassa muodossa näekään. Tämän voi todeta tarkastelemalla takavuosien Tatu Vanhanen -skandaalia, tämän hetken homoliittokeskustelua tai melkein mitä tahansa muuta "kuumaa perunaa". Tärkeintä on hyvin tunteminen, ei hyvin ajatteleminen.

Sentimentalismi on vallankäyttöä, joka perustuu raa'an voiman asemesta manipuloinnille. Tämä manipulointikyky löytyy jokaiselta pikkulapselta, mutta myös monilta eläimiltä: kissa osaa mouruta raastavasti halutessaan ylimääräistä ruokaa ja koira luo pöydästä kerjätessään sydäntäsärkevän katseen ruokailijaan. Sentimentalismissa ei siis ole mitään erityisen ihmismäistä, vaikka sen edustajilla onkin tapana vedota humaaniuteen ja inhimillisiin arvoihin.

Tunteen ilmaisemisessa on jotakin vastaansanomatonta. Niinpä mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kun siinä on riittävä emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta. Kukapa haluaisi leimautua kylmäksi psykopaatiksi. Sentimentalistisessa kulttuurissa vallitsee kilpailu uhriudesta, jota olen käsitellyt toisaalla. Uhrius on valttia, koska sen myötä saa moraalista auktoriteettia, ja pelkkä uhriksi ilmoittautuminen riittää kyseisen statuksen saamiseen.

Juttelin taannoin filosofisia erään tuttavan - joka ei edusta sentimentalistista mielenlaatua - kanssa, ja yhdessä vaiheessa keskustelua hän totesi, että tärkeintä on olla pienten ja heikkojen puolella. Ensi kuulemalla ajatus kuulostaa hyvältä, eihän kukaan ainakaan halua olla pieniä ja heikkoja vastaan. Mutta kelpaako se oikeasti maksiimiksi? Mistä tiedämme tänä suuren teatterin aikana, ketkä ovat pieniä ja heikkoja ja ketkä vain tekeytyvät sellaisiksi?

Asenteessa on se ongelma, että pienuuden ja heikkouden monopolin saavat helposti tietyt ryhmät, kun taas toiset leimataan automaattisesti vallan ja voiman edustajiksi. Rotujen välisissä konflikteissa syyllisiä ovat valkoiset, yksilön ja yhteiskunnan ristiriidoissa syyllinen on yhteiskunta jne. En hyväksy maailmankuvaa, jossa yhdet ihmiset ovat aina lampaita ja toiset aina susia, ja jossa lampaiksi luokiteltujen typerimmätkin teot selitetään parhain päin. Eikö olisi mielekkäämpää vastustaa vääryyttä, harjoittipa sitä kuka tahansa ja kohdistuipa se kehen tahansa? Meillähän riittää näitä, jotka ovat heikkojen puolustajia vain, koska sanovat olevansa sellaisia.

Minusta pitäisi tavoitella totuutta, ei vaikuttavuutta. Muuten kaikki mielipiteenvaihto taantuu reagoinniksi; typerys reagoi, kun taas viisas kysyy ja punnitsee. Vihavainen kirjoitti kolumninsa lopuksi kaipaavansa sentimentalismin tilalle hyvää ajattelua. Tällainen vetoomus hukkuu helposti, koska se on viileä ja harkitseva. Rääkymällä saa asiansa paremmin perille.

Oikea ja väärä elitismi

2010-10-13T08:59:00.000-07:00

"Maailman varjelemisen, maailmanjärjestyksen säilyttämisen ele on traaginen, elitistinen ele. Jotta se vaikuttaisi aidolta, sen on perustuttava syvälle ulottuvaan perinteeseen, voimassaolevaan ja järkkymättömään tahtoon - toisin sanoen olemassaolevaan eliittiin. - Perustaa vailla olevan valtaeliitin konstruktiivisuus puolestaan on aina tekokonstruktiivisuutta, jonka sisältö on yksinkertaisesti dekonstruktiivisuus, selvemmin sanottuna tuhoaminen."

- Imre Kertész, Kaleeripäiväkirja

Clint Eastwood

2010-10-09T04:31:00.000-07:00

Helena Ylänen ylisti joskus Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood on siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi.

Ylänen unohtaa tyystin sen, että Armottoman katsoja odottaa koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.

(Sivumennen sanoen, pidän suuresti Likaisesta Harrysta ja sen arvomaailma on minusta terve, viisas ja humaani.)

Sekin jäi Yläseltä huomaamatta, että Eastwood on tehnyt vakavia ja tunnetasolla kompleksisia rooleja jo kauan ennen Armotonta. Yksi niistä on Don Siegelin elokuva Korpraali McB (The Beguiled, 1971), Eastwoodin pitkän uran lähes unohduksiin painunut helmi. Elokuva on erikoinen veto sekä ohjaajalta että miespääosan esittäjältä; ainakaan Eastwood ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen tehnyt yhtä kieroa ja mustanpuhuvaa roolia. Se on loistava esimerkki "amerikkalaisesta gotiikasta" ja täynnä kipeitä seksuaalisia jännitteitä.

Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheeseen. Eastwoodin esittämä nimihenkilö korpraali John McBurney on pahasti haavoittunut Unionin joukkojen sotilas, joka pelastautuu hoidettavaksi etelävaltiolaiseen tyttökouluun. Koulun väki kiintyy McBurneyhin eikä luovuta häntä sotavangiksi hänen toivuttuaan. Korpraali alkaa leikitellä koulun keski-ikäisen johtajattaren turhautuneella ja puberteetti-ikäisten oppilaiden heräävällä seksuaalisuudella. Hän ei kuitenkaan tajua, millaisia voimia hän on päästämässä irralleen suljetussa ja sodan entisestään eristämässä ympäristössä, ja seuraukset ovat makaabereja.

Minua viehättää Korpraali McB:ssä koko ajan esiin työntyvä sysimusta huumori ja asetelman vinksahtaneisuus. Eastwoodin esittämä antisankari on todellinen törkimys, joka pitää kunnon miehen kulissia pelatakseen sen takana häikäilemättömästi omia pelejään. Hän kertoo pelastajilleen olevansa kveekari ja toimineensa rintamalla lääkintämiehenä, koska ei suostu kantamaan asetta. Takauma kuitenkin paljastaa, että hän on lukuisia konfederaation sotilaita kaatanut tarkka-ampuja. Vielä hillittömämpi on kohtaus, jossa McBurney auttaa koulun tyttöjä puutarhatöissä. Hän kertoo tuntevansa kunnioitusta maata kohtaan ja aikovansa sodan jälkeen ryhtyä maanviljelijäksi. Sitten seuraa takauma, jossa hänet nähdään sytyttämässä etelän viljapeltoja tuleen.

Siegelin elokuvan ydin on pessimistinen: seksuaalisuus ei ole lempeä ja myönteinen voima, kuten elokuvan tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa. McBurney tajuaa asian vasta, kun on liian myöhäistä.

Korpraali McB on käytännössä sisätiladraama, siinäkin mielessä epätyypillinen Eastwood-elokuva. Kuvissa korostuu klaustrofobinen ahtaus ja valaistus on usein niin himmeä, että katsoja saattaa kuvitella televisiossaan olevan vikaa. Future Film julkaisi elokuvasta pari vuotta sitten suomalaisen dvd-painoksen, jota on yhä helposti ja edullisesti saatavilla. Kulttuuriteko, sillä Korpraali McB on merkillisyydestään huolimatta täysipainoinen Eastwood-Siegel-yhteistyön klassikko, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.